Miika Nousiainen: Juurihoito

Mainostoimistossa työskentelevä Pekka Kirnuvaara istahtaa kalliolaisen hammaslääkärin tuoliin ja aloittaa samalla elämänsä ”juurihoidon”. Miehen suuta näet hoitaa samalla sukunimellä varustettu kuusikymppinen Esko, joka paljastuu Pekan velipuoleksi. Veljekset päättävät lähteä selvittämään yhteisen isänsä kohtaloa – Onni Kirnuvaara kun on kävellyt molempien elämistä poikien ollessa vielä taaperoiässä. Isäukon paikallistaminen on luonnollisesti huomattavasti monimutkaisempi operaatio, joka vie Eskon ja Pekan Lieksan kautta Australiaan saakka.

Huikean tragikoomisella Vadelmavenepakolaisella suomalaiset lukijat valloittanut Miika Nousiainen tarjoilee uudessa Juurihoito-romaanissaan varsin haaleaksi ja keskinkertaiseksi jäävän sopan. Tämä arvostelu sisältää muutamia juonipaljastuksia Pekan ja Eskon maailmanympärimatkaan liittyen.

Juurihoidon pääkaksikon muodostavat Pekka ja Esko ovat niin epätasapainoinen duo että oikein harmittaa. Pekasta on tehty nykyaikainen tekniikan ja maailmalla sosialisoinnin hallitseva isä, joka on kotopuolessa tehnyt keitellyt lapsilleen luomupuurot tuosta vain ja jaksanut ydinperheen kaikennielevää arkea melkein loputtomiin. Nousiainen vetkuttelee hahmon avioeroon johtaneiden syiden selviämistä aivan liian pitkään Juurihoidon viimeisille sivuille asti, jolloin paljastus ei ehdi vaikuttaa kalkkiviivoille ehtineeseen tarinaan mitenkään.

Eskon kanssa Nousiainen on kuitenkin tehnyt suurimmat mokansa luodessaan toisesta päähenkilöstä kliseisen suomalaisen mörököllin, joka ei osaa puhua tunteistaan vaan jauhaa hammaslääketieteestä loputtomiin. Perheettömäksi jääneen Eskon tapa käsitellä tunteitaan ja uuden veljen kohtaamista on vedetty niin lakonisella tavalla överiksi, ettei Eskoon löydy oikein tarttumapintaa missään vaiheessa.

Parempi unohtaa ja jatkaa elämää. Tehdä sitä mihin minut on luotu. Hoitaa hampaita, syödä terveellisesti ja lenkkeillä. Siten pysyn työkykyisenä ja voin tehdä hommia seiskavitoseksi. Kyllä minä sen loput kymmenen vuotta ajatusteni kanssa jotenkin toimeen tulen. Ei siinä isää tarvita. Eikä muitakaan sukulaisia.
   Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko? Itse osaan vastata vain viimeiseen. Kannattaa puuduttaa. Varsinkin tunteet. [s.19]

Toisaalta Nousiaisen tyylille ominaisesti kaikki Juurihoidon hahmot ovat äärimmilleen vietyjä karikatyyrejä, jotka ärsyttävät ja välillä jopa huvittavat oikkujensa tähden. Revittely vie kuitenkin vähän pohjaa emotionaaliselta pohjavireeltä, jota Nousiainen yrittää kaivella esille säännöllisesti – hahmoihin ei synny sen suurempaa sidettä, kun näitä ei missään vaiheessa käsitellä kovin syvällisesti vaan pusketaan stereotyyppi edellä lukijan silmille. Maanosa maanosalta suuremmaksi paisuva hahmogalleria yhdistettynä varsin kovatahtiseen juonenkulkuun ei auta asiaa yhtään.

Eskon ja Pekan matkalla käydään seksiturismin ja muutenkin kaikkea muuta kuin eettisen matkailun rapauttamassa Thaimaassa ja Australiassa ihmettelemässä ahtaalle ajettujen aboriginaalien ahdinkoa. Nousiainen jaksaa muistella sivutolkulla sitä, miten valkoiset miehet ovat tulleet ja pistäneet kyseiset maat itselleen edulliseen pakettiin – historiasta angstaaminen ei juuri sovi perhesiteitä ratkovaan romaaniin, vaan vie fokuksen pois sinänsä mielenkiintoisista hahmoista ja näiden välisistä suhteista.

Kiusalliseksi homma menee siinä vaiheessa, kun Esko ja Pekka päättävät kantaa kortensa kekoon ja auttaa paikallisia. Ihmisiin varovaisesti suhtautuva Esko pistää hetken mielijohteesta thaimaalaisessa sairaalassa hammaslasaretin pystyyn ja empaattinen Pekka on tarjoamassa jatkuvasti olkapäätä ja syliä miesten hyvyydestä liikuttuville ja itkuun pillahtaville naisille. Juurihoidon mukakoskettava sentimentaalisuus ja ”valkoinen mies tarjoaa laastaria ja sympatiaa” -asennoituminen hiertävät ja ärsyttävät silmittömästi. Nousiaisen hahmojen asenne ei tunnu ollenkaan nöyrältä saati vilpittömältä vaan kaksinaismoralistiselta henkselien paukuttelulta varsinkin siinä vaiheessa, kun Esko iskee hammaslääkäröinnissä tätä auttaneen nuoremman thainaisen.

Vähän omituisista asetelmistaan huolimatta Nousiainen osaa veistellä samanlaista mainiota ja tarkkanäköistä huumoria kuin edellisessä Metsäjätti-romaanissaan. Samalla kirjailija pystyy taitavasti yhdistelemään ulkomailla havaittavissa olevia ilmiöitä suomalaiseen elämänmenoon ja näin  muistuttaa siitä, kuinka hyvin meillä asiat täällä Suomessa lopulta ovatkaan – välillä Nousiaisen ilkikurinen huumori ampuu piikkejään osuvasti myös kohti katajaista kansaamme. Hyvänä esimerkkinä toimivat Pekan pohdinnat ruotsalaisessa Södertäljen kaupungissa sijaitsevasta Ronnan lähiöstä.

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja Vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot. [s.112]

Juurihoito on ongelmistaan huolimatta mukavan joutuisasti etenevä vaellusromaani, jonka aikana lukijakin tulee nähneeksi maailmaa melkoisen siivun. Harvinaisen ennalta-arvattava ja alleviivattuun tunteikkuuteen nojaava juoni omituisine asetelmineen kuitenkin heikentää romaanin tekemää vaikutusta – Nousiaiselta olisi ollut lupa odottaa huomattavasti laadukkaampaa kokonaisuutta.

Petter yöpyi Södertäljessä kymmenisen vuotta sitten ja muistaa kuunnelleensa iltaisin hotellihuoneen sängyssä paikallisten ihan supiruotsalaista elämöintiä kaupungin kaduilla.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 332
Kansi: Elina Warsta
Lajityyppi: vaellusromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu