David Grossmanin romaanissa Hevonen meni baariin seurataan kahden lapsuudenystävän yllättävää kohtaamista. Tuomarin hommista eläköitynyt Avishai saapuu netanyalaiselle klubille seuraamaan Dovaleh-hauskuuttajan stand-uppia tähden itsensä kutsusta – Dovaleh haluaa Avishain ”näkevän” koomikon ihan uudessa valossa.
Hevonen meni baariin etenee kahdella tasolla: Grossman seuraa Dovalehin keikkaa yleisön seassa istuskelevan Avishain näkökulmasta sekä avaa koomikon menneisyyttä runsaiden takaumien muodossa – Dovalehin esiintyminen herättää mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla muistoja eloon Avishain mielessä. Miehet käyvät keikan aikana tietynlaista henkistä vuoropuhelua, ja Grossman osaa hienolla tavalla kuvata taiteilijan ja yleisön välistä vuorovaikutusta, mikä näyttäytyy voimallisimmin nimenomaan pienissä hetkissä.
Hän koskettaa kevyesti otsaansa. Siellä täällä muutamat koskettavat hajamielisesti omaa otsaansa, sekä miehet että naiset. Niin minäkin. Tulee outo hiljainen hetki. Ihmiset vajoavat itseensä. Sormeni lukevat otsaani. Se ei ole minulle helppo, tämä kosketus. Hiuksia on tippunut viime vuosina tasaiseen tahtiin, ja ryppyjä on. Uurteita ilmestyy. Kuin joku tatuoisi otsaa sisäpuolelta, kuvittaisi sitä koristeellisilla viivoilla ja suunnikkailla ja neliöillä. Puskevan härän otsa, olisi Tamara sanonut, jos olisi nähnyt. [s. 179–180]Huomasin romaania lukiessani nimenomaan intensiivisten ja pitkien keikkakuvausten olevan raskasta ja varsin itseään toistavaa luettavaa, ja Hevonen meni baariin tuntuu vetävän niin itsensä kuin lukijansa piippuun jo ensimmäisellä puolikkaallaan. Dovaleh iskee juttua toimenkuvaansa nähden uskottavista aiheista – navanalusjutut tosin saavat seurakseen hirtehistä huumoria holokaustista, josta ilkamointi on varmasti kuohuttanut israelilaislukijoita. Holokaustivitsit ja israelilaisen viihdemaailman tähtien kustannuksella pelleily menevät varmasti monelta kontekstiin perehtymättömältä suomalaislukijalta hilseen yli.
Dovalehin lavashow´n sisältöjen ja takaumien pitäisi ilmeisesti muodostaa jonkinlainen sujuva kokonaisuus, mutta ainakin omalla kohdallani Hevonen meni baariin tuntui rakentuvan kahden hyvin erilaisen puolikkaan varaan – harmittavasti romaanin selkärangaksi tarkoitettu Dovalehin keikka on näistä kahdesta se heikompi osio. Toisaalta taas Grossman on onnistunut kuvaamaan ja esittämään Dovalehin tosimaailman naurattajien tavoin varsin rasittavana esiintyjänä, jonka yritykset heittää astetta vakavampaa settiä esimerkiksi lapsuudenajan tragedioista tuntuvat kiusallisilta ja epäluontevilta. Avishai ja lukija raapivat kumpikin päätään miettiessään, mitä ihmettä Dovaleh oikein yrittää kertoa esimerkiksi kaikkein latteimpien ja kuluneimpien kaskujen muodossa.
”Oli miten oli, tässä on kyse yksinkertaisesta sielusta.” Hän tukahduttaa hymynpoikasen ja vinkkaa ravintolapäällikköä lähettämään minulle toisen oluen omaan laskuunsa. ”Aloittelijan sielupaketti, ei päivityksiä, ei blingiä, ihan perussielu, sielu, jonka omistava mies haluaa syödä kunnolla ja hiukan juoda ja polttaa pilveä ja laueta kerran päivässä ja panna kerran viikossa mistään murehtimatta, mutta sitten käy ilmi, että tällä rasittavalla vitun sielunketkulla on aivan hulluna vaatimuksia! Sillä on jopa oma luottamusmies!” Hän nostaa taas kätensä ja laskee sormillaan: ”Sydänsuruja – yksi! Ja omantunnon kolkutuksia – kaksi! Ja pahan sanansaattajia – kolme! Ja painajaisia ja levotonta vuoteessakieriskelyä, koska pelottaa että miten tässä käy – neljä!” [s. 37–38]Valitettavasti Hevonen meni baariin rypee päähenkilönsä tavoin samanlaisissa uskottavuusongelmissa – juonen yllättävä vakavoituminen möykkäävän alun jälkeen on kaikkea muuta kuin kivuton tyylilajin vaihdos, jonka jälkeen paljastuva Dovalehin salaisuus ei oikein lunasta paikkaansa kokonaisuudessa. Menneisyyden tapahtumien valkeneminen kuitenkin muuttaa romaanin tunnelman kokonaan, ja katsomossa istuvilla, Avishain kaltaisilla erityisvierailla on sanansa sanottavanaan.
Hevonen meni baariin on varsin erikoinen romaani, joka on kuitenkin omalla tavallaan puhutteleva kokonaisuus kaikessa epätasaisuudessaan ja holtittomuudessaankin. Näin omintakeisen lukuelämyksen purkaminen voi olla varsin hedelmällistä esimerkiksi ennakkoluulottomien lukupiiriläisten kesken.
Alkuteos: Sus echad nichnas lebar
(Arto Schroderuksen käännös pohjautuu
Jessica Cohenin A Horse Walks
into a Bar -englanninnokseen)
Alkuperäinen
ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 196
Kansikuva: Anna Lehtonen
Lajityyppi:
psykologinen romaani
Mistä saatu:
arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti