sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Stephen King: Etsivä löytää











Stephen Kingin viime kesänä suomeksi ilmestynyt Mersumies oli kauhun kuninkaan onnistunut hyppy dekkarien maailmaan. Ex-kyttä Bill Hodgesin ympärille rakentuvan trilogian ensimmäinen osa oli rakenteensa puolesta lähes täydellinen romaani, mutta jätti toivomisen varaa  pinnallisiksi jääneiden hahmojensa suhteen. Etsivä löytää -jatko-osan suurimpana ongelmana onkin se, että King roikottaa yksityisetsiväksi ryhtynyttä Hodgesia muuten onnistuneen romaanin kaulassa.

Kirjallisuudesta vaarallisen innostunut pikkunilkki Morris Bellamy surmaa lempikirjailijansa John Rothsteinin vuonna 1978. Kynäniekan muistivihkot anastettuaan ja yksinkertaiset rikostoverinsa tapettuaan Morris piilottaa Rothsteinin viimeisiksi jääneet tekstit kotitalonsa lähelle. Morris joutuu kuitenkin kiven sisään toisesta rikoksesta, jolloin Rothsteinin vihkot jäävät maan poveen piiloon eikä tämän murhaa ratkaista koskaan.

Yli 30 vuotta myöhemmin Bellamyiden kotitaloon muuttaneen Saubersin perheen poika Peter löytää Morrisin saaliin. Peter lahjoittaa vihkojen kanssa piilotetun rahasumman finanssikriisin lannistamalle perheelleen, ja rahojen loputtua hän pohtii, voisiko Moleskine-vihkoista saada ylimääräistä taskunpohjalle. Juuri vankilasta päässyt Morris saa kuulla Peterin löytäneen Rothsteinin kirjoitukset, ja tässä vaiheessa myös Hodges pääsee ajojahtiin mukaan.

Etsivä löytää -romaanin molemmat päähahmot toimivat tällä kertaa huomattavasti paremmin kuin Mersumiehessä. King pohjustaa Peterin ja Morrisin hahmoja varsin perusteellisesti, mutta tekee sen mielenkiintoisesti – molemmat ajautuvat ongelmiin ja epätoivoisiin tekoihinsa surkeiden sattumuksien kautta hitaasti mutta varmasti, ja erityisesti Morrisin tarina Rothsteinin ampumisesta vankilaan joutumiseen asti on todella surullista luettavaa.

On hienoa, että King ei ole tehnyt Peteristä puhdasotsaista enkeliä tarinan todelliseen konnaan verrattuna. Peter tarkoittaa hyvää yrittäessään hyödyntää löytöään, mutta tulee pahentaneeksi omaa tilannettaan useaan otteeseen silkkaa kokemattomuuttaan mutta myös ahneuttaan – hän osoittaa suhtautuvansa Rothsteinin tuotantoon yhtä pakkomielteisesti kuin Morris eikä ole valmis luopumaan kuolleen kirjailijan julkaisematta jääneestä aineistosta sitten millään. Hahmojen jopa hulluutta lipovat obsessiot Rothsteinin teoksiin tulevat esille mainiosti halki romaanin.

King kuitenkin vetää mielenkiintoisen sisällön jalkojen alta mattoa hehkuttamalla jatkuvasti sitä, miten kivaa ja emotionaalisesti latautunutta lukeminen voi olla – alla olevassa lainauksessa selviää hyvin, kuinka siirappiseksi King lipsahtaa pahimmillaan ja miten pahasti hän vesittää luomansa tunnelman.
Pete tajuaa, että sepitteinen Andrea, Jimmyn ensirakkaus, on tälle miehelle [Morrisille] todellinen, toisin kuin Peten sisko. Kukaan ihminen ei ole Punahuulelle yhtä todellinen kuin ovat Jimmy Gold, Andrea Stone, herra Meeker, Pierre Retonne (alias Tuomiopäivän autokauppias) ja kaikki muut. Tämä on varmasti aidon, syvän järjettömyyden merkki, mutta silloin Petenkin täytyy olla hullu, koska hän tietää miltä tuosta mielipuolesta tuntuu. Tietää tarkalleen. Hänet valtasi sama innostus, sama ällistys, kun Jimmy näki Andrean vilaukselta Grant Parkissa Chicagossa vuoden 1968 mellakoiden aikana. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä. Kyyneleet, Pete oivaltaa – kyllä, jopa nyt, etenkin nyt, koska heidän henkensä on siitä kiinni – osoittavat, kuinka vahva kertojan ote on. Se sai tuhannet ihmiset itkemään, kun he kuulivat Charles Dickensin kuolleen aivohalvaukseen. Se sai jonkun tuntemattoman laskemaan ruusin Edgar Allan Poen haudalle vuodesta toiseen Poen syntymäpäivänä 19. tammikuuta. Ja se saisi Peten vihaamaan tätä miestä, vaikkei hän osoittaisi aseella hänen vapisevan siskonsa vatsaa. [s. 360–361]
Turhien lukuhehkutusten ohella on myös todettava, että Etsivä löytää olisi huomattavasti terävämpi ja tasapainoisempi romaani ilman Bill Hodgesia – on sääli, että King on kytkenyt täysin omilla jaloillaan seisovan tarinan mukaan etsiväsaagaansa. Peterin ja Morrisin jalanjälkiä seuraavan Hodgesin ja tämän apureiden kohtaukset ovat todella tylsää luettavaa, sillä niissä kerrataan tarinan oleellisimpia käänteitä kaiketi siksi, että hitaampikin lukija pysyisi kiivaassa tahdissa mukana.

King petaa Hodgesille suomissa kohtauksissaan selkeästi trilogiansa End of Watch -päätösosan tapahtumia, jotka eivät nekään ihan hirveästi innosta – Kingiltä alkavat selvästi loppua ideat dekkareiden suhteen, sillä Etsivä löytää -romaanissa heräävien juonikuvioien perusteella seuraavaan osaan on hiipimässä mukaan melkoisen ronskeja kauhuelementtejä. Kun ne eivät tunnu kovin luontevilta lisiltä nytkään, niin miten mahtaa olla suomeksi ensi vuonna ilmestyvässä End of Watchissa?

Kaiken kaikkiaan King osoittaa jälleen kerran osaavansa kirjoittaa jännittävän ja mielettömällä loppukliimaksilla varustetun dekkarin – Etsivä löytää päättyy Mersumiehen tapaan varsin monivaiheiseen ja jatkuvasti käänteillään yllättäviin loppukähinöihin, jotka palkitsevat lukijan avokätisesti. Tämä on parasta lukemaani Kingiä vuosikausiin.


Petter ei tiedä miten reagoisi, jos löytäisi kotoaan Kurt Vonnegutin
julkaisematta jääneen romaanikäsikirjoituksen.

Alkuteos: Finders Keepers
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 387
Kansikuva: Shutterstock
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti