Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwanin tuorein romaani Lapsen oikeus on palkitun kirjailijan paluu vakavampiin aiheisiin.  Lapsen oikeus ei ole Sementtipuutarha-esikoisteoksen kaltainen nopeakäänteinen painajainen vaan selkeästi ja vakaasti etenevä mutta yllätyksettömäksi jäävä kokonaisuus.

Perheoikeuden tuomarina työskentelevän Fiona Mayen aviomies Jack ilmoittaa aikomuksestaan aloittaa suhde itseään puolet nuorempaan naiseen, ja Fionan ja Jackin avioliitto ajautuu kriisiin. Raskaaseen ja kuormittavaan työhönsä vuosien varrella uppoutuneen Fionan harteille kasaantuu lisää paineita, kun tämä saa ratkaistavakseen leukemiaa sairastavan Adam Henryn tapauksen.

Adam on alaikäinen Jehovan todistajien poika, jonka taudin hoitaminen vaatisi uskonlahkon tiukasti kieltämiä verensiirtoja. Uskonnollisen kasvatuksen saanut mutta ikäisekseen poikkeuksellisen älykäs Adam on myös härkäpäisesti hoitoja vastaan, vaikka ilmeisesti hän tajuaa, että niistä kieltäytyminen merkitsee takuuvarmaa kuolemaa. Lopulta Fiona joutuu tekemään pojan puolesta päätöksen ja huomaamaan sen seurausten takia kammottavalla tavalla, että tuomarin velvollisuudet eivät pääty nuijan kopauttamiseen oikeussalissa.

McEwan onnistuu hienosti tuomaan heti romaaninsa alkumetreillä esille sen, miten Fiona on elänyt omalle työlleen ja unohtanut liki kaiken ympärillään olevan Jack-aviomiestään myöten. Fionan ratkaisemat tapaukset ja arjen tapahtumat sulautuvat hurjalla tavalla toisiinsa ja näin kuvaavat päähenkilön pään sisällä vallitsevaa sekamelskaa. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii seuraava katkelma, joka selventää kivuliaan tarkasti Fionan ja Jackin lapsettomuutta ja tuo esille sen tosiasian, miten elämä lopulta vie mukanaan.

Pitkä tarina, mutta nopeasti kerrottu. Loppukokeiden jälkeen lisää tutkintoja, sitten kutsu oikeusasianajajien kiltaan, harjoittelujakso, onnekas kutsu arvostetun asianajajan avustajaksi, alkuvaiheessa menestystä eräiden toivottomien tapausten puolustamisessa – miten järkevältä olikaan tuntunut siirtää lasten hankkimista yli kolmekymppiseksi. Ja kun tuo aika viimein koitti, se toi muassaan mutkikkaita ja mielekkäitä juttuja ja lisää menestystä. Myös Jack oli epävarma, halusi mieluiten odottaa vielä vuoden pari. Puolivälissä neljättäkymmentä Jack oli opettamassa Pittsburghissa ja Fiona teki neljätoistatuntisia työpäiviä ja ajautui yhä syvemmälle perheoikeuden sokkeloihin samalla kun hänen oma haaveensa perheen perustamisesta painui taka-alalle veljen- ja sisarenpoikien ja -tyttärien kyläilyistä huolimatta. Seuraavina vuosina alettiin kuulla ensimmäisiä puheita siitä, että hänet saatettaisiin jo nuorella iällä valita tuomarinvirkaan, minkä jälkeen hän joutuisi kiertämään käräjiä. Kutsua ei kuitenkaan kuulunut, ei vielä silloin. Nelissäkymmenissä pintaan nousivat ikääntyvien raskauksiin ja autismiin liittyvät pelot. Pian sen jälkeen Gray´s Innissä alkoi laukata lisää nuoria vieraita, meluavia ja vaativia veljen- ja sisarentyttärien poikia ja tyttäriä, joita katsellessa tuli ajatelleeksi, miten hankalaa hänen elämäänsä olisi raivata tilaa pikkulapselle. Vielä kaihoisia ajatuksia lapsen adoptoimisesta, joitakin alustavia tiedusteluja – ja seuranneiden ruuhkavuosien mittaan ajoittaisia kauhun ja epäilyksen tuokioita, myöhään illalla tehtyjä päätöksiä kohdunvuokrauksesta ja päätösten luhistumisia aamun töihinlähtökiireessä. Ja kun viimein yhtenä aamuna kello puoli kymmenen hän vannoi tuomarin- ja uskollisuudenvalansa korkeimman oikeuden presidentille oikeuspalatsissa, tuli vihityksi virkaan kahdensadan peruukkipäisen kollegan edessä ja nousi ylpeänä kuulemaan vitsikästä vihkiäispuhetta, hän tiesi että peli oli pelattu, hän kuului nyt oikeudelle niin kuin jotkut naiset olivat ennen olleet Kristuksen morsiamia. [s.52-53]

Sitä vastoin Jackin omat kipuilut Fionan ja nuoremman naisen välillä jäävät todella pinnallisiksi ja etäisiksi. Ihmissuhteissaan edestakaisin soutavan ja huopaavan Jackin ajatusmaailma ja omat intressit eivät aukene oikein millään tavalla, ja koko hahmo jää lopulta vähän ylimääräisen oloiseksi. Tämä on harmillista, mutta toisaalta McEwan tulee samalla kuvanneeksi, miten huonosti Fiona tuntee ja ymmärtää miestään ja tämän oikkuja, joita ei oikeastaan avata tai selitetä lainkaan. Avioparin etäisyys tulee esille konkreettisesti tämän keinon avulla, mutta se ei tuo Lapsen oikeuteen oikeastaan mitään lisää.

Romaanin keskiössä Fionan kanssa paistatteleva Adam puolestaan on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo omassa nuoruudentuskassaan, vahvoissa mielipiteissään ja irrallisuudessaan, jota poika kokee niin Jehovalaisuutta kuin yhteisönsä ulkopuolella eläviä kohtaan. Fionan ja sairaan Adamin ensikohtaaminen sairaalassa on mielenkiintoinen, ja hahmojen välille syttyvä kummallinen suhde seurauksineen on Lapsen oikeuden ehdottomasti hienoin ja vahvin elementti. Fionan ja Adamin hahmot ovat hauskalla tavalla yhtä jääräpäisen oikeudentajuisia ihmisiä, jotka eivät anna tuumaakaan periksi. Kaksikon ajatukset ja teot tuntuvat uskottavilta, mielenkiintoisilta ja pelottavan määrätietoisilta.

”Isäsi on jos selittänytkin näitä uskonnollisia perusteluja, mutta haluaisin kuulla ne sinun omasta suustasi. Mikä varsinaisesti on se syy, miksi et halua verensiirtoa?”
   ”Koska se on väärin.”
   ”Miksi se on väärin?”
   ”Miksi mikään on ylipäänsä väärin? Koska me tiedämme että se on. Kidutus, murha, valehteleminen, varastaminen. Vaikka saisimme puristetuksi pahoista ihmisistä hyviä tietoja kiduttamalla heitä, niin tiedämme että se on silti väärin. Tiedämme sen, koska Jumala on ilmoittanut sen meille. Vaikka–”
   ”Onko verensiirto sama asia kuin kidutus?”
[--] Fiona kuunteli tarkoin, katsoi poikaa silmiin, nyökkäsi silloin tällöin, ja kun puheessa lopulta tuli luonnollinen tauko, hän nousi seisomaan ja sanoi: ”Sanon tämän ihan varmuuden vuoksi, Adam. Ymmärrät varmaan, että tämä on kokonaan minun vallassani päättää, mikä tässä asiassa on sinun etusi. Mitä sanot, jos päätän, että sairaala saa laillisesti tehdä sinulle verensiirron vasten tahtoasi?”
   Adam kampesi itsensä pystympään asentoon, huohotti ja näytti vähän alakuloiselta mutta hymyili kuitenkin. ”Sanon, että rouva tuomari sekaantuu asioihin jotka eivät hänelle kuulu.” [s.118-119]

McEwanin romaania on markkinoitu vahvasti suuria moraalisia, ihmisen itsemääräämiseen liittyviä kysymyksiä pohdiskelevana mestariteoksena, mutta totta puhuen nuo kysymykset eivät nouse Lapsen oikeudessa järin suureen osaan. Romaanin alussa McEwan tyytyy lähinnä esittelemään erään huoltajuuskiistan ja kuolemaa tekevien siamilaisten kaksosten erottamisen kautta noita teemoja, mutta Adamia koskevan päätöksen tekemisen jälkeen Lapsen oikeus jättää pohdinnat aika nopeasti taakseen.

Tämä on onnistunut ratkaisu, sillä lakitekstien ja tapausten vyöryttäminen romaanin alussa on lukijan kannalta aika uuvuttavaa ja itseään toistavaa. Ne puoltavat paikkansa parhaiten Fionan hahmoa taustoittavina tekijöinä. Toisaalta päähenkilön tekemän päätöksen astuttua voimaan seuraukset vievät päähenkilön ja lukijan niin voimakkaasti mukanaan, ettei filosofisia pohdintoja juuri ehdi kaivata.

Lapsen oikeus ei kuitenkaan ihan kanna loppuun asti, vaan yhtäkkiä McEwan punoo juonenlankansa väkinäisen oloisesti yhteen. Seinään loppuva romaani jättää jälkeensä turhautumisen ja nälän tunteen, vaikka ongelmista huolimatta tarjolla on hieno lukuelämys. Lapsen oikeudessa olisi vain ollut ainekset huomattavasti parempaan romaaniin.

Petter lukee lain sijasta Lucky Lukea.

Alkuteos: The Children Act
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava

Kansikuva: Corbis

Sivumäärä: 216
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu