Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Johannes Ekholmin Rakkaus niinku on yksi kirjasyksyn persoonallisimmista ilmestyksistä – jo sen äitelänvärisen kannen nähdessään lukija tietää luvassa olevan jotain vähintäänkin kummallista. Q-teatterissa pari vuotta sitten ihastuttaneen Kaspar Hauser -näytelmän käsikirjoittajana parhaiten tunnettu Ekholm tarjoilee romaanissaan samanlaisen hengästyttävän, kärjistetyn ja säälimättömän provosoivan ajankuvan kuin taannoin Helsingin Tunturikadulla.

Kolmekymppinen Joona on saanut potkut toimittajanpestistään työpaikalla leimahtaneen rasismikohun takia ja nuolee haavojaan isänsä ja äitipuolensa kotona Kirkkonummella. Luottotietojen menetys ja rahattomuus painavat parhaassa iässä olevan tyhjäntoimittajan itsetuntoa, kunnes Joona saa kustantajalta mielenkiintoisen työtarjouksen – hänen tulee kirjoittaa romaani! Ideapulasta kärsivä uunituore kynäniekka päättää nauhoittaa salaa keskustelujaan muun muassa kirjailijaisänsä, eksänsä, netissä tapaamansa SAD91RL-nimimerkin taakse piiloutuvan nuoren naisen ja parhaan kaverinsa Timon kanssa, jotka ovat Joonan tavoin lievästi sanottuna rasittavia ja outoja tyyppejä.

Merkittävin yhtäläisyys Kaspar Hauserin ja Rakkaus niinkun välillä valkenee lukijalle, kun tämä lehteilee viimeksi mainittua: Ekholmin romaani koostuu näytelmäkäsikirjoituksen tapaan pelkästään henkilöiden repliikeistä. Vaikka ratkaisu saattaa aluksi ärsyttää persoonallisilla kirjasintyyleillään ja taitollaan, ratkaisu muuttuu romaanin edetessä aina vain perustellummaksi ja järkevämmäksi valinnaksi, sillä lukija tulee näin kiinnittäneeksi huomiota hahmojen kaistapäisiin hölötyksiin. Esimerkiksi Joonan ja SAD91RL:n siansaksamaiset pätemispuheet nettichatin maailmassa ovat jokaisen suomen kieltä arvostavan näkökulmasta ratkiriemukkaalla tavalla kammottavaa luettavaa.

JOONA
mul oli sellanen ahdistava umpikujavaihe
sartre-bukowski-ellis-houellebecq-jne
mut tuntuu et onneks se on ohi

SAD91RL
tottakai sul oli
hyi vittu onneks se on ohi
vanhojen likaisten teinien juttuja
vitun #sadomodernism myös
von trier haneke jne jotka mässäilee
naisiin kohdistuval väkivallalla
aka valistuneet vihaiset faijat rankaisee
katsojiaan/lukijoitaan siitä että
lapset ei älyy kärsiä tarpeeks vaikka #auschwitz ja #kapitalismi
millon tulis joku uus ”aalto”
odotan

JOONA
haha

SAD91RL
miks kaikki herkät pojat hakeutuu tohon fuckboi suohon

JOONA
jaa-a
mut siis ehkä niis on myös jotain hyvää
sellast ”deterritorialisoivaa”

SAD91RL
*saa ihottumaa aina ku joku sanoo deterritorialisaatio*

JOONA
okei
onkohan ees mitää mieshahmoja
fiktiossa jotka ei oo kusipäitä
tai tuntuu et yleisesti miesten ei niinku oo
mahdollist populaarikulttuurissa ilmaista mitää
tunteita esim rakkautta muuten ku käänteisesti,
näyttämällä miten paljon ne kärsii jos rakkaus

loppuu. niinku se gaspar noe leffa love

SAD91RL
en o nähny sitä
not my filter bubble

JOONA
miks miehinen rakkaus ilmaistaan
aina puuttumisen ja kivun ja kaipuun
ja itsesyyytösten kautta??

SAD91RL
sukupuoliessentiaalisuus?

JOONA
missä rakkausruno joka haluaa kauniisti?

SAD91RL
lue tumblrii [s.43–44]

Rakkaus niinkun päähenkilö Joona vaikuttaa hyvin pitkälle romaanin puoliväliin asti suoraan sanottuna ärsyttävältä uhriutujalta, joka ottaa omista potkuistaan oikeuden lähteä kyseenalaistamaan muiden tekemisiä. Keskustelujen sävy alkaa romaanin edetessä kuitenkin muuttua hienolla tavalla erittäin painostavaksi, kun päähenkilön lähipiiri alkaa saada Joonan päänaukomisista tarpeekseen – on mielenkiintoista seurata, kuinka Joona reagoi oman toimintansa aiheuttamiin seurauksiin.

Suurimmat kitkat löytyvät Joonan ja tämän kirjailijaisän väliltä. Isäukko kun on mennyt kirjoittamaan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sosiaalipornosaagaa henkivän selonteon omasta elämästään ja käsitellyt siinä norjalaisen esikuvansa tavoin myös lähipiirinsä vähemmän mairittelevia piirteitä. Joonan vastareaktio on itseään uniikkina lumihiutaleena pitävän yksilön kiukkuinen sylkäisy oman isän kasvoille ja samalla yksi Rakkaus niinkun komeimmista monologeista.

JOONA: Sulla ei ole mitään oikeuksia muhun. Mä en ole ”sun” poika. Mä olen aikuinen, sä olet aikuinen. Meillä on sama sukunimi. Mä en oo valinnut sitä, sä et oo valinnut sitä. Itse asiassa suurin osa kaikista niiistä asioista jotka määrittää mun ”identiteettiä” ei oo mun valitsemia. Mä en ollut tajuissani mun syntymässä. Mä en oo voinu vaikuttaa mun kansalaisuuteen. Mä en oo valinnut mun kehoa, mun sukupuolta, mun äidinkieltä, mun luonnetta. Kaikki ne asiat mitkä sun silmissä on ”Joona”, on mulle täysin sattumanvaraisia ja vieraita. Mitä koulua mä oon käynyt ja millaisia arvosanoja mä oon saanut. Millasia ystäviä mulla oli lapsena… Nää on vaan jotain sellasii välttämättömii puitteita, jotenki sellast lihaa ja verta ja paskaa, mist ei pääse eroon, mutta jotka olis mulle ihan vitun yhdentekeviä ellei muu maailma yrittäis ymmärtää mua just näiden kautta. Tää on vaa tällanen liha-sperma-paskakasa, mitä mä asutan. Sä et oikeesti oo ees vaivautunu lukemaan mun Tumblrii, mut silti sä oletat että sä tiedät jotain siitä mitä mä haluun tai mistä mä tykkään tai mikä on mulle tärkeetä. Miten se on mahdollista? Jos sua kiinnostaa tietää mitä mulle kuuluu niin miks sä et edes ota selvää? Must tuntuu älyttömän tärkeeltä mun itsemääräämisoikeus mun omaa elämääni kohtaan, ja just sen mä koen että sä oot multa riistäny kirjottamalla musta jotain sun omia kuvitelmia ja antamalla niille mun nimen. Eikä mua kiinnosta enää pohtia loputtomasti ”kuka minä olen”. Se on vitun tyhmä kysymys. Vitun turha ja hyödytön kysymys, johon ei voi olla muuta kuin tautologinen vastaus. Mut kysymys on siitä, kuka määrittää mua. Minä itse vai joku muu. Ja jos mun elämästä uhkaa tulla ”vierasmääräytynyttä”, niin mä oon valmis taistelemaan sitä vastaan, mä oon valmis kamppailemaan mitä tahansa tahoa vastaan, joka mua yrittää määrittää tai riistää, oli kyseessä sitten omat vanhemmat tai koulu tai lääkäri tai poliisi tai joku vitun Juha Sipilä. [s.266–267]

Rakkaus niinkun lumous ei kuitenkaan kestä ihan loppuun asti. Timon synttäreille omistetut viimeiset luvut tuntuvat vähän venytetyiltä ja sisällöiltään itsestäänselviltä – känniset hölinät ja nahinat eivät nouse romaanin parhaimmillaan partaveitsenterävien dialogien tasolle. Esimerkiksi kilometritehtaalla hortoilevan Pinjan avautuminen työnhaun rytmittämästä elämästä on vedetty niin kliseisellä ja kasparhausermaisella tavalla överiksi, ettei se oikeastaan edes naurata.

PINJA: No vittu mä teen kaikkeni saadakseni töitä. Yleensä vähintään 8 tuntia päivässä käytän tyänhakuun. Lopun ajasta mä murehdin mun talousahdinkoa. Ja iltasin litkin keskikaljaa. Lainarahalla.

MIKO: Se joka tekee töitä syö. Se joka ei tee työtä juo.

PINJA: Yleensä mä jaan päivän kahteen osaan. Aamulla mä selaan paikkoja ja kirjotan hakemuksia. Usein mä herään jo ennen kasii, vaiks en tajuu, että mitä väliä on vaikka heräisin vittu kaheksalt illalla ja valvoisin yöt, koska kuitenkin oon lähinnä yksin. Sit syön Dr. Oetker -pitsan, ja sen jälkeen otan puolen tunnin päiväunet, jotta sais vähän taukoo saman pienen nelikappaleisen hakemuksen hinkkaukseen ja näkisin sen ”uusin silmin”.

[…] Ja joka päivä sitä saa yrittää kerätä ittensä, hakee jotain, mut sit saa aina pettyä. Ja sit pitäis uskoa omaan osaamiseen, jotta sitä jaksais markkinoida. Yleensä paikkoihin mihin mä haen on jotain 200 kanssahakijaa. Mä oon nyt alkanut päästä joskus viiden parhaan joukkoon. Siihen mä oon päässy täydellisesti hiotulla, vähintään kaksi työpäivää vaatineella hakemuksella. Laatu ei todellakaan korvaa määrää, vaikka mä pyrin pitämään molemmat korkeella.

RIRETTE: Mä luin just jonku artikkelin LinkedInissä, että jos työhakemuksen tekoon kuluu alle yks työpäivä, niin hakemuksella tuskin pääsee pinkan päälle. [s.354–355]

Vähän väsähtäneestä lopustaan huolimatta Rakkaus niinku tarjoilee Kasper Hauserin tavoin osuvan ajankuvan 2010-luvun Suomen taloudellisesta ja henkisestä ahdingosta. Taannoin teatterinlehterillä viihtyneet ovat varmasti kotonaan Ekholmin romaanin kanssa, mutta esimerkiksi perinteisemmästä proosasta tykkäävien kannattaa lähestyä tätä tapausta huomattavasti suuremmalla varauksella.

Petteriltä ovat jääneet Knausgårdin autofiktiot kesken jo kahdesti.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 414
Graafinen suunnittelu: GRMMXI
Lajityyppi: psykologinen romaani, satiiri
Mistä saatu: kirjastosta lainattu