tiistai 7. helmikuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset


S. K. Tremaynen kauhujännäri Jääkaksoset kertoo englantilaisen Moorcroftin perheen järkyttävän tarinan. Toinen perheen sievistä kaksostytöistä on kuollut merkillisessä onnettomuudessa, ja edelleen surusta sekaisin olevat vanhemmat Sarah ja Angus päättävät muuttaa henkiinjääneen Kirstie-tyttärensä kanssa pois Lontoosta skotlantilaiselle majakkasaarelle uuden tai ainakin tuskallisista muistoista vapaan elämän toivossa.

Moorcroftit saavat luonnollisesti huomata sekä toivoneensa että odottaneensa liikoja uudelta alultaan – ränsistyneen autiosaaren korjaustyöt nielevät aikaa ja rahaa, ja Sarahin ja Anguksen oma avioliittokin tuntuu pysyvän kasassa pelkällä pyhällä hengellä. Kaksikon hitaasti mutta varmasti paljastuvat, Lydia-tyttären kuoliniltaan liittyvät salaisuudet kääntävät tarinan päälaelleen monta kertaa. Suurimman haasteen Sarah ja Angus löytävät omasta perheestään, kun Kirstie alkaa väittää olevansa taannoin kuollut Lydia.

Jääkaksoset tuo eristyksiin jääneellä miljööllään ja perhedynamiikan kuvauksellaan mieleen Stephen Kingin Hohdon, mutta Tremayne tarjoilee hölmön splatterkauhun sijaan viiltävää jännitystä alusta loppuun. Sarahin näkökulmasta kuvattu tarina onnistuu käsittelemään hienosti niin vanhemmuutta kuin kaksoisuuttakin, vaikka viimeksi mainitun kohdalla romaanin symboliikka latistuu mielenkiintoisuudestaan huolimatta ajoittain turhan alleviivavaksi ja itsestäänselväksi.
Ensi alkuun erotimme vauvat toisistaan lakkaamalla kummaltakin saman sormen- tai varpaankynnen keltaiseksi tai siniseksi. Keltainen oli Lydian väri, ja sitä mukaillen syntyi sittemmin myös hänen lempinimensä: Kultasirkku. Sininen kuului Kirstielle, Sinilinnulle.
   Kynsien lakkaaminen oli kompromissi. Eräs synnytyssairaalan hoitajista neuvoi meitä hankkimaan toiselle kaksosista tatutoinnin huomaamattomaan paikkaan: vaikka lapaluulle tai nilkan yläpuolelle – vain pienen, pysyvän merkin, jotta erehtymisen vaaraa ei olisi. Me kuitenkin vastustimme ehdotusta, koska se tuntui meistä aivan liian radikaalilta, jopa barbaariselta: mekö hankkisimme toiselle täydellisistä, viattomista, virheettömistä vastasyntyneistämme tatuoinnin? Ei kuuna päivänä.
   Jotain meidän oli kuitenkin pakko tehdä. Joten luotimme kynsilakkaan, jota levitimme tunnollisesti ja huolellisesti kerran viikossa, joka viikko, vuoden ajan. Sen jälkeen – ennen kuin pystyimme vielä erottamaan tyttöjä heidän persoonallisuutensa perusteella tai sen mukaan, kuinka he reagoivat omaan nimeensä – käytimme erottamiseen vaatteita; osittain samoja vaatteita, jotka on nyt säilötty tälle tomuiselle ullakolle.
   Samaan tapaan kuin kynsilakankin kanssa, Lydialle hankittiin keltaisia vaatteita, Kirstielle sinisiä. Emme pukeneet heitä kokonaan yksivärisiksi – keltaiseksi ja siniseksi tytöksi – mutta varmistimme, että Kirstiellä oli aina sininen paita tai siniset sukat tai sininen tupsupipo, kun taas Lydialla ei ollut mitään sinistä. Hänellä oli puolestaan keltainen T-paita tai vaikka tummankellertävä rusetti vaaleankeltaisissa hiuksissaan.
[s.45 – 46]
Lukijalle hitaasti selkenevä valheiden, väärinkäsitysten ja harhojen hetteikkö on Jääkaksosten ehdottomasti vahvin valttikortti. Lukija osaa useimmiten erotella mielessään romaanin todelliset ja valheelliset tapahtumat, mutta joutuu totuudesta tietoisena katsomaan, minkälaisia seurauksia tosina pidetyt valheet saavat aikaan Moorcroftin perheessä niin identiteetti- kuin eskaloituvan aviokriisinkin muodossa.

Tremaynen romaani on täysin nykytrendin vastaisesti veretön ja lähes väkivallaton kokonaisuus, joka malttaa nojata psykologiseen jännitykseen loppuun asti. Jääkaksosten tärkeimmät hahmot eli Sarah, Angus ja elossa oleva tytär on kuvattu monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja näiden toimet tuntuvat uskottavilta. Sarah saa kertojanäkökulmansa myötä luonnollisesti eniten Tremaynelta huomiota, ja ihailin sitä, miten romaanin alussa surun jäytämältä vaikuttava nainen osoittautuu loppuviimein todelliseksi tiikeriemoksi sekä terävien huomioidensa, suoruutensa että häikäilemättömyytensä vuoksi.
Puhun nopeasti, jotta saan kakistettua kaiken ulos. Kerron, että on mahdollista että erehdyimme siitä, kumpi kaksosista kuoli. Emme ole varmoja. Yritämme selvittää asiaa. Kaikki on niin järjetöntä ja silti niin viiltävän todellista. Yhtä todellista kuin Knoydartin vuoret. Äiti, joka osaa muutoinkin olla yhtä hiljainen kuin minäkin, kuuntelee selostukseni kohteliaasti loppuun asti.
   ”Hyvä tavaton, hän sanoo lopulta. ”Voi hyvä tavaton. Hyvänen aika. Kirstie parka. Tai siis –”
   ”Äiti, älä itke.”
   ”En minä itkekään.”
   Hän itkee. Minä odotan. Hän itkee edelleen.
   "Tämä vain nostaa pintaan niin paljon muistoja. Siitä kamalasta illasta. Ambulanssista.”
   Odotan hänen kyyneltensä tyrehtymistä ja työnnän omat tunteeni väkisin sivuun. Minun pitää olla se, joka pysyy vahvana. Miksi?
[s.134 – 135]
Romaanin kehuttu loppu ei puolestaan lunastanut omalla kohdallani odotuksia, vaan varsinkin Anguksen toiminta jäi vähän epäloogiseksi ja perustelemattomaksi. Toisaalta Jääkaksosten loppuun johtava tapahtumaketju ei ole sekään ihan selkein mahdollinen, mikä tuntuu muuten niin kikkailematta edenneen romaanin päätökseksi vähän omituiselta. Varsinaista mahalaskua ei ole luvassa, vaan tason sijaan toteutus notkahtaa jonkin verran – lopun tapahtumat olisivat tarvinneet jonkin verran yksinkertaistamista ja selkeyttämistä.

Tremayne on rakentanut romaanistaan taitavasti punotun ja hyvällä tavalla piinallisen kokonaisuuden, jonka tiheään tahtiin tapahtuvat juonenkäänteet ja paljastukset saavat lukijan kääntämään tehokkaasti sivua. Ihan kertaistumalta Jääkaksosia ei kuitenkaan tee mieli ahnehtia, sillä ahdistava ja alituiseen synkistyvä tunnelma toimii parhaimmillaan muutaman luvun mittaisissa, lyhyemmissä lukusessioissa.


Petter on varsinkin Jääkaksoset luettuaan tyytyväinen siitä, että on perheensä ainoa lapsi.

Alkuteos: The Ice Twins
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Oona Nyströn
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 349
Kansikuva: HarperCollinsPublishers Ltd 2015
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

4 kommenttia:

  1. Olet oikeassa, tässä on hohtomaista kauhua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molemmat olivat yhtä koukuttavia, vaikka ajan hammas olikin jo vähän puraissut Hohtoa! -Petter

      Poista
  2. Tykkäsin tästä kovasti juuri psykologisen jännityksen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä tässä riittää! Luen juuri Jessie Burtonin Nukkekaappia, jossa on vähän samanlaista uhkavuutta ja pahaenteisyyttä kuin Jääkaksosissa - tosin Tremayne päästi omassa teoksessaan sen kasvamaan jännitykseksi asti. -Petter

      Poista