Morrissey: The List of the Lost

The Smiths -yhtyeen laulajana ja sanoittajana maailmanmaineeseen ponnahtaneen Morrisseyn esikoisromaani The List of the Lost sai heti viime syksynä ilmestyessään internetin syväkurkut takajaloilleen. Romaanista on kerätty useille sivuille kiusallisimpien ja käsittämättömimpien lauseiden listoja, eikä se ole saanut edes suopeaa vastaanottoa juuri missään mediassa. Tässä suhteessa tämä Opus ekan kirja-arvostelu muodostaa poikkeuksen, vaikka Morrisseyn kaunokirjallinen ensiaskel onkin kaikkea muuta kuin horjumaton.

The List of the Lost kertoo amerikkalaisesta neljän hengen viestijuoksujoukkueesta 70-luvun Bostonissa. Harri, Nails, Justy ja Ezra sattuvat hengailemaan lähimetsässä ja tappamaan spurguksi naamioituneen demonin, jonka surmaaminen langettaa koko joukkion päälle kirouksen. Sekä tärkeä juoksukisa että päähenkilöiden elämät menevät mönkään kammottavilla tavoilla, mutta pian nuoret miehet pääsevät selvittämättömän murhatapauksen jäljille – ja uudestaan ojasta allikkoon.

Morrissey ei anna päähenkilöidensä ohella armoa myöskään lukijalle, sillä miehen proosa on pahimmillaan tukkoisen kikkailevaa ja miltei käsittämätöntä ja se vie väkisinkin lukuiloa muuten mielenkiintoisesti etenevästä tarinasta. Lisähaastetta tähän tuo tietysti se, jos lukijan äidinkielenä ei satu olemaan englanti.

As the priest gibbered and jabbered his dutiful dribble, from the roadside came the blaring disco music of a passing open-topped car, and the skimble-skamble of senseless children from the funeral crowd suddenly broke loose and began to screech excitedly and run in circles. All at once nothing at all made sense. Even the clouds lowered unexpectedly, and the cluster of the knowingly nodding sympathics moves stiffly, as if on their very best behavior, none knowing what to say in order to avoid even one misplaced word, all tripping gently as they moved away from the grave. It is a wordless day, in fact, for there are none to adequately sum it all up, for how could there be? The priest prattled confidently whilst reading a book of debatable origins, and the mourners mourned in the way that mourners must mourn in fear of not seeming to genuinely mourn. Margo candidly cried running tears for all – of past, present and future. [s.55]

The List of the Lostia ei voi ahmia eteenpäin, vaan siinä täytyy edetä lause kerrallaan kärsivällisesti. Toisaalta hitaamman lukutahdin myötä tarinan yllättävistä käänteistä oppii nauttimaan ihan eri lailla – Morrissey erikoisromaani ei todellakaan ole teknisesti lukukelvoton, vaikka lausehetteiköt varmasti uuvuttavat pitkin matkaa. Kunhan The List of the Lostin rytmiin pääsee mukaan, se toimii parhaimmillaan tosi vetävästi.

Onneksi Morrissey on malttanut rauhoittaa sananvääntelyään dialogien osalta, vaikka esimerkiksi spurgudemonin alussa pitämä viiden sivun mittainen palopuhe saattaa kiinnostavuudestaan huolimatta tuntua ylipitkältä. Morrissey osaa kuitenkin taitavasti avata hahmojaan näiden keskustelujen kautta – ne ovatkin ehdottomasti romaanin rauhallisimpia ja helpoimmin lähestyttäviä osia ja antavat lukijan levähtää ennen seuraavaan lausesekamelskaan sukeltamista.

”Most people end and you don´t even remember them, like my wife, if you want an instance. I´ll give you an instance. She lost her mind and was gently led away to die – don´t ask me where to because I didn´t care enough to ask. I had no education, no proper job, and being on state aid was just a blatant way of doing nothing – I knew that. My wife just sat there. I didn´t even know her and I was expected to feed and clothe her for the rest of her life, and all because… of what? Because she allowed me access. I couldn´t even feed and clothe myself! And I asked for nothing! She just sat there, anyway, in her bed-chamber of horrors, exiled, as if she´d been in a fire or something, as if she´d lost her lower body in the war and as if nothing could possibly be expected of her because she was the woman. Proceed carefully because marriage is just a … suffocation … your life doesn´t belong to you.” [s.24]

The List of the Lostin hahmot jäävät äitinsä menettävää Harria lukuun ottamatta aika ohuiksi, sillä Morrissey keskittyy lopulta enemmän tarinansa etenemiseen ja antaa luomustensa poukkoilla sen vähintäänkin mielikuvituksellisissa käänteissä. Hahmojen ohuudesta huolimatta lopun julmat tapahtumat ja nelikon kohtalot kuitenkin koskettavat paljon enemmän kuin ennalta arvaisi.

Morrisseyn tuotantoa tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että mukana on jälleen kritiikkiä Ronald Reaganin ja Winston Churchillin kaltaisia auktoriteetteja ja lihansyöntiä kohtaan – Englannin kuningatarperhettä ei sentään tölväistä tällä kertaa. Miehen maneerien kierrättämiset alkavat kuitenkin jossain vaiheessa tympiä ja tuntua yliyrittämiseltä.

The List of the Lostin lukemisen aikana tuntuu usein siltä, että Morrissey ei luota lukijaan tai omaan tarinaansa ja pyrkii peittelemään romaanin onttoja kohtia. Vaikka puutteet ja ongelmat eivät katoakaan tekstimassojen alle, kyseessä on kuitenkin oikealla asenteella nautittuna hassu romaani, joka pitää otteessaan loppuun asti.    

Petter tykkää eniten Morrisseyn The Smiths -vaiheen biiseistä,
vaikka tämän soolourankin varrelle on osunut varsin nasevia lauluja.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 118
Lajityyppi: fantasia, jännitys
Mistä saatu: lahjakirja