Mike Pohjolan historiallinen romaani 1827 kertoo samana vuonna leimahtaneesta Turun palosta, mutta vakavasta aihepiiristä huolimatta Pohjola osaa ja uskaltaa pistää kielen reilusti poskeen. Katja Ketun Yöperhosen ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin myös 1827 tasapainottaa lajityypille ominaista faktapainotteista pönötystä tilannekomiikalla, sopivan yliammutuilla fantasiaelementeillä ja hurtilla huumorilla.
”[…] Terveydeksenne!” keisari sanoi, joi maljansa tyhjäksi ja viskasi sen takanaan olevaan seinään. Amiraalit ja hoviherrat yrittivät seurata esimerkkiä, mutta monen heitto väsähti lattialle.Turun palo tuhosi Suomen silloisen pääkaupungin melkein kokonaan, jätti 11 000 turkulaista kodittomiksi ja muutti pysyvästi maamme valta- ja hallintosuhteita. Pohjola kuitenkin keskittyy romaanissaan pääasiassa siihen, kuinka roihu oikein sai alkunsa ja minkälaisen valtapelin innostamana ensimmäinen kipinä syttyi.
Keisarinna yritti jakaa Sofian kanssa huvittuneen katseen, joka olisi halveerannut miesten uhmakkuutta ja näyttämisenhalua. Sofia ei kuitenkaan halunnut jäädä ainakaan amiraaleja huonommaksi vaan tähtäsi omankin kristallilasinsa takaseinään niin, että se pirstoutui ja laskeutui pienenä hopeasateena lattialle.
Kenraalikuvernööri Zakrevski oli niin viehtynyt madame Clicquot´hon, ettei halunnut heittää shampanjapulloa pois. Hän otti pullon palvelusväeltä, täytti lasinsa siitä ja heitti sitten tyhjän pullon kömpelösti taakseen. Palvelijat siivosivat lasinsirut huomaamattomasti pois. Zakrevskin adjutantti Alexander Armfelt yritti vuoroin olla huomaamatta herransa huonoa käytöstä, vuoroin ohjeistaa palvelijoita tarjoamaan tälle laimennettuja juomia.
Yhdeksänvuotias suuriruhtinas, vallanperijä ja Turun Akatemian kansleri Aleksanteri yritti myös heittää lasiaan, mutta hänen isoäitinsä, vanhan leskikeisarinnan käsi onnistui estämään yrityksen. [s.55]
Turkulainen ylioppilas Elias Hellman palaa syyskuussa 1827 kotikaupunkiinsa runonkeruumatkaltaan. Puolentoista vuoden mittainen turnee on kuljettanut kansallistunteen valtaan joutuneen ja kansanperinteestä kiinnostuneen Eliaksen halki Suomen, ja pohjoisesta miehen juuttisäkkiin on tarttunut huumattu runonlaulaja Väinö. Väkivahva ja naisiin vetoava partasuu tönäisee ylioppilaan pois valokeilasta ja iskee silmänsä Hellmannin talon piikaan eli Maria Vossiin, jonka kanssa Eliaksella on ollut sutinaa ennen matkalle lähtöä.
Maria, Elias ja Väinö joutuvat kuitenkin jättämään kolmiodraamansa taka-alalle, sillä Elias pääsee Turun kirkon arkkipiispan avulla oikean salaliittovyyhdin jäljille. Ylioppilas saa tietää, että Aurajoen molemmilla puolilla suorastaan vilisee potentiaalisia pyromaanikandidaatteja, joilla on omat syynsä ja motiivinsa Turun tuleen tuikkaamiseksi.
Juuri tämän jännitteen varaan 1827 rakentuu itse palon syttymiseen asti. Pohjola seuraa vuorotellen Eliaksen ja eri tahojen toimia muutenkin kapinahenkeä tihkuvassa Turussa, jossa venäläiset miehittäjät elävät leveästi. Vaikka lukija tietääkin, miten Turulle tulee lopulta käymään, Pohjola onnistuu mielenkiintoisilla juonenkäänteillä muuttamaan asetelmia luku luvulta jännittävimmiksi – todellisen tuhopolttajan henkilöllisyyden paljastuminen tulee olemaan melkoinen yllätys.
Hienosta historiallisesta pohjatyöstä ja ovelasti rakennetusta juonesta huolimatta osa Pohjolan luomista hahmoista jää varsin kliseisen oloisiksi. Pahiten onnahtaa yhdeksi tarinan konnista nostettu, todelliseen turkulaiseen kauppaneuvokseen pohjaava Gabriel Gestrin, joka haluaa poltattaa Hellmanien talon ostaakseen karrelle palaneen mutta arvokkaan tontin pilkkahintaan. Gestrinistä on rakennettu kliseinen suuruudenhullu luonnonvalintaoppeja ja liiketaloutta sekoittava porho, joka naamiaisiin mennessään pukeutuu silkkaa vaatimattomuuttaan Julius Caesariksi.
Puhtaasti liikemiehenä ajatellen oli tietenkin hyvä, että Gestrin oli jättänyt niin lähtemättömän vaikutuksen kaupungin kermaan, että hänet tunnistettiin naamioituneenakin. Mutta kyllä hänen oli myönnettävä itselleen, että oli se muutenkin mukavaa. Että köyhässä työläiskodissa kasvanut mies oli omalla työllään ja neuvokkuudellaan noussut sellaiseen asemaan, ihmiset Julius Caesarin nähdessään ajattelivat kauppaneuvos Gabriel Gestriniä.Pohjolalla olisi ollut historiallisessa romaanissaan myös jonkin verran tiivistämisen varaa varsinkin loppua kohden. Turun paloa kuvaava osio on venytetty aavistuksen liian pitkäksi ja tuhokuvastolla mässäileväksi, minkä myötä taitavasti rakennettu jännitys kärsii väkisinkin. Toisaalta katastrofielokuvamainen toiminnallisuus tuo vauhdikkaaseen romaaniin sopivasti lisää menomeinikiä traagisten ja salakavalien juonenkäänteiden myötä. Niiden iskevyyden ansiosta hahmojen karut kohtalot koskettavat huomattavasti enemmän kuin ennalta-arvattavuudesta kärsineessä Lars Keplerin Playgroundissa.
Räätäli-isä Johan Gestrin oli aina neuvonut nuorta Gabrielia jatkamaan räätälin ammatissa ja tienaamaan niukan elantonsa miten taisi. Jumala oli säätänyt kullekin soveliaan osan maailmassa, eikä pitänyt lähteä merta edemmäs kalaan. Tuleva kauppaneuvos ei ollut koskaan sulattanut tällaista ajattelua, vaan uskoi pikemminkin, että oli sellaisia poikkeusyksilöitä, jotka nousivat yhteiskunnan portaita pelkän oman tahtonsa avulla.
Akatemian professorit olivat joskus selittäneet hänelle joitain tuoreita teorioita tähän liittyen. Ei hän niiden saksalaisten filosofien nimiä muistanut, mutta heidän ajatuksensa olivat osuneet häntä suoraan sieluun. Että ihminen pystyy omalla tahdollaan muokkaamaan maailmaa haluamansa kaltaiseksi. Ja jopa niin, että jokaisen ihmisen tahto on osa jumalan tahtoa ja Jumala toteuttaa tahtoaan ihmisten kautta. Joillakin ihmisillä on tietysti vahvempi tahto kuin toisilla, ja silloinkin kun he toimivat näennäisesti sovinnaisten tapojen ja jopa lakien vastaisesti, he toteuttavat Jumalan suurempaa tahtoa, joka osoittaa aina kohti kehitystä ja uudistusta.
Napoleonin ja Venäjän Aleksanterin tahtojen mitellessä koko Eurooppa muuttui, eikä se muutos ollut vieläkään lakannut. Aleksanteri Suuri valloitti maailman ja pystyi ratkaisemaan Gordionin solmun arvoituksen miekallaan. Julius Caesar ratsasti armeijoineen Rubikonin ylitse kohti Roomaa vastoin kaikkea lakia ja järjestystä, mutta seuraten mahtavaa tahtoaan.
Gestrin ei ratsastanut yli Rubikonin tai Auran vaan käveli vaakunahuoneen ja piskuisen kellohuoneen läpi maistraatin istuntosaliin, joka oli sisustettu juhlakäyttöön.[s.259–260]
Vähän vaimeaksi jääneestä lopustaan ja itsestäänselvistä hahmoistaan huolimatta 1827 tempaa mukaansa heti alkumetreiltä lähtien, vaikka ihan Yöperhosen ja Painovoiman sateenkaaren tasolle ei tällä kertaa olekaan asiaa.
Petter ei ole koskaan käynyt Turussa.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 510
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: historiallinen romaani, jännitys, toiminta, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti