Jari Tervon viimeisin romaani Aamen tuo vahvasti mieleen toissavuonna ilmestyneen Matriarkan – Tervo lähtee jälleen avaamaan suomalaista nykymenoa useamman traagisen ihmiskohtalon kautta. Tosimaailman puolella vahvassa nousussa oleva maahanmuuttokriittisyys on Matriarkasta tutulla tavalla myös Aamenessa voimakkaasti esillä.
Aamenen keskushenkilönä nähdään kahdeksankymppinen, aivoinfarktistaan toipuva Leo Maanvilja, joka hoipertelee romaanin kiinnostavuudeltaan rajusti vaihtelevien tapahtumien lävitse. Helsinkiläistä kerrostaloyhteisöä koetteleva murhenäytelmä avautuu sinänsä luontevasti melkoisen mittavan kertojajoukon esittämien tarinoiden kautta, vaikka kokonaisuus tuntuukin aluksi erittäin sekavalta – lukijalta kuluu melkoinen tovi Maanviljan klaanin jäsenten välisten suhteiden hoksaamiseen. Sekavuudestaan huolimatta Aamenen juoni onnistuu osoittamaan varsin karullakin tavalla sen, kuinka vähän ihmiset välttämättä ymmärtävätkään toistensa ongelmista ja kärsimyksistä. Nämä hetket jäävät Aamenessa kuitenkin harmittavan vähiin.
Matriarkkaan perehtynyt lukija ei voi olla panematta merkille sitä, miten paljon Tervo lopulta toistaa edellisen romaaninsa sisältöjä uutukaisessaan. Maahanmuuttokysymykset ja maahanmuuttokriittisyys ovat nyky-Suomessa erittäin päivänpolttavia teemoja, joiden käsittely tuntuu kuitenkin tässä romaanissa vähän lepsulta ja ympäripyöreältä – Tervon yritys satirisoida vihapuhetta suoltavia hahmoja on suoraan sanottuna vähän hampaattoman oloista tekstiä. Antiikin ajan näytelmien rakenteesta innoituksensa saanut ”sosiaalisen median kuoro” jää lähinnä vähän päälleliimatun oloiseksi pilkanteoksi kommenttiosastoilla kukkivista kielioppivirheistä ja lähimmäisenvihasta.
Myös muiden teemojen esittäminen lopahtaa tarkoituksettomalta tuntuvaksi möykkäämiseksi, jonka aikana Tervo jää pyörittelemään kuluneita teemoja. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Leon äiti Karoliina Maanviljaa jakaa ajatuksiaan haudan takaa.
Te ette sikiä enää ollenkaan – telkkarit on isoja kuin näyteikkunat – sylkipisarat ja hilsehaituvat näkyvät – kaikki maailman äänilevyt mahtuu stidiaskiin – mulla oli satakuusikymmentä levyä, valtaosa savikiekkoja ja ne vei helvetin pitkän pätkän kirjahyllystä semmosesta kohtaa johon olisi mahtunut tietosanakirjoja – niitäkään ei ole enää – kaikki vempaimet on ja palkkaa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin viisikymmentäluvulla ja puhelimesta voi tilata ruokaa kotiin…Aamen on rutiininomaiselta tuntuvaa ajankuvaa nyky-Suomesta, eivätkä runsaslukuisen hahmokaartinkaan toimet ja kohtalot jaksa kiinnostaa lukijaa. Yhteiskunnallisia ilmiöitä puivaa kirjallisuutta etsivien kannattaa mieluummin tarttua vaikkapa Ossi Nymanin Röyhkeyteen.
Te lerpat ja te lahopillut synnytätte yhtä vähän lapsia kuin nälänhädän vuosina – te ette synnytä lapsia eikä niitä saa tänne tuodakaan – mitä te teette, te runkkaatte, mieluummin kuin naitte huohottaen ja litisten ja hikoillen, tiedätkö vanhuspoikani mitä te teette – ketkä te, se kysyy – te suomalaiset, te teette itsemurhaa, tuijotatte ruutua käsi housuissa, niin täältä lähtee kansa joka aina maksoi velkansa ja kun tästä korottaa äänensä kaikki ilmoittavat etteivät he ole tähän syyllisiä – joku muu on, ne kyllä tekis lapsia jos siitä maksettaisiin – [s. 131]
Alkuperäinen
ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Otava
Sivumäärä:
Kansikuva: Tuuli Juusela
Lajityyppi: satiiri,
kollaasiromaani
Mistä saatu:
arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti