Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Aiemmin syksyllä ilmestynyt Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu osoitti, että elämänmuutosten aikaansaaminen saati käynnistäminen on usein melkoisen korkean kynnyksen takana. Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -esikoinen käsittelee samanlaisia teemoja huomattavasti vaihtelevammin tuloksin.

Kosmetiikkayrityksen perijättäreksi kaavailtu Brett Bohlinger löytää äitivainaansa testamentista melkoisen yllätyksen. Miljoonaomaisuuden ja toimitusjohtajan pestin saadakseen Brettin on vuodessa toteutettava kaikki kymmenen kohtaa unelmalistasta, jonka hän laati neljätoistavuotiaana – hevosen ja koiran hommaaminen eivät ole yksinkertaisia projekteja puhumattakaan siitä, että Brettin pitäisi listan mukaan jättää nykyinen miesystävänsä ”rakastuakseen”. Lopulta Brett-parka kääntää koko elämänsä ylösalaisin edetessään listalla eteenpäin, mutta onko ”unelmien” täyttäminen kaiken vaivan arvoista?

Kymmenen unelmaani seuraa Brettin elämää vuoden ajan, ja tarina rakentuu vahvasti listan tehtävien suorittamisen varaan – jokaisen täytetyn kohdan myötä Brett saa tehtävän suorittamista valvovalta lakimieheltä kirjekuoren, jossa on äidin rohkaiseva mutta kryptinen haudantakainen viesti. Harmittavasti Nelson Spielman käsittelee osaa tehtävistä varsin pintapuolisesti, ja päähenkilön tämän mukavuusalueen ulkopuolelle hätistelevät hommat jäävät vähän merkityksettömiksi etapeiksi romaanissa. Esimerkiksi herkullisen kiusallinen koomikkona keikarointi lähibaarin open mic -tilaisuudessa juostaan turhan nopeasti lävitse. Työskentely niin sijais- kuin kotiopettajana puolestaan etenee todella epäuskottavalla tavalla, joka ei onnistuisi kyllä todellisessa elämässä sitten millään – hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Brett valmistautuu ensimmäiseen työpäiväänsä kotiopettajana.

Kun pääsen toimistolle, saan tietää että Even lörpöttely olisikin ollut melko pieni ongelma. Esimieheni herra Jackson tulee puheilleni jo ennen kuin olen saanut tietokoneen käynnistettyä.
   ”Eve soitti aamulla”, hän sanoo. Hänen valtava ruhonsa täyttää koko ovensuun. ”Hänellä on hätätapaus perheessä eikä hän tule enää töihin. Mutta hän sanoi luottavansa siihen että pärjäät omin neuvoin. Hän käski toivottaa onnea.” Jackson nyökkää minulle jäykästi. ”Joten onnea matkaan.”
   Syöksähdän pöytäni takaa niin että neuleeni tarttuu sen rosoiseen reunaan. Se niistä hyvistä ensivaikutelmista. ”Mutta Even oli tarkoitus esitellä oppilaat tänään ja auttaa minut alkuun.”
   ”Olen varma että kaikki menee hyvin. Tulitko autolla vai bussilla?”
   ”A-autolla.”
   ”No niin, sittenhän kaikki on kunnossa.” Hän kääntyy lähteäkseen. ”Pidä kirjaa ajokilometreistäsi. Niistä saa korvauksen.” [s. 133–134]

Kymmenen unelmaani on toki luonteeltaan hömpähtäväksi tarkoitettua luettavaa, jossa asioiden ei ehkä tarvitsekaan olla ihan niin justiinsa, mutta ajoittain laiskahkolta tuntuvaa juonen kuljettamista on vaikeampi perustella. Minua häiritsi myös se, miten ongelmanuorten kanssa työskenteleminen ei lopulta muuta päähenkilöä millään tavallaan. Esimerkiksi katastrofaalinen sijaisuus ja pahoista henkisistä ongelmista kärsivän nuoren miehen kotiopettaminen tuntuvat olevan pelkkiä välttämättömiä jalansijoja matkalla kohti ystävyyttä Sanquita-nimisen oppilaan kanssa, vaikka edellä mainituissa aiheissakin olisi kyllä jutunjuurta.

Kunnianhimoisen mutta ongelmiinsa hukkuvan Sanquitan ja Brettin välinen suhde on toki romaanin yksi mielenkiintoisimmista teemoista, joka kasvaa ja kehittyy mielenkiintoisella tavalla. Samalla Brett kypsyy ja valmistautuu tietämättään tarinan loppupuolella odottaviin koviin koitoksiin, jotka tarjoavat vähän rutiininomaisen ja yksipuoliseksi jäävän loppukliimaksin. Jälkeläisten hankkimisen ympärille pyörimään unohtuva tarina iskee pöytään pari koomista mutta eettisesti arveluttavaa juonenkäännettä, joiden luulisi puhututtavan esimerkiksi romaania puntaroivissa lukupiireissä.

Spielman kuvaa hienosti Kymmenen unelmaani -romaanin loppupuolella sitä, kuinka hankalaa on ihmissuhteissa tarttua härkää sarvista ja kohdata ongelmat suoraan. Vanhojen ihmissuhteiden elvyttäminen, toimimattomien sammuttaminen ja esimerkiksi uusien perheenjäsenten kohtaaminen ovat kukin äärimmäisen haastavia rasteja, ja nimenomaan näissä kohdissa Nelson Spielman osaa näyttää, kuinka raastavan vaikeaa on muuttaa oma elämänsä ja kohdata sitten tämän manööverin seuraukset.

Nelson Spielman kuitenkin tekee hallaa Brettin muutosprosessin kuvaamiselle sotkemalla mukaan mieskuvioita tavalla, joka horjuttaa muutenkin sisällöltään runsaan kokonaisuuden tasapainoa. Kymmenen unelmaani -teoksen alkupuolella miesasiat ryöhäävät valtoimenaan, kun Brett pohtii, pitäisikö tämän vauvakuumetta potiessaan pysyä toimivahkossa suhteessa hyvin tienaavan miehensä kanssa. Puolivälissä deittailuhuolet pyyhkäistään paria harha-askelta lukuun ottamatta rennosti sivuun, ja loppupuolella mieshuolet nousevat pinnalle todella väkinäisen juonenkäänteen takia. Epäuskottavan suorapuheisuuden ja suoranaisen lässyttämisen välillä tasapainoileva dialogi tekee lukemisesta varsinkin jälkimmäiseen ääripäähän unohtuessaan todella piinaavaa puuhaa.

Etsin kuusen alta suorakulmion muotoisen paketin. Hän avaa sen ja jää tuijottamaan. Viimein hän nostaa laatikosta puisen laivan.
   ”Voi miten hieno.”
   ”Halusin antaa tuon, koska olet ollut pelastusveneeni ruorissa ja kaikkea.”
   ”Kauniisti ajateltu.” Hän painaa suukon otsalleni. ”Mutta sinä olet oman laivasi kapteeni. Minä olen vain miehistöä.” Hän nousee sohvalta. ”Pieni hetki.”
   Hän katoaa eteiseen ja palaa kohta pienen hopeisen lahjapaketin kanssa.
   ”Tämä on sinulle.”
   Rasiassa on punaisella samettityynyllä kultainen riipus – pikkuruinen laskuvarjo.
   ”Jotta laskeutuisit aina jaloillesi.” [s. 210]

Kymmenen unelmaani on harmittavan epätasapainoinen kokonaisuus, jossa kuitenkin tuntuu olevan tarinan mittakaavan ja teemojen puolesta melkoisesti kunnianhimoa mukana. Nelson Spielman onnistuukin ajoittain pääsemään miellyttävän syviin vesiin, ja nämä romaanin alkupuoliskolle painottuvat kohdat rohkaisevat kyllä lukijaa jatkamaan eteenpäin – sitä vastoin ongelmainen loppuosa koettelee lukuiloa liiankin kanssa.

Alkuteos: The Life List

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013

Suomennos: Outi Järvinen

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 376

Kansikuva: Sarah Gibb

Lajityyppi: psykologinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale