sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Anthony Doerrin sinikantinen tiiliskivi Kaikki se valo jota emme näe tarjoilee sujuvasti etenevän ja kauniin kertomuksen toisesta maailmansodasta, sokeudesta ja rohkeudesta.

Sokea teini-ikäinen Marie-Laure asuu Pariisissa kaupungin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa, joka on opettanut tyttärensä liikkumaan kaupungissa rakentamalla tälle Pariisin pienoismallin tunnusteltavaksi ja tutkittavaksi näppituntuman avulla. Toisen maailmansodan syttyessä Marie-Laure ja isänsä pakenevat meren rannalle Saint-Malon pikkukaupunkiin, mutta lukkoseppä ei ole jättänyt entistä työpaikkaansa tyhjin taskuin: Marie-Lauren isä on ottanut vastuulleen arvokkaan jalokiven, Liekkien meren.

Kirottu jalokivi antaa kantajalleen ikuisen elämän ohella kohtuuttoman annoksen huonoa onnea, jota on muutenkin ilmassa natsien edetessä Saint-Maloa kohti. Sakemanneista uhkaavin on kuitenkin Kolmannen valtakunnan tulevia taideaarteita keräävä vääpeli Reinhold von Rumpel, joka tarvitsee Liekkien meren parantuakseen kehossaan ripeään tahtiin etenevästä syövästä.

Samaan aikaan Saksan puolella Zollverein kaivosalueella valkotukkaiset sisarukset Werner ja Jutta yrittävät selvitä orpokodin arjesta. Werner pääsee SS-yksikön tekniikkapuolelle koulutettavaksi todistettuaan matemaattisen lahjakkuutensa, mutta ankaran ja armottoman opiskelun jälkeen joutuu kuitenkin mukaan sotaan. Lopulta Marie-Lauren, Wernerin ja von Rumpelin tiet risteävät Liekkien meren ja sodan kautta.

Doerr onnistuu tuomaan sotaisaan romaaninsa ihan uudenlaista ainesta kuvaamalla todella taitavasti Marie-Lauren sokeutta ja tämän värikkään sisäisen maailman kiemuroita. Marie-Lauren sokeus tekee kirjan toivottomasta ja synkästä maailmasta kauniin ja hienovaraisen, ja vamman kuvaileminen ja sen kanssa elämisestä kirjoittaminen on yhtä kiinnostavaa ja yksityiskohtaisen hiottua kuin esimerkiksi E.L. Doctorowin samasta teemasta ammentavassa Homerissa ja Langleyssa.
Marie-Laure piirtää päässään karttoja, purkaa auki satoja metrejä kuvitteellista lankaa, kääntyy ja kerii sen takaisin. Kasvitiede haisee liimalta, imupaperilta ja prässätyiltä kasveilta. Paleontologia kivipölyltä, luujauheelta. Biologia formaliinilta ja vanhoilta hedelmiltä; osasto on täpötäynnä painavia viileitä tölkkejä, joiden kelluvaa sisältöä hänelle on vain kuvailtu: narukerää muistuttavia kelmeitä kalkkarokäärmeitä, gorillojen irti hakattuja käsiä. Entomologia lemuaa koipalloilta ja öljyltä: tohtori Geffard selittää, että säilöntäaineen nimi on naftaliini. Työhuoneissa tuoksuu hiilipaperi tai sikarinsavu tai konjakki tai parfyymi. Tai kaikki neljä.
[--] Vastaan tulevat lapset ovat pakahtua kysymyksiin: sattuuko se? Pidätkö sinä silmiä kiinni, kun nukut? Mistä sinä tiedät, mitä kello on?
   Ei satu, hän selittää. Eikä mikään ole täysin pimeää, ei sillä tavoin kun he luulevat. Maailma koostuu verkoista ja ristikoista ja äänten ja pintojen sekoituksista. Hän kiertää museon pääsalin suunnistaen narisevien lattialankkujen mukaan, hän kuulee ylös alas portaita tömistävät askelet, pikkulapsen kiljahduksen ja uuvahtaneen isoäidin huokauksen tämän istuessa penkille.
[s. 52]
Tarinan edetessä Saint-Maloon Marie-Laure tapaa aistiharhoista kärsivän Etienne-setänsä, jonka kanssa tämä ystävystyy. Kahden siipeensä saaneen ihmisyksilön – yksi näkee asioita joita ei pitäisi ja toinen ei näe yhtään mitään – kohtaamiset radiokokeiluineen ja vastarintaliikkeen toimintaan osallistumisineen ovat tunnelmallisia valopilkkuja muuten varsin synkäksi vetävässä romaanissa.

Vaikka Liekkien meren tarina ja sen voimat eivät olekaan kovin realistisia, sen käynnistämä jalokivijahti piristää muuten ankeaa sotakuvausta, jota valitettavasti on luvassa Wernerin seikkailujen myötä. Tylsät ja sekavat retket ympäri sotatantereita eivät ole tarinan vahvimpia aineksia, vaan ne jäävät muuta kokonaisuutta vasten mitäänsanomattomiksi. Pojan osuus ei ole kuitenkaan kokonaisuuden kannalta mitenkään turha, vaan Wernerin kautta lukija pääsee perehtymään kansallissosialistisen koulutusjärjestelmän täysin naurettaviin piirteisiin.

Kokelaita on sata, kaikki poikia. Mustaan univormuun pukeutunut virkailija määrää pojat neliriveihin. Mitalit kilisevät miehen rinnassa hänen mittaillessaan lattiaa. »Te olette pyrkimässä maailman parhaisiin kouluihin», hän toitottaa. »Kokeet kestävät kahdeksan päivää. Kouluun hyväksytään vain puhtaimmat, vain vahvimmat.» Toinen virkailija jakaa pojille univormut: valkoiset paidat, valkoiset shortsit, valkoiset sukat. Pojat heittävät siitä paikasta omat vaatteensa yltään.
   Werner laskeskelee, että joukossa on kaksikymmentäkuusi hänen ikäistään. Kahta lukuun ottamatta he ovat häntä pidempiä. Kolmea lukuun ottamatta he ovat vaaleatukkaisia. Kenelläkään ei ole silmälaseja.
   Pojat viettävät ensimmäisen aamun täyttäen lomakkeita kirjoitusalusta sylissään uudet valkoiset vaatteet yllään. Kuuluu vain lyijykynien rapina, kuulustelijoiden askelet ja valtavan lämpöpatterin naksahtelu.
   Missä isoisäsi syntyi? Minkä väriset silmät isälläsi oli? Onko äitisi ollut koskaan konttorityössä? Sukutaustaa koskevista sadastakymmenestä kysymyksestä Werner pystyy vastaamaan täsmällisesti vain kuuteentoista. Loput vastaukset ovat arvauksia.
   Mistä äitisi on kotoisin?
   Vaihtoehtoa imperfekti ei ole. Saksasta.
   Mistä isäsi on kotoisin?
   Saksasta.
   Mitä kieliä äitisi puhuu?
   Saksaa.
[s. 118-9]

Kaikki se valo jota emme näe on rakennettu muutaman sivun mittaisten lukujen muodostaman kokonaisuuden varaan. Tarina ei etene yksittäisessä luvussa kovinkaan paljon, vaan kyseessä onkin usein eräänlainen tuokiokuva yhteen kohtaukseen, josta Doerr siirtyy välittömästi eteenpäin. Tällainen elokuvamainen tyylikeino ei tunnu liian levottomalta tai hyppivältä, vaan lukujen lyhyyden takia niitä on helppo ahmia useampi kerralla.

Nopean etenemistahdin myötä Doerr kuitenkin juoksuttaa välillä hahmojaan turhan nopeasti tarinan vaiheesta toiseen ilman, että ne oikeastaan vaikuttavat hahmoihin millään tavalla. Esimerkiksi Fredrickin ja Wernerin yhteisen juonikaaren lopetus ei oikeastaan vaikuta tarinaan millään tavalla, vaikka itse siihen liittyvien tapahtumien luulisi järkyttävän ainakin Werneriä.

Kaiken kaikkiaan tarina etenee varsin mallikkaasti edellä mainittuja sotaretkiä lukuun ottamatta, ja erityisesti kirjan loppu ansaitsee kiitosta: se kerii Marie-Lauren ja Wernerin risteävät kohtalot kasaan todella tyydyttävästi ja järjestelmällisesti olematta kuitenkaan tylsä saati sentimentaalinen.

Kaikki se valo jota emme näe on koukuttava ja mielenkiintoinen romaani, jossa Doerr sekoittaa yliluonnollisia ainesosia historiaan onnistuneesti ja mielikuvituksellisesti.


Petter ei ole pelannut Afrikan tähteä vuosikausiin.

Alkuteos: All the Light We Cannot See
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 543
Kansikuva: Tal Goretsky ja Lynn Buckley
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti