Vesa Haapalan Karhunkivi-romaanin päähenkilöllä Lassella ei mene kovin hyvin. Vantaalaisessa kirjastossa työskentelevä kolmilapsisen perheen isä yrittää kestää vaikeasti käytöshäiriöistä esikoispoikaansa Lauria samalla kun perusoikeistolainen juustohöylä askaroi erityisopetuksen kimpussa. Lassen pakopaikkana toimivat Ähtärin Karhunkivelle hitaasti mutta varmasti rakentuva mökki ja jatkuvasti kesken jäävät elokuvaesseet Quentin Tarantinon hurmeisesta tuotannosta ja popkulttuurista yleensä. Haapala rakentaa näistä aineksista mielenkiintoisen ja monipuolisen kokonaisuuden, joka etenee sujuvasti eteenpäin muttei maistu oikein miltään.
Pahiten Karhunkivessä hiertävät Lassen ja muiden vanhempien yhteenotot vantaalaisten virkamiesten kanssa. Ne ovat asetelmaltaan toki ajankohtaisia kertoessaan pienen ihmisen pyristelyistä yhteiskunnan hammasrattaissa, mutta valahtavat aivan liian usein saarnaaviksi ja turhan paljon itsestäänselvyyksiä kierrättäviksi kokonaisuuksiksi.
Nämä kunnalliset kampanjat lasten ja nuorten hyväksi… Ei kyse ole lainmuutoksista tai vaihtuneesta toimintakulttuurista, vaan rahasta ja mielikuvituksen puutteesta. Palvelut vain ovat liian kalliita. On priorisoitava näkyvämpiin hankkeisiin, positiiviseen kaupunkikuvaan, kehärataan, muutoksen airuena olemiseen. On ajettava läpi Vantaan mallia, vaikka käytäntö olisi mitä hyvänsä.
Tuki, jota lapset ovat tähän asti saaneet. Tulokset näkyvät vasta vuosien päästä, eikä niin voi olla, koska kyse on rahasta. Suurin osa näistä lapsista ei hyödytä yhteiskuntaa riittävästi koskaan. [s.73–74]
Kun ihminen kuolee, lähtö on lopullinen, mutta puut lähtevät vielä lopullisemmin. Jää pelkkä kanto, josta ei nouse laulu, myöhemmin ehkä sienet tai savu, lehtipuista versot.Ajoittaisesta vähän rankemmasta sisällöstään eli Lassen ja Laurin keskinäisestä vuorovaikutuksesta huolimatta Karhunkivi jää vähän löysäksi kannanotoksi ja hätähuudoksi ja nykymenon kritiikiksi. Romaaninakaan Haapalan teos ei pääse loistamaan torsoiksi jäävien hahmojen ja sekavaksi yltyvän lopun myötä.
Kuka on kuollut, kuka minä olen, kuka nyt on kuollut? Kysyn tuntemattomalta tuntematonta, odotan kuin tunnuksettomien hauta-alue lunastetun maan laidalla ylösnousemusta ja irrallisten osieni ennallistamista. Potkaisen nurin pari kärpässientä. Valkeat jalat jäävät törröttämään rosoisina. Meissä kaikissa on sama tappava virus, eikä maailmamme eroa lainkaan siitä, missä Rick, Carl ja Michonne kulkevat katkoen kulkijoiden kauloja, etsien parannusta ihmiskunnalle. [s. 108–109]
Petter haluaisi kysyä päättäjiltä sitä, miten Suomesta oli varaa rakentaa aikoinaan
hyvinvointivaltio ja kuinka sen ylläpitäminen on nyt sitten liian kallista?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 234
Kansi: Markus Pyörälä
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti