Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on omaelämäkerrallinen romaani surusta, luonnosta ja haukoista. Se on kaunokirjallisen ja tietokirjallisen sisällön välillä taidokkaasti tasapainoileva teos, joka ei tunnu faktapainotteisuutensa takia missään vaiheessa kohtuuttoman raskaalta vaan saa lukijan tarpomaan innostuneena eteenpäin.

Macdonaldin romaani alkaa samasta asetelmasta kuin Antti Ritvasen upea Miten muistat minut – päähenkilön toisen vanhemman kuolemasta. Ritvasen Jesse Vuorinen tosin lähtee työstämään suruaan perkaamalla äitinsä elämää, kun taas Macdonaldin isän yllättävä poismeno saa  haukankasvattajan eli haukastajan hommista lapsena haaveilleen Helen ostamaan itselleen kanahaukka Mabelin. H niin kuin haukka kertoo Mabelin kesyttämisestä ja Helenin omista pyrkimyksistä vapautua surusta.

Ihmisen ja luontokappaleen suhteen kuvaamisen ohella Macdonaldin romaani kertoo paljon muustakin. Helen on utelias ja haukkoja aikaisemminkin elämässään käsitellyt ihminen, joka ujuttaa romaaninsa kerronnan lomaan runsaasti mielenkiintoista tietoa haukankesytyksen historiaan ja oikukkaiden lintujen piirteisiin liittyen. Toinen taso H niin kuin haukka -romaanissa löytyykin brittikirjailija Terence Hanbury Whiten vuonna 1951 ilmestyneestä Goshawk-eepoksesta, jossa kynäniekka raportoi yhteisestä taipaleestaan Gos-kanahaukan kanssa. Omaa homoseksuaalisuuttaan hävenneen ja toisen maailmasodan myötä seuraavaa tuhoa pelänneen Whiten katkerat aivoitukset ovat mielenkiintoista luettavaa, ja Macdonald osaa taitavasti herättää tuntemattoman kirjailijan lukijan eteen oman romaaninsa sivuilla.

Kesytön. Hän tahtoi olla vapaa. Hän tahtoi olla villi. Hän tahtoi olla outo, raivopäinen, ”ferox”. Hän oli torjunut ne ominaisuutensa, oman seksuaalisuutensa, halunsa olla julma, halunsa hallita: yhtäkkiä ne kaikki olivat haukan hahmossa siinä. White oli löytänyt itsensä haukasta, jonka Blaine oli kadottanut. Hän tarrasi siitä lujasti. Se saattaisi satuttaa häntä, mutta hän ei päästäisi irti. Hän kouluttaisi sen. Niin. Hän opettaisi haukkaa ja harjaantuisi itse, ja hän kirjoittaisi aiheesta kirjan ja opastaisi lukijoitaan tuhoon tuomitussa muinaisessa taidossa. Tuntui kuin hän osoittaisi uskollisuuttaan jollekin ammoin kukistuneelle maalle ja kohottaisi sen lipun korkealle. Hän kouluttaisi haukkaa entisen elämänsä raunioilla. Ja kun sota syttyisi, niin kuin varmasti syttyisi, ja kun kaikki ympärillä sortuisi raunioiksi ja suistuisi anarkiaan, White lennättäisi kanahaukkaansa ja söisi sen pyydystämiä fasaaneja; hän olisi selviytyjä, talonpoika, joka eli maan antimilla kaukana suurkaupungin katkerasta seksuaalisesta hämmennyksestä, kaukana luokkahuoneen nahinoista. [s.64]

Tässä tietysti herää mielenkiintoinen kysymys, kuinka oikeutettua on suitsia kanahaukan kaltainen luontokappale ihmisen omien ongelmien lievittäjäksi – on merkille pantavaa, että Macdonald ei pohdi tätä eettistä ongelmaa romaanissaan lainkaan edes Whiten välillä julmista kesytystoimista kertoessaan. Yhtäältä molemmat ovat aivan yhtä syyllisiä käyttäessään Mabelia ja Gosia terapiavälineinään, mutta toisaalta Macdonald ja White joutuvat kanahaukkojensa vedättämiksi ja jopa manipuloiduiksi sen verran monta kertaa, että omia ongelmiaan angstaavien ihmisten tunarointi melkein naurattaa – luonto vetää tapansa mukaan pidemmän korren.

Alan huolestua. Onko linnussa jotain vikaa? Se on oudon kesy. Missä on odottamani mielipuoli? Sillä olen nyt istunut haukan kanssa kaksi päivää, ja toisin kuin White, en ole vielä kertaakaan halunnut silpoa lintuani tai piestä sitä hengiltä. Olin odottanut tornadomaista pelon ja vauhkouden pyörrettä, jotain suurta ja kauheaa sielujen kamppailua, mutta kun valo syvenee ja myöhäiset pääskyt nousevat ulkona välkähteleville siivilleen ja hukkuvat taivaalle, istun sohvalla ja katson miten väsynyt haukka nukahtaa. Siipien etureunat laskeutuvat ja jäävät lepäämään hansikasta vasten. Untuvainen, harmaa silmäluomi lipuu silmän peitoksi, sitten myös toinen. Haukan hartiat valahtavat, pää nuokahtaa. Kiiltävänmustan nokan kärki painuu linnun kupua peittävien höyhenten sekaan. Kun katson sen torkahtamista tänä illan hetkenä, painuvat omatkin silmäni kiinni, mutta kun uni tulee, seison palaneen talon luurankomaisissa jäänteissä, tyhjässä, valkoisessa ilmassa, jossa kimaltelee himmeästi kiille tai huurre. Ympärilläni on mustuneita kannatinpalkkeja ja kattotuolin selkäpuita. Ojennan käteni. Kosketan hiiltynyttä puuta. Kylmää, karkeapintaista, jotenkin väärää. Yltyvä paniikki. Kieltämistä. Täydellinen epäusko. Sitten tunne, että kaikki romahtaa, että talo sortuu kasaan, päälleni. Ja me heräämme yhdessä, haukka ja minä, lintu pelosta säpsähtäen, jalat ja höyhenet jännittyen, minä hitaasti, ajan ja paikan tajuni kuvottavasti kadottaneena, niin että minun on pakko kiinnittää katseeni epätoivoisesti haukkaan, jotta se vetäisi minut takaisin maailmaan, jossa tuhkaa eli ole. Samat ajatukset yhä uudestaan. Miksi se nukkuu niin paljon? Haukat nukkuvat ollessaan kipeitä. Se on varmasti kipeä. Miksi minä nukun? Olenko minäkin kipeä? Mikä haukkaa vaivaa? Mikä meitä vaivaa? [s.112–3]

Nuoresta asti haukkojen kanssa tekemisissä ollut Macdonald tietää ja tuntee lintunsa sekä laajemman kontekstin, johon muinaisten englantilaisten poroporvarien harrastuksena toiminut haukkojen kasvattaminen liittyy. H niin kuin haukka kertoo erittäin luontevasti ja mielenkiintoisesti siipiveikkojen suhteesta britti-imperiumiin, Englannin luontoon ja muinaistaruihin sekä siihen, miten haukkojen kasvattamista on harrastettu niin Natsi-Saksassa kuin Yhdysvalloissakin.

Macdonald osaa kirjoittaa todella vetävästi aiheestaan, ja vaikka se ei lukijaa kiinnostaisi tai koskettaisi juuri lainkaan, kiinnostus näitä luontokappaleita ja niiden kouluttamista kohtaan lisääntyy kummasti tarinan edetessä. Matkan varrella tehdään tuttavuutta myös muiden mielenkiintoisten historiallisten ilmiöiden kanssa – niistä lukeminen voi myös auttaa ymmärtämään nykyajan asenneilmastoa.

Lukuun ottamatta yhtä omituisuutta, ranteella kannettua haukkaa, Whiten luontoretket kuuluivat mitä suurimmassa määrin ajan henkeen. Pitkät, usein öiseen aikaan tehdyt patikkaretket maaseudulle olivat 1930-luvun Englannissa hämmästyttävän suosittuja. Retkeilykerhot julkaisivat täydenkuunkalentereita, rautatieyhtiöillä oli liikenteessä maaseutukohteisiin kuljettavia seikkailujunia, ja kun Southern Railway tarjosi vuonna 1932 matkaa kuutamokävelylle South Downsin liitukiviharjanteelle arvellen, että kaupaksi menisi nelisenkymmentä lippua, paikalle ilmaantuikin tuhatviisisataa henkeä. Nämä retkeilijät eivät halunneet valloittaa vuorenhuippuja tai mitata kykyjään kartanlukutaidolla tai kuljettuina kilometreinä. He hakivat mystistä yhteyttä luontoon, astelivat ajassa taaksepäin kuviteltuun menneisyyteen, joka oli tulvillaan maagista kansallista hohtoa: takaisin vanhaan, iloiseen Englantiin tai esihistoriallisen ajan Englantiin. […] Kriitikko Jed Esty on kuvaillut sitä pastoraalista vimmaa osaksi laajempaa, tuolloin kansallisen kulttuurin pelastamiseksi virinnyttä liikettä: se oli vastareaktio, jonka taloudellinen katastrofi, brittiläisen imperiumin kutistuminen ja ulkomailta uhkaava totalitarismi olivat nostattaneet. Liikkeen kannattajat kunnioittivat muinaisia paikkoja ja kansanperinteitä. He nauttivat Shakespearesta ja Chaucerista, druideista ja kuningas Arthurin tarusta. He uskoivat, että kansakunta oli kadottanut jotain olennaista ja että sen voi saada takaisin ainakin kuvitelmissaan. Tämän vanhoillisen, muinaista kunnioittavan mielialan vallassa White käveli haukkansa kanssa ja kirjoitti haamuista ja tähtikirkkaasta Orionista, joka loisti paljaana ja häikäisevänä Englannin taivaalla, kaikista kuvitelluista rajoista, joita ihmiset ja aika olivat piirtäneet maisemaan. Valkean ääressä, haukka rinnallaan, hän mietiskeli kansakuntien kohtaloa. [s.138–9]

Vaikka H niin kuin haukka ei olekaan mikään tiiliskivi, se on sisällöltään melkoisen tuhti paketti. Macdonald vyöryttää lukijan silmille tekstiä ja tietoa melkoisella vauhdilla, mutta osaa hidastaa tahtia löydettyään jälleen juonen punaisen langan eli Helenin ja Mabelin suhteen kuvauksen. Hidastelusta on tosin seurauksena se, että naisen ja kanahaukan keskinäinen köydenveto tuntuu kiinnostavuudestaan huolimatta vähän pitkäpiimäiseltä ja paikoin aika ennalta-arvattavalta säännöllisine rakkausryppyineen. On tosin vaikea sanoa, pitääkö omaelämäkerrallista romaania moittia ennakoitavuudesta vai ei.

Juuri tuo hämmennys jää lukijan päähän vahvimpana luku-urakan jälkeen. H niin kuin haukka liikkuu vaivattomasti jossain tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä, mutta lopulta sen vaimeaksi jäävä pääjuoni heilauttaa painopisteen kohti tietokirjallisuutta. Macdonaldin tarinointi Whitesta ja haukastamisen historiasta vievät romaanin korkeuksiin, joihin H niin kuin haukalla ei olisi pelkkänä haukankasvatusromaanina asiaa.

Petter kävelee mielellään ilman sen ihmeempiä nationalistisia taka-ajatuksia.

Alkuteos: H is for Hawk
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Lajityyppi: tietokirjallisuus, kehitysromaani
Sivumäärä: 356
Päällys: Chris Wormwell
Mistä saatu: arvostelukappale