Andrzej Stasiuk: Valkoinen korppi

Makuupussissa oli lämmin ja pimeä. Tunsin oman ruumiini ummehtuneen hajun. Kun äiti oli peitellyt ja mennyt pois huoneesta, minulla oli tapana alkaa lempikuvitelmani. Sänkyni ui läpi kaikkein hurjimpien ilmojen, lumen läpi, sateen, purjehtii jonkun pohjoisen meren jäisillä aalloilla, tuuli, pakkanen ja pimeys. Ja minä tämän kaiken keskellä täysin turvassa, petivaatteisiin kietoutuneena, eikä pieninkään tuulenpuuska tunkeudu kuumaan koloseeni.
  Siinä se. Jäin kotiloon, kaikista mahdollisista pienimpään tilaan. Pieraisin ajaakseni kaikki pahat voimat tiehensä. Ja kuuntelin.
  – Ei mitään erityistä. Mä sanoin, että mä olen väsynyt ja haluan matkustaa pariksi päiväksi. Vuorille. Meillä on tuttuja vuorilla.
  – Jossain täällä?
  – Ei. Przemyślin takana.
  – Et sä voinut sanoa totuutta?
  – Mitä totuutta? Että mä lähden leikkimään partisaania? Wasyl, mieti nyt.
  – Entä jos sä kuolet? [s.30–31]

Andrzej Stasiukin ”miesproosaa” edustavassa Valkoisessa korpissa seurataan Kaakkois-Puolan vuoristoalueella seikkailevaa ja elämälleen tarkoitusta etsivää spurgujoukkoa. Stasiukin sankareiden jotos saa kuitenkin ihan uusia sävyjä, kun muutama porukan jäsenistä pahoinpitelee rajavartijan henkihieveriin, ja näin sekä rajavartiolaitos ja virkavalta kiinnostuvat miekkosten seikkailuista. Entistä syvemmälle erämaahan pakenevat pilipalipartisaanit kertaavat samalla köyhää ja Neuvostoliiton ikeen alla elettyä lapsuuttaan ja sotkeentuvat vuoristossa kukkivaan rikolliseen toimintaan tuhoisin seurauksin.

Valkoinen korppi on massiivinen ja runsas romaani, joka on hengeltään miellyttävän vanhaikaista, poikamaista ja vähän lapsellistakin seikkailemista. Vuoristossa riehuvat ukot elävät hetkessä ja harhailevat seikkailusta ja vaaratilanteesta toiseen huolettoman kevyesti – John Williamsin Butcher´s Crossingin hienovaraisesta luonnon armoilla elämisen kuvauksesta ei ole tässä tietoakaan.

Runsaat takaumat tuovat eräjormailuun kaivattua vaihtelua ja kuvaavat levotonta nuoruutta ja karua mutta silti niin kiinnostavaa neuvostoliittolaista kurjuutta. Stasiukin teoksen vääristyneissä ja surrealistisissa muisteluosuuksissa on samanlaista persoonallisen rujoa kauneutta kuin Katja Ketun taianomaisen Yöperhosen neuvostomiljöössä.

Kesä, talvi, mikä vuodenaika hyvänsä. Paitsi että kesällä saatoimme mennä sinne jalan nurkkien, torien, puistojen, elokuvateattereiden kiertotietä – mistä kukakin tykkäsi tässä ihmeiden kaupungissa. Mukava, demokraattinen kaupunki. Naamat kaikki yhtä harmaita. Égalité! Fraternité! Liberté! Vuosi 77,78,79,80,81 – miten vapaita olimmekaan silloin. Tämän verkkaisen, raskasliikkeisen pedon vatsaan hukkuneina, sotkeentuneina Leviatanin suoliin kuin loiset, kuin lapamadot. Tuhansia poikkikäytäviä, satoja paikkoja, tunteja, rakkaus on laiskureiden ja tyhjäntoimittajien ylellisyyttä – vasta myöhemmin se käy itsestään selväksi. Pitkät kesät pihoja ja piknikkejä, talvet savuisissa huoneissa jotka olivat niin tiiviisti meitä että ettei neulakaan olisi mahtunut eikä ajatus siitä että mitenkään muuten olisi voinut olla. Gąsior tarjosi koska hänellä oli rahaa, minä join koska minulla ei ollut millä tarjota eikä jälkeäkään hegeliläisestä triadista. Apriorinen synteesi.
    – Lähdetään katsomaan ilolintuja Polonian luokse. Mutta kenenkään ei tehnyt mieli, joten otimme vielä yhdet oluet jokainen, vielä yhdet tupakat askista kertoaksemme toisillemme kaikki nuo legendat, ritarimyytit ja sankaritarinat. Siitä miten Bolo masturboi vuoden, keräsi spermaa pulloon ja piti sitä jääkaapissa ja sanoi isäukolle, että se on uutetta yrteistä jotka auttoivat johonkin vaivaan. Siitä miten Gągol kahdesta satasesta sytytti valot sisarensa huoneeseen ja veti peiton päältä. Sisko nukkui aina alasti, ja ikkuna oli suuri ja ensimmäisessä kerroksessa. Siitä miten Franek Eberko aina kun alkoi juoda varoitti että paskantaa puolen litran jälkeen housuihinsa, ja kaikki antoivat hänelle anteeksi koska hän oli aikoinaan toiminut romanttisessa tullimiehen työssä länsirajalla. Siitä miten Gągolin vaari täytti kondomeja kaasulla, kiinnitti sytytyslangan ja räjäytti tummansinisellä taivaalla periferiassa. Siitä miten Oscar Peterson on kaksi kertaa parempi kuin Errol Garner ja päinvastoin. Buźkan isoista tisseistä, Dziuban pienistä tisseistä. Valkoisesta lautasliinasta jonka Krzysiek oli ripustanut muniensa ympäri – ja tervehti näin kavereita ovella aina kun oli saanut tuoretta lihaa sänkyynsä. [s.133–134]

Stasiukin hurjasta joukosta ei jää mieleen suuria persoonallisuuksia porukkaa johtavaa Wasylia lukuun ottamatta. Lisäksi edellisessä sitaatissa vahvana oleva seksuaalisuus ja sen kuvaaminen tuntuu välillä karkaavan Stasiukilta käsistä – kertoja päätyy turhan usein muistelmiensa pääteeksi aina kaipaamaan kesiä, jolloin pääsi kopeloimaan tyttöjen rintoja puskissa.

Valkoinen korppi on yllättävän monipuolinen ja taidokkaasti rakennettu romaani, joka käsittelee taitavasti yhteiskunnasta syrjäytyneiden ja jotain suurempaa päämäärää etsivien ongelmia, ajatuksia, unelmia ja tulevaisuudennäkemyksiä. Stasiukin rohkea ja viisas teos on hienoa luettavaa, vaikka mitään mullistavaa ei sinänsä olekaan tarjolla.

Petter tietää turkulaisrunoilija Tapani Kinnusen sen sanoneen:

”Metsässä voisi asua, jos olisi viinaa.”

Alkuteos: Biały Kruk
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1994
Suomennos: Päivi Paloposki
Kustantaja: Taifuuni
Sivumäärä: 359
Kansikuva: Jukka Urho
Lajityyppi: vaellusromaani, historiallinen romaani, seikkailu
Mistä saatu: lahjakirja