Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jonesin Kotiinpaluu-esikoisromaanissa seurataan 19-vuotiaan Lewis Aldridgen traagisen elämän onnettomia käänteitä. Vuonna 1957 Lewis palaa kahden vankilavuotensa jälkeen englantilaisessa pikkukaupungissa sijaitsevaan kotiinsa, jossa pojan isä ja äitipuoli ottavat Lewisin vastaan pelolla ja oudolla toiveikkuudella. Aldridgen perhe joutuu kuitenkin heittämään viimeksi mainitulla vesilintua, sillä Lewisin paluu saa kaupungin muut asukkaat nousemaan hyvin pian takajaloilleen.

Lewisin kotiinpaluun ohella traagisia tapahtumia on luvassa myös toisella aikatasolla, kun Jones lähtee kelaamaan läpi Lewisin lapsuus- ja nuoruusajan tapahtumia aikavälillä 1945-1957. Äitinsä kasvattaman pikku-Lewisin maailma muuttuu kokonaan, kun pojan isä palaa toisesta maailmansodasta kotiin, eikä Gilbert Aldridge onnistu tutustumaan herkkään poikaansa ollenkaan saati olemaan tämän tukena perhettä kohtaavissa tragedioissa. Traumatisoitunut ja omituinen Lewis muuttuu vuosien varrella kotikaupunkinsa ja varsinkin naapurissa asuvan Carmichaelin perheen silmissä häiriintyneeksi luonnonoikuksi, jonka suorittama äärimmäinen teko vie lopulta pojan lukemaan tiilenpäitä.

Kotiinpaluun ensimmäinen puolikas velloo juuri näissä Lewisiä muuttaneissa tapahtumissa ja samalla maalaa englantilaisen hienostuneen mutta tavattoman ulkokultaisen pikkukaupungin lukijan silmien eteen. Jones kiusoittelee taitavasti lukijaa tarinansa kanssa ja paljastaa vain vähän kerrallaan Lewisin tekemästä äärimmäisestä teosta, joka kummittelee koko ajan taustalla. Kaiken tämän ohella Jones petaa hienosti hetkeä, jolloin Lewis joutuu väistämättä kohtaamaan kotikaupunkinsa kaapeissa kolisevat luurangot ja katkerat ihmiset, joiden puolesta poika olisi saanut viettää loppuelämänsä häkkilintuna.

Kotiinpaluu on tyylipuhdas ja todella synkkäsävyinen tragedia, jonka surkeita tapahtumia säestävät kuitenkin Jonesin hahmojen tekemät tarkat ja inhimilliset havainnot ja Jonesin kaunis tapa kuvailla hahmojensa ajatuksia. Lewisin synkät aivoitukset tuovat oudossa kiusallisuudessaan usein mieleen Harri Sirolan Abiturientti-romaanin päähenkilön Ville Siikalan ajatuksenjuoksun.

Hän ajatteli Tamsin Carmichaelia, joka oli tutulla tavalla nätti. Hän tiesi tuosta tavasta kaiken. Nättiys liittyi Tamsinin itsetietoiseen viileyteen ja siihen miten hän näytti juuri sellaiselta tytöltä, jonka kanssa saattaa kuvitella olevansa. Lewis ajatteli Tamsinia paljon – tietysti hän ajatteli – mutta Tamsinin haluamisessa oli jotakin itsestäänselvää, ja Lewis oli aina pystynyt haluamaan tätä silloin kun huvitti, ja muina aikoinaan unohtamaan hänet. Hän tiesi ettei siinä ollut järkeä, sillä todellisessa elämässä Tamsin ei olisi missään tilanteessa tekemisissä hänen kanssaan – mutta hänen ajatuksissaan Tamsinin kauneus oli jotakin minkä luota hän voisi halutessaan kävellä pois. Hän ajatteli erään opettajansa vaimoa, joka oli edustanut vanhemmille pojille jonkinlaista pin-up-tyttöä aina siihen asti kun oli tullut raskaaksi. Lewis ei ollut koskaan nähnyt naisessa mitään erityistä. Hän ajatteli näyttelijättäriä ja muiden äitejä ja sitä, miten äidit eivät yleensä vaikuttaneet varsinaisesti naisilta, paitsi joskus – mikä oli hermostuttavaa. Oli paljon helpompaa silloin kun he eivät vaikuttaneet naisilta. [s.138–139]

Lewisin ohella Kotiinpaluussa seurataan myös kahden muun, melkein yhtä hylkiömäiseen asemaan joutuneen hahmon edesottamuksia. Lewisin äitipuoli Alice on huomattavasti muita kaupungin rouvashenkilöitä nuorempi ja yrittää kovasti voittaa yhteisön ja Gilbertin luottamuksen ja hyväksynnän puolelleen. Kit Carmichael on puolestaan Lewisiin rakastunut naapurintyttö, joka kärsii ilmiömäisen kauniin isonsiskonsa Tamsien varjossa sekä perhettään pahoinpitelevän Dicky-isänsä kynsissä.

Jonesin romaanin kolmea ulkopuolista keskushenkilöä käy useaan otteeseen sääliksi, kun näillä ei ole mitään tukiverkkoa omassa elämässään eikä näin mahdollisuuksia vaikuttaa asemaansa pikkukaupungin saati oman perheensä nokkimisjärjestyksessä. Traagisia lisäsävyjä seuraa luonnollisesti myös siitä, miten varsinkaan saman katon alla asuvat Alice ja Lewis eivät yksinkertaisesti näe tai osaa auttaa toisiaan hädässä – ja samaan aikaan perhettään mukiloiva ja Lewisin uudestaan silmätikukseen ottava ihmishirviö Dicky Carmichael paistattelee kaupungin seurapiirielämän valokeilassa!

Kotiinpaluussa tarinan vääjäämättömät vääryydet ja Jonesin hahmojen sokeus ja väärien johtopäätösten tekeminen ovat seurauksineen päivineen kammottavaa luettavaa – lukijan tekisi usein mieli hypätä sivuille ja viheltää peli poikki.

Kotimatkalla taksissa hän pelkäsi mikä perillä odottaisi. Hän muisti miten oli palannut töitten jälkeen kotiin syysiltoina pian Elizabethin kuoleman jälkeen ja muisti miten Lewis oli odottanut pihatien päässä ja alkanut hymyillä nähdessään hänet. Gilbert muisti, ettei ollut kyennyt hymyilemään takaisin, tai katsomaan poikaa kunnolla, ja vaikka hän ei muistanut, että Lewis olisi tehnyt pahojaan kymmenvuotiaana, hän oli kokenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä – joten ehkä tämä olikin tehnyt pahojaan. [s.285–286]

Yritin viime kesänä aloittaa Jonesilta aiemmin suomennettua Ehkä rakkaus oli totta -romaania, joka ei lähtenyt kulkemaan ollenkaan – Kotiinpaluun jälkeen toisen mahdollisuuden antaminen tuntuu hyvällä tavalla välttämättömältä. Jonesin esikoisromaani on yksi tämän kirjavuoden mieluisimmista yllätyksistä, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

Petterin kokemukset leivättömästä pöydästä ovat jääneet
vierailuun Hämeenlinnan vankilassa yli kymmenen vuotta sitten.

Alkuteos: The Outcast
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 355
Kansikuva: Haywood Magee / Gettyimages
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, tragedia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu