Nic Pizzolatto: Galveston

Louisianassa 80-luvun lopulla asuva palkkatappaja Roy Cady joutuu rakastamansa Carmenin pettämäksi ja meinaa päästä hengestään ansaksi tarkoitetun keikan päätteeksi. Roy pelastaa verilöylyksi muuttuneen keikan keskeltä ilotyttönä elantonsa tienaavan teini-ikäisen Raquel ´Rocky´ Arceneauxin,  ja parivaljakko joutuu pakenemaan Teksasiin.

Keuhkosyöpää sairastava ja elämän runnoma Roy päättää kostaa pomolleen, mutta samalla olisi huolehdittava salaperäisestä Rockysta ja tämän kolmevuotiaasta pikkusiskosta Tiffanysta, joka haetaan turvaan kammottavan isäpuolen luota. Rockylla ja Tiffanylla on myös omia salaisuuksia, joiden paljastuminen vie kolmikon ojasta allikkoon.

True Detectiven luojana ja käsikirjoittajana parhaiten tunnettu Nic Pizzolatto esittelee esikoisromaanissaan tv-sarjansa ykköskauden tapaan pääparin, jonka puoliskojen – palkkatappajan ja huoran –  ei heti uskoisi pystyvän puhaltamaan yhteen hiileen. Lapsellisen ja omia pelejään pelaavan Rockyn rinnalla kulkee tapahtumia kuvaileva Roy, jonka nasevat huomiot ja pessimistinen huumori tasoittavat varsinkin alun väkivaltaisia tapahtumia.

Kun hän tempaisi minut pystyyn, heilautin rannettani ja iskin stiletin hänen kaulaansa. Kuumaa verta suihkusi kasvoilleni ja suuhuni.
   En vetänyt terää takaisin vaan heittäydyin hänen taakseen lattialle, kun kaksi muuta kohottivat aseensa. Toinen heistä ampui minua kohti ja laastia ropisi seinästä, kun taas toinen ampui Angeloa. Ankanpyrstön yläosa lensi ilmaan, ja Angelo putosi polvilleen. He molemmat ampuivat minua. Laukaukset tussahtelivat kuin väsyneet salamat ja osuivat kolmanteen mieheen. Hän vavahteli luotien voimasta stiletin sojottaessa yhä hänen kaulastaan.
   Aseeni oli silmieni edessä, miehen vyötärönauhan alla. Tartuin siihen, kohotin sen ja ammuin sillä verisuihkun läpi lähintä miestä.
   Minulla ei ollut varsinaisesti aikaa tähdätä, ja suihkunnut veri oli miltei sokaissut minut, mutta osuin häntä kaulaan. Hän nytkähti, ampui ilmaan ja kaatui taaksepäin.
   En ollut koskaan aiemmin ampunut yhtä tarkasti.
   Viimeisen tyypin, miehen joka oli listinyt Angelon, ampui hänen kaverinsa kaatuessaan. Hänen kainalostaan nousi savua, hän puristi käsivarttaan ja lysähti seinää vasten. Hänen aseensa lojui parin metrin päässä hänen jaloistaan.
   Angelon ruumis lakkasi kaatumasta ja mätkähti kyljelleen matolle.
   Viimeinen mies katsoi asettaan, jalkaansa ja sitten minua, juuri kuin ammuin häntä päähän.
   Koko tapahtumasarja kesti ehkä viisi sekuntia. [s.30–31]

Parhaimmillaan Pizzolatton saaga on juuri alun ja lopun välissä, kun Roy, Rocky ja Tiffany yrittävät elää matalalla profiililla ja selvitä muiden elämäänsä pakenevien ja syrjäytyneiden keskellä halvoissa motelleissa ja baareissa – olkoonkin, että Pizzolatton tarinan sivustakatsojat ovatkin aika kliseisiä ja moneen kertaan nähtyjä stereotyyppejä modernin kurjaliston asukeista.

”Hei, haluatteko pelata bilistä?” toinen heistä kysyi.
   ”Ei kiitos.” Käännyin ympäri. ”Alkakaahan pojat laputtaa.”
   Heidän rintansa pullistuivat ja silmänsä kapenivat veitsen viiltoja muistuttaviksi viiruiksi. He katsoivat toisiaan ja sitten takaisin minuun, kalamaisissa mustissa silmissä oli kylmä ja tyhmä katse. Olin tuntenut sellaisia tyyppejä koko ikäni, maalaistolloja, jotka suhtautuvat kaunaisesti maailmaan. He rääkkäävät pikkueläimiä ja aikuisiksi vartuttuaan hakkaavat lapsiaan vyöllä ja ajavat päissään pick-upinsa romuksi kunnes nelikymppisinä löytävät Jeesuksen, alkavat käydä kirkossa ja käyttää prostituoituja. [s.51]

Galvestonin loppu taas on vähän ongelmallisempi tapaus. Lähinnä Royn ja Rockyn sanailuun ja kasari-Amerikan läpileikkaukseen keskittynyt tarina iskee loppumetreillä todella väkivaltaisen vaihteen päälle, johon sekoittuvat unenomaiset ja painajaismaiset tapahtumat ikävä kyllä vesittävät loppukliimaksin – ne eivät sovi ollenkaan rauhalliseen ja lähinnä psykologiseen jännitykseen nojanneeseen tarinaan. Lukijaa jää harmittamaan, että noir-kirjallisuudeksi markkinoidun Galvestonin ”noirein” kohtaus ei sovi tarinaan mukaan ollenkaan.

Lopun harha-askelet ovat vakavia kokonaisuuden kannalta, mutta ne on valmis antamaan anteeksi muuten vetävästi etenevän tarinan tähden. Pizzolatton romaani onkin vähän erilainen jännityskertomus, joka ei varmasti uppoa esimerkiksi perinteisten dekkarien ystäviin, mutta ainakin True Detectiven parissa viihtyneiden kannattaa antaa tälle odysseialle ehdottomasti mahdollisuus.

Petter olisi valmis katsomaan True Detectiveä vielä kolmannen kauden verran.

Alkuteos: Galveston
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010
Suomennos: Juha Ahokas
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 293
Lajityyppi: jännitys, noir, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu