Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Vuonna 2014 ilmestynyt Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ehdottomasti yksi kyseisen kirjavuoden parhaista ja puhutuimmista romaaneista. Vastikään julkaistu Baltimoren sukuhaaran tragedia -uutukainen ei jää pekkaa pahemmaksi vaan singahtaa kevyesti ainakin käännöskirjallisuuden puolella yhdeksi kuluvan vuoden loistokkaimmista romaaneista Sadie Jonesin Kotiinpaluun rinnalle.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanista tuttu kynäniekka Marcus Goldman toimii myös uuden romaanin kertojana. Hieman yllättäen Baltimoren sukuhaaran tragedia keskittyykin rikostarinan sijaan Goldmanin klaanin keskinäisiin kahinoihin, joiden synkät seuraukset ovat tuhonneet kokonaan Baltimoressa asuvan Goldmanien sukuhaaran – mitä Marcuksen ihailemille Hillel- ja Woody-serkuille ja näiden perheelle oikein tapahtui?

Vaikka Dickerin uudessa romaanissa tavataan Harry Quebertin tapauksen parissa askaroineita tuttuja hahmoja, Baltimoren sukuhaaran tragedia on omilla jaloillaan seisova, itsenäinen jatko-osa. Se hylkää kokonaan edellisen romaanin dekkarirakenteen ja tarjoilee huomattavasti henkilökohtaisemman ja synkemmän tarinan, joka etenee mestarillisin ottein. Varsinkin Baltimoren sukuhaaran tragedian loppumetreillä odottava Tragedia tuntuu luontevalla tavalla kohtuuttoman julmalta ja se tyydyttää verenjanon, jonka Dicker on synnyttänyt romaanin aikana lukijaan.

Synkistelystä huolimatta Dicker muistaa antaa huumorin kukkia yhtä laaja-alaisesti kuin viime kerrallakin – persoonallinen huumori tekee Baltimoren sukuhaaran tragediasta hyvällä tavalla kepeän mutta samaan aikaan myös tragikoomisen teoksen. Dicker syventää Harry Quebertin tapauksessa lähinnä tapahtumia taltioinutta Marcusta varsin kiitettävästi, ja mielenkiintoisen ja ristiriitaisen hahmon oma yksityiselämä pääsee nyt esille aivan uudenlaisessa valossa.

Isoisä pelkäsi, että jonain päivänä minäkin kohtaisin kaikkia muita kuin Baltimoren Goldmaneja koskevan kirouksen: kuuluisan ärtyneen suolen syndrooman. Hän vannotti minua syömään paljon kuitupitoisia vihanneksia ja olemaan koskaan pidättämättä ulostetta, jos minulle tuli ”iso hätä”. Aamuisin kun Hillel ja Woody söivät mahansa täyteen makeita muroja, isoisä pakotti minut syömään All Bran -täysjyvämuroja. Olin ainoa, jonka oli pakko syödä niitä, se oli merkki siitä, että Baltimoreilla oli varmasti joitakin lisäentsyymejä, joita meillä muilla ei ollut. Isoisä kertoi minulle tulevista ruuansulatusongelmistani. ”Voi Marcus-parka, isälläsi on samanlainen suoli kuin minulla. Saat vielä huomata, että sama kohtalo odottaa sinuakin. Syö paljon kuituja, poikaseni, se on kaikkein tärkeintä. Pitää aloittaa ajoissa, jos haluaa pitää vatsan kunnossa.” Isoisä seisoi takanani, kun ahmin All Braneja ja laski kätensä myötätuntoisesti olkapäälleni. Luonnollisesti, kun söin valtavia määriä kuituja, vietin paljon aikaa vessassa ja sieltä tullessani kohtasin isoisäni katseen, joka tuntui sanovan: ”Sinullakin on se, poikaseni, nyt on jo liian myöhäistä.” Suolijuttu teki minuun suuren vaikutuksen. Tutkin kaupunginkirjastossa jatkuvasti lääkärikirjoja ja odotin kauhulla sairauden ensioireita. Ajattelin, että jos en saisi sairautta, olisin kenties erilainen, samanlainen kuin Baltimoren suvun jäsenet. [s. 39–40]

Dicker onnistuu punomaan romaanistaan monitasoisen kokonaisuuden, jossa sinänsä useaan otteeseen nähdyt ja jo kuluneet teemat ja asetelmat limittyvät toisiinsa varsin yllättävillä tavoilla. Vaikka esimerkiksi kielletty rakkaus, kirjallinen kunnianhimo ja vaikeat isä-poika-suhteet eivät Dickerin silminkään tarjoa mitään uutta, niiden osuus kokonaisuudessa yllättää kerran toisensa jälkeen.  Koko romaanin ajan lukijaa kuumotteleva Tragediakin paljastuu yllättävän laajaksi keitokseksi, johon liittyvien hahmojen osuudet eivät ole missään vaiheessa kiveen hakattuja – juonenkäänteet pistävät kuvioita säännöllisin väliajoin uusiksi, mutta ne tuntuvat seurauksineen erittäin uskottavilta ja loogisilta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on uskomattoman koukuttava, runsas ja jännittävä kaunokirjallinen nautinto, joka on edeltäjäänsä huomattavasti ennalta-arvaamattomampi, traagisempi ja paremmin mietitty kokonaisuus – Dickerin uutuusromaani on ensiluokkaista kaunokirjallista valohoitoa syksyisen pimeitä iltoja vastaan.

Petter ihmettelee, miksei Baltimoren sukuhaaran tragedia kelvannut
Dickerin edellisromaanin tavoin mukaan Tammen Keltaiseen kirjastoon.

Alkuteos: Le livre des Baltimore

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Kira Poutanen

Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, sukuromaani
Sivumäärä: 554
Päällys: Markko Taina

Mistä saatu: arvostelukappale