Stephen King: Mersumies

Arvostelin reilu vuosi sitten Stephen Kingin lukukelvottoman Tohtori Unen ja julistin samalla saaneeni miehen kirjallisuudesta tarpeekseni pitkäksi aikaa – vuoden kuluttua King oli jälleen livahtanut yöpöydälleni uudella romaanillaan Mersumies.

Mersumies on Kingin hyppy jännityskirjallisuuden maailmaan, josta kaikki kauhuelementit sekä Hohdon zombeja ja pensaseläimiä että Tohtori Unen kaasua imppaavia vampyyreja myöten on raivattu kokonaan pois. Näin totaalisesta tyylilajinvaihdoksesta tulee väistämättä mieleen dekkareillaan vakuuttaneen Lars Keplerin toimintafantastinen Playground.

Eläkkeelle jäänyt koppalakki K.H. Hodges kuluttaa loppuelämänsä viimeisiä päiviä televisiosta tulvivan sosiaalipornon ja isänsä pistoolin pirteässä seurassa. Taannoin varastetulla Mersulla väkijoukkoon ajanut ja edelleen vapaalla jalalla oleva joukkomurhaaja ottaa tylsistyneeseen Hodgesiin yhteyttä pilkkakirjeen muodossa, ja Mersumiehenä tunnettu konna ja Hodges ryhtyvät kiivaaseen viestittelyyn netin suojatuilla sivuilla. Hodges tulee provosoineeksi sekopäisen kirjekaverinsa suunnittelemaan uutta iskua sekä ex-kyttää että viattomia siviilejä vastaan.

Mersumies seuraa kissa-hiiri-leikkiä sekä Mersumiehen että Hodgesin näkökulmista. Romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin piirre onkin lopulta se, kuinka samanlaisia persoonia eläkkeelle jäänyt, komean uran tehnyt poliisi ja historiallisen julman hyökkäyksen tehnyt massamurhaaja ovatkaan – molemmat ovat jääneet tyhjän päälle suurimpien saavutustensa jälkeen ja ihmissuhteet eivät innosta eivätkä kiinnosta heitä yhtään.

Mersumiehen kahdesta päähenkilöstä juuri nimihenkilön osiot kiinnostavat eniten hahmon oman psykologisen nuorallatanssin takia – tässä arvostelussa ei tulla näkemään sitaatteja kyseisistä kohdista juonipaljastusten välttämiseksi, mutta voin luvata niiden olevan ehdottomasti romaanin mielenkiintoisinta antia. Hodges puolestaan on vähän tylsän itsestäänselvä, nuorempiin naisiin vetoava sankarihahmo, joka luonnollisesti saa löytää heti kotisohvalta ylös noustuaan ihan uusia johtolankoja Mersumiehen kintereille pääsemiseksi.

Vaikka King yrittääkin johdatella lukijaa vähän syvemmille ja synkemmille vesille pureutuessaan romaaninsa nimihenkilön henkilöhistoriaan ja mielenmaisemaan, Mersumies tuntuu hyvällä tavalla helpolta lukuelämykseltä. Se etenee miellyttävän nopeatempoisesti, kaivaa säännöllisin väliajoin esille uusia hahmoja ja juonenkäänteitä ja kiihdyttää itsensä viimeisen sadan sivun aikana todella vetävään loppukliimaksiin. Tekniseltä kantilta katsottuna Mersumies onkin laskelmoidusti rakennettu dekkari, jonka osaset ovat juuri oikeilla paikoillaan.

Mersumiehen dialogi puolestaan on pahimmillaan aivan yhtä kamalaa ja väkinäistä luettavaa kuin viime kesänä minut huonoudellaan tyrmistyttäneessä Tohtori Unessa.

”Sinä olet musta”, Holly sanoo ja tillittää silmät suurina.
   Jerome katsoo käsiään. ”Niinhän minä olen.”
   Holly purskahtaa kimeään nauruun. ”Sori. Se oli töykeää. Ei haittaa, vaikka olet musta.”
   ”Musta on siistiä”, Jerome sanoo.
   ”Totta kai. Tosi siistiä.” Holly nousee, pureskelee alahuulta ja ojentaa kätensä suoraksi silminnähden ponnistellen. ”Kiva tutustua, Jerome.” [s.328]

Loppujen lopuksi Mersumies jättää lukijansa varsin ristiriitaisten tunteiden valtaan. Taidokkaasti kerrottu ja vauhdikas tarina ei kiusaa tylsillä suvantovaiheilla, mutta välillä varsinkin dialogin ja toisen päähenkilön kohdalla huomaa Kingin kulkeneen siitä, mistä aita on sattunut olemaan matalin. Varsinkin tylsä Hodges paitsi masentaa mutta myös huolettaa – romaanin takakansiteksti kun osaa kertoa Mersumiehen olevan ”Edgar-palkitun trilogian avaus”. 

Mikäli King meinaa todella käyttää Hodgesin ohella myös muita Mersumiehen hahmoja trilogiansa jatko-osissa Etsivä löytää ja Viimeinen vartio, toivon miehen satsaavan hahmokaartin suunnitteluun ja kehittämiseen tätä enemmän. King on joka tapauksessa todistanut osaavansa kirjoittaa pätevän ja mielenkiintoisen dekkarin, joka ajoittaisesta onttoudestaan huolimatta maistunee lajityypin suurkuluttajille.

Petterin perheessä ajettiin kevääseen 2007 asti Ladalla, joka jätti tienpenkalle vain pari kertaa.

Alkuteos: Mr. Mercedes
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 462
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu