Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanin päähenkilönä tavataan näyttelijälupaus Aurelia, joka näki päivänvalon samana vuonna kuin Berliinin muuri murtui. Rikkonaisen ja vaikean lapsuuden elänyt Aurelia pääsee mukaan Kansallisteatterin produktioon, jota vetää itäsaksalaistaustainen ja sittemmin suomettunut ohjaajalegenda Joachim – näytelmän tarkoituksena on pykätä Berliinin muuri Suurelle näyttämölle. Aureliaa auttaa projektissa salaperäinen, näyttelijättären kannoilla kulkeva naishahmo, jota kukaan muu päähenkilöä lukuun ottamatta ei näe.

Samaan aikaan Aurelian isä Theo makaa vakavan sairaskohtauksen jäljiltä sairaalassa, ja Aurelian äiti yrittää epätoivoisesti korjata välit tyttärensä kanssa. Samalla äiti kertoo oman näkemyksensä tapahtumista, jotka ovat tehneet Aurealiasta sen mikä hän on.

Paras mahdollinen maailma on välillä hengästyttävän runsas kokonaisuus, jota Pulkkinen kuitenkin kannattelee taidokkaasti ja varmasti. Se tuo ennakkoluulottomalla asenteellaan ja rohkealla vaikeiden aiheiden käsittelyllään mieleen useaan otteeseen Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kestosuosikkini. Aureliasta paljastuvat sisäiset ristiriidat ja synkät salaisuudet vievät tarinaa pelottaviin ja yllättäviin suuntiin samalla tavalla kuin Rauman teoksessa, jossa seurattiin Erika-paran lasista lapsuutta ja julmaa aikuisuutta.

Pulkkinen valottaa romaaninsa lopussa häämöttävää, Aurelian mieltä järkyttänyttä ja tämän perheen hajottanutta tragediaa yhtä kutkuttavan hitaasti ja mielenkiintoisesti kuin miten Joël Dicker raotti salaisuuksien peittoa Baltimoren sukuhaaran tragedia -romaanissaan. Paras mahdollinen maailma uskaltaa kuitenkin tehdä selkeän pesäeron juonivyyhtinsä ja salaisuutensa läpikotaisesti avanneeseen Baltimoren sukuhaaran tragediaan nähden – Pulkkinen luottaa sekä omaan luomukseensa että lukijan mielikuvitukseen ja jättää juuri sopivan kiusoittelevasti asioita auki.

Vähän uhkarohkea veto kannattaa, sillä Paras mahdollinen maailma herätti minusta pitkästä aikaa halun aloittaa romaani alusta saman tien kun olin lukenut sen. Dickerin romaani puolestaan oli sen verran läpikotainen ja tyhjentävästi kirjoitettu katsaus Goldmanien klaanin surumieliseen tarinaan, että Baltimoren sukuhaaran tragedian jälkeensä jättämän infoähkyyn verrattuna Pulkkisen uusin romaani oli miellyttävän erilainen lukuelämys. Paras mahdollinen maailma muistuttaakin hienosti siitä, että joskus vähemmän voi olla huomattavasti enemmän.

Pulkkinen uskaltautuu uutukaisessaan tuomaan tarinaan mukaan fantasiaelementtejä, jotka sopivat yllättävän kivuttomasti kokonaisuuteen mukaan. Ne tekevät muutenkin päähenkilönsä päänsisäisen maailman ongelmiin keskittyvästä romaanista sopivalla tavalla unenomaisen – parhaiten tämä näkyy mainioissa, valitettavasti muun materiaalin varjoon jäävissä teatterikohtauksissa, joita olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

Allas, joki, Aurelia, Marie. Hänellä on päällään takki, totta kai se pitäisi riisua, miksei hän tee sitä, hänellä ei ole muissa vaatteissaan taskuja ja kirja on kuljetettavana mukana. Veteen, nopeasti, yhdellä pulahduksella. Hyy yllättää hänet vaikka hän on harjoitellut. Tämä on aivan toista kuin kaakelialtaassa. Hengenhaukkominen alkaa heti, ei hapenpuutteesta vaan kylmyyden vuoksi, ja hän räpiköi.
   Jostain kaukaa hän kuulee Joachimin vaateliaan opastuksen: määrätietoisemmin, vaikka uiminen suuntautuisi lopulta syvyyksiin, pikemminkin pohjaa kohti kuin joen yli toiselle reunalle. Hyvä on, Aurelia räpiköi vähemmän, sukeltaessa on hiljaista, ohjeet eivät kuulu veden alle, kauniiseen huminaan. Hän käy välillä pinnassa ja kuulee katkelman lauseesta, lavastaja ja Joachim puhuvat, sittenkin kirkkaampaa vettä, niin että yleisö näkee Marien ponnistelut. Aurelia vaipuu taas syvyyksiin. Hänen on riisuttava takki, miten tehdä se niin että teon ristiriitainen luonne säilyy: toisaalta hän haluaa uida vapaammin, varmistua pääsystään toiselle puolen, toisaalta hän tuntee vastustamatonta viehtymystä syvyyteen, tukkiin joka makaa pohjalla varjona, täydellisen rauhan löytäneenä. Miten riisua takki siten että kaikki muistuttaa tanssia? [s. 278–279]

Paras mahdollinen maailma kipuaa tämän kirjavuoden parhaimmistoon kotimaisen kaunokirjallisuuden puolella Antti Ritvasen Miten muistat minut -mestariteoksen rinnalle. Pulkkisen viides teos on tekijänsä ehdottomasti laadukkain ja monitasoisin romaani.

Petter tykkää sekä muurinpohja- että ihan tavallisistakin lätyistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 356
Kansi: Anna Lehtonen
Lajityyppi: teatteriromaani, historiallinen romaani, psykologinen romaani, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale