Pienkustantamo Teos on profiloitunut tavanomaisesta proosasta rohkeasti poikkeavan kirjallisuuden julkaisijana. Laura Lindstedtin Oneiron ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari ovat kikkailuistaan ja vähän ohuiksi jääneistä juonistaan huolimatta koetelleet lukijaa kiinnostavasti ja vieneet tämän maailmoihin, joihin muut kustantamot eivät olisi välttämättä avanneet ovia. Samalla linjalla jatkava Heikki A. Kovalaisen Mädän elämän alkeet -romaani ei kuitenkaan pääse edellä mainittujen teosten tasolle.
Kovalaisen esikoisromaanin alussa Petrus tuodaan autolla salaperäiseen laitokseen. Petrus pitää itseään terveenä yksilönä, joka on joutunut tyttöystävänsä Karoliinan sairaiden juonien uhriksi. Katkeruus ja Karoliinan kaipuu unohtuvat kuitenkin päähenkilön seikkaillessa laitoksen lähimaastossa ja hengaillessa sen erikoisten asukkaiden kanssa, joista viulua soittava Mikael varastaa Petruksen sydämen. Miesten keskinäinen rakkaus johtaa Petruksen kuitenkin vaarallisille vesille, ja pian myös lukija saa huomata, ettei kaikki olekaan laitoksessa sitä miltä ensisilmäyksellä on näyttänyt.
Mädän elämän alkeet ei ole juonivetoinen romaani, vaan Kovalainen lähinnä juoksuttaa Petruksen toisiinsa liittymättömien tapahtumien lävitse. Sinänsä mielenkiintoiset episodit, kuten suhde Mikaeliin ja Petruksen luona tunnin välein vierailevan yövartijan kanssa sanailu, jäävät kuitenkin todella irrallisiksi ja epäoleellisiksi – hahmo ei muutu tapahtumien myötä mihinkään suuntaan, vaan raapii korkeintaan vähän korvallistaan ja sitten horjahtaa jo seuraavaan seikkailuun.
Petruksen edesottamukset on tosin tarjoiltu varsin mielenkiintoisessa muodossa. Kovalaisen runollisen yksinkertainen kieli korostaa sopivina annoksina tapahtumien käsittämättömyyttä ja unenomaisuutta, mutta liika nojaaminen kajahtaneisiin kielikuviin ärsyttää pidemmän päälle.
unta ei ollu, menin käytävälle. käytävä oli pimee. tajunnan kuristi haju joka ei nää avaruutta. ku leipä ei oo ehtiny homeeseen mut on alkanu muuttuu kengänpohjan makuseks, kuivat ja happamat säikeet asettuu vehnäkudokseen, niinku nenä ois ollu koko elämän tukossa eikä henki kulje. pimeys tuntu haudalta: mihinkään ei voi liikkuu missä ei oo pimeetä, musta ympäröi kaikkee, värittää kaiken ja hävittää erot. [s.26–27]Edellä oleva sitaatti paljastaa myös Kovalaisen proosan typografisesti silmiinpistävimmän piirteen eli lauseiden isojen alkukirjainten puuttumisen – niitä nähdään romaanissa vain muutamien muiden hahmojen kirjoittamien kirjeiden ja sisäisten monologien myötä. Isojen alkukirjainten poissaolo saa Mädän elämän alkeet näyttämään runokirjalta, jos teosta silmäilee ja lehteilee nopeasti – mitään sen syvällisempää tarkoitusta niillä ei näyttäisi olevan.
Kovalaisella on kuitenkin painavaa sanottavaa laitoselämästä sekä yksilön omista toimintamahdollisuuksista riisutussa ja alistavassa ympäristössä. Kohtaus, jossa yövartija herättää Petruksen tunnin välein varmistuakseen miehen nukkuneen, on kaikessa kafkamaisuudessaan varsin häiriintynyt ja puhutteleva.
Tällaiset helmet jäävät kuitenkin liian vähiin Kovalaisen romaanissa. Mädän elämän alkeet on hajanainen ja fokusoimaton tarina, jonka erikoisimmat ratkaisut tuntuvat liian harkituilta ja suunnitelluilta – Petruksen tarinan sisältöpuoli on aika heppoisella tolalla, eikä kikkailu auta puhaltamaan henkeä veltoksi jäävään kokonaisuuteen.
mä selitin niille [laitoksen raamattupiirille] et jumala on vähän niinku kaikki, niinku panteismissa. se on vähän niinku kaikki käsitteenä, ei kaikki fyysisenä todellisuutena. jumala on silmä joka kattelee maailmaa esittävää palapelii. me ollaan kaikki (tuuli, teippi, sähkö, yöt) sen palapelin paloja. joka palalla on silmät: ne näkee palapelin kaikki muut palat mut itteesä ne ei nää, peili ei heijasta mun kuvaa. ykskään pala ei voi nähdä palapelii kokonaan, ku se on ite osa sitä. jumala on käsite joka tarkottaa sitä palapelii, ilman minkään palan näkökulmaa. jumala on meiän kaikkien yhteinen tieto tästä maailmasta, silleen et joka palan olemassaolo hävii. sä voit antautuu jumalan syliin, maailman syliin luopumalla itestäsä, antamalla ruman kuvas mulle. sillon sä oot syntyny hengestä – sä voit nähdä koko muun maailman. tuuli tarttuu suhun, se puhaltaa sut kaikkialle, ittes muotosen aukon äärelle, sun ruumis on silmä, sä luovutat sen muitten käyttöön – nähkää mun läpi ja mun kautta. [s.123–124]
Petter ei käytä tekstareissaan isoja alkukirjaimia.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 239
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti