Julie Murphy: Dumplin

Julie Murphyn nuortenromaani Dumplinia on mainostettu voimakkaasti tarinana, jossa tukeva tyttö näyttää kiusaajilleen taivaan merkit ja osallistuu kotikaupungissaan järjestettävään missikilpailuun – romaanin kanteen läntätty ”Isosti tai ei ollenkaan” -teksti herättänee jo tiettyjä ennakko-odotuksia tarinaa ja sen päähenkilöä kohtaan. On kuitenkin hienoa, että Dumplin ei olekaan näin yksioikoinen saati -tasoinen teos vaan hahmovetoinen ihmissuhteisiin painottuva nuortenromaani.

Dumplin seuraa teksasilaisessa pikkukaupungissa asuvan 16-vuotiaan Willowdean ”Will” Dicksonin värikkäitä vaiheita, joihin kuuluvat muun muassa missikilpailut, kolmiodraama kahden pojan kanssa ja Dolly Partonin musiikki. Pikaruokaravintolassa työskentelevä Will onnistuu saamaan lopultakin vastakaikua samassa paikassa työskentelevältä ihanalta Bolta, ja nuorten välille leimahtaa kesäinen romanssi. Äkkiä lopahtanut vuosisadan rakkaustarina ja viilenneet välit parasta kaveria kohtaan saavat Willin ilmoittautumaan kaupungin vanhoillisiin missikisoihin yhdessä kolmen muun kookkaamman tytön kanssa – Willin tarkoituksena on osallistua kisaan kunnioittaakseen edesmenneen tätinsä muistoa.

Matkaan on kuitenkin luvassa uusia mutkia, kun Bo aktivoituu uudestaan Willin suhteen eikä tytön uusi ihastuskaan vaikuta yhtään hullummalta vaihtoehdolta. Kaiken tämän ohella päähenkilöllä on sukurasitteena missikisat vuonna 1997 voittanut, edelleen juhlamekkoonsa mahtuva äiti, joka on vahvasti niin kisoihin osallistumista kuin poikaystäviäkin vastaan.

Lukija pistää heti yhden yllättävän asian merkille Dumplinin alussa: päähenkilön lihavuudesta ei ollakaan tehty suurta numeroa! Will on sanavalmis ja itsevarma nuori nainen, jolla on pokkaa sanoa itseään läskiksi, osallistua huumorimielessä perinteisiä kauneusihanteita vaaliviin missikisoihin ja hahmo jaksaa tsempata vähemmän itsevarmoja uusia ystäviään loputtomiin. Murphyn romaanin päähenkilö on miellyttävä poikkeus nuortenromaanien suosimaan, ruma ankanpoikanen -kehityskaarta seuraavaan kaavaan. Dumplin tuntuukin mainion My Mad Fat Diary -tv-sarjan kaunokirjalliselta jenkkivastineelta.

Joissain arvosteluissa Willin hahmo on saanut terävääkin kritiikkiä siitä, kuinka tämä pyörittää Bota ja myöhemmin tavattavaa Mitchia mielensä mukaan – tyttö ei ole varma siitä, kumman haluaa vai haluaako ylipäätään kumpaakaan. Ihmissuhteissa nopeita päätöksiä ja valintoja tekevä Will saa tosin nenilleen niin monta kertaa Dumplinin aikana, että sääliksi käy.

Suvaitsevaisuuden ylistyslauluna mainostettu Dumplin ei myöskään lyö niin sanottua saarnausvaihetta missään vaiheessa silmään, vaikka se käsitteleekin erilaisuutta lempeästi ja mielenkiintoisesti. Willin uusista kavereista kuoriutuu tarinan edetessä todellisia persoonia, ja Murphy kuljettaa päähenkilöä ja lukijaa rohkeasti yllättävin  juonenkäänteiden kautta vähintään odottamattomiin paikkoihin, kuten seuraamaan homomiesten tähdittämää Dolly Parton -drag show´ta.

Laulaja saapuu lavalle, ja nyt minäkin huomaan, mistä on kysymys. Hänen jykevän leukansa kulmikkuuden. Leveät hartiat. Meikin alta pilkottavan parransängen, jota edes partahöylä ei ole onnistunut kitkemään.
   Tämä on drag show.
   Suoristan selkäni.
   Vatsani lepattaa innostuksesta. Ensimmäistä kertaa sen yön jälkeen, kun istuin Bon auton lavalla katselemassa meteoriparvea, tuntuu siltä, että elämäni on alkanut.
   ”Olen melkein vaikuttunut”, Hannah sanoo.
   Katselemme kun erikokoiset, -muotoiset ja -väriset drag queenit antavat kaikkensa ja lähtevät lavalta tyhjiin puserrettuina tällä nuhjuisella pikku klubilla keskellä Länsi-Teksasia. Heillä on kimmeltävät, huolitellut vermeet, mielettömän korkeat korot ja liioitellut peruukit. Heistä jokainen edustaa omanlaistaan kauneutta. Esiintyjien joukossa on jopa duo, jonka naisosapuoli on pukeutunut Kenny Rogersiksi ”Islands in the Stream” -tulkintaa varten. [s.193]

Erilaisuus on rikkautta -hehkutuksen seassa pääsee kuitenkin unohtumaan Willin synkkä puoli ja katkeruus, jota hän kokee ”luuviuluja” kohtaan. Voimakas viha ja Willin tekemät raivoisat teot eivät aivan sovi mukaan tarinan reipashenkisyyteen, mutta niiden myötä päähenkilö tuntuu paljon inhimillisemmältä ja samaistuttavammalta – eikö meillä kaikilla ole jotain hampaankolossa niitä kohtaan, jotka ovat jotain muuta ja ehkä jopa enemmän kuin mitä itse olemme?

Suurimman osan ajastaan Dumplin kulkee eteenpäin joutuisasti ja kevyesti. Romaanin tarina on yllättävän laaja ja monitasoinen keitos, jonka lukuisat käänteet muuttavat ja sekoittavat asetelmia säännöllisin väliajoin – Dumplin on sopivan kevyttä mutta monipuolista ja innostavaa luettavaa melkein kannesta kanteen.

Romaanin pahin mahalasku odottaa valitettavasti ihan sen loppumetreillä. Sen sijaan, että Murphy pistäisi rakentamansa tarinan hienosti pakettiin, Willin hermostuksissaan tekemät ratkaisut mitätöivät taidokkaasti rakennetun ja ylläpidetyn jännitteen. Dumplinin päätös on yksi viime aikojen pahimmista mahalaskuista, joka ei todellakaan päätä tarinaa tyydyttävällä tavalla vaan jättää kaiken auki ja kesken. Sellainen ei tunnu reilulta lukijan ja Willin yhteisen pitkän taipaleen jälkeen.

Lopustaan huolimatta Dumplin on hyvä nuortenromaani, joka sopii mainiosti kesäkirjaksi. Rainbow Rowellin Eleanor & Parkista tykänneille Murphyn romaani tarjoaa samalla tavalla monisäikeisen ja kiinnostavan tarinan värikkäine hahmoineen päivineen.

Petter tykkää kovasti The White Stripesin Jolene-coverista.

Alkuteos: Dumplin´
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 333
Kansikuva: Aurora Parlagreco ja Alison Donalty
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale