Heikki A. Kovalainen: Mädän elämän alkeet

Pienkustantamo Teos on profiloitunut tavanomaisesta proosasta rohkeasti poikkeavan kirjallisuuden julkaisijana. Laura Lindstedtin Oneiron ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari ovat kikkailuistaan ja vähän ohuiksi jääneistä juonistaan huolimatta koetelleet lukijaa kiinnostavasti ja vieneet tämän maailmoihin, joihin muut kustantamot eivät olisi välttämättä avanneet ovia. Samalla linjalla jatkava Heikki A. Kovalaisen Mädän elämän alkeet -romaani ei kuitenkaan pääse edellä mainittujen teosten tasolle.

Kovalaisen esikoisromaanin alussa Petrus tuodaan autolla salaperäiseen laitokseen. Petrus pitää itseään terveenä yksilönä, joka on joutunut tyttöystävänsä Karoliinan sairaiden juonien uhriksi. Katkeruus ja Karoliinan kaipuu unohtuvat kuitenkin päähenkilön seikkaillessa laitoksen lähimaastossa ja hengaillessa sen erikoisten asukkaiden kanssa, joista viulua soittava Mikael varastaa Petruksen sydämen. Miesten keskinäinen rakkaus johtaa Petruksen kuitenkin vaarallisille vesille, ja pian myös lukija saa huomata, ettei kaikki olekaan laitoksessa sitä miltä ensisilmäyksellä on näyttänyt.

Mädän elämän alkeet ei ole juonivetoinen romaani, vaan Kovalainen lähinnä juoksuttaa Petruksen toisiinsa liittymättömien tapahtumien lävitse. Sinänsä mielenkiintoiset episodit, kuten suhde Mikaeliin ja Petruksen luona tunnin välein vierailevan yövartijan kanssa sanailu, jäävät kuitenkin todella irrallisiksi ja epäoleellisiksi – hahmo ei muutu tapahtumien myötä mihinkään suuntaan, vaan raapii korkeintaan vähän korvallistaan ja sitten horjahtaa jo seuraavaan seikkailuun.

Petruksen edesottamukset on tosin tarjoiltu varsin mielenkiintoisessa muodossa. Kovalaisen runollisen yksinkertainen kieli korostaa sopivina annoksina tapahtumien käsittämättömyyttä ja unenomaisuutta, mutta liika nojaaminen kajahtaneisiin kielikuviin ärsyttää pidemmän päälle.

unta ei ollu, menin käytävälle. käytävä oli pimee. tajunnan kuristi haju joka ei nää avaruutta. ku leipä ei oo ehtiny homeeseen mut on alkanu muuttuu kengänpohjan makuseks, kuivat ja happamat säikeet asettuu vehnäkudokseen, niinku nenä ois ollu koko elämän tukossa eikä henki kulje. pimeys tuntu haudalta: mihinkään ei voi liikkuu missä ei oo pimeetä, musta ympäröi kaikkee, värittää kaiken ja hävittää erot. [s.26–27]

Edellä oleva sitaatti paljastaa myös Kovalaisen proosan typografisesti silmiinpistävimmän piirteen eli lauseiden isojen alkukirjainten puuttumisen – niitä nähdään romaanissa vain muutamien muiden hahmojen kirjoittamien kirjeiden ja sisäisten monologien myötä. Isojen alkukirjainten poissaolo saa Mädän elämän alkeet näyttämään runokirjalta, jos teosta silmäilee ja lehteilee nopeasti – mitään sen syvällisempää tarkoitusta niillä ei näyttäisi olevan.

Kovalaisella on kuitenkin painavaa sanottavaa laitoselämästä sekä yksilön omista toimintamahdollisuuksista riisutussa ja alistavassa ympäristössä. Kohtaus, jossa yövartija herättää Petruksen tunnin välein varmistuakseen miehen nukkuneen, on kaikessa kafkamaisuudessaan varsin häiriintynyt ja puhutteleva.

Tällaiset helmet jäävät kuitenkin liian vähiin Kovalaisen romaanissa. Mädän elämän alkeet on hajanainen ja fokusoimaton tarina, jonka erikoisimmat ratkaisut tuntuvat liian harkituilta ja suunnitelluilta – Petruksen tarinan sisältöpuoli on aika heppoisella tolalla, eikä kikkailu auta puhaltamaan henkeä veltoksi jäävään kokonaisuuteen.

mä selitin niille [laitoksen raamattupiirille] et jumala on vähän niinku kaikki, niinku panteismissa. se on vähän niinku kaikki käsitteenä, ei kaikki fyysisenä todellisuutena. jumala on silmä joka kattelee maailmaa esittävää palapelii. me ollaan kaikki (tuuli, teippi, sähkö, yöt) sen palapelin paloja. joka palalla on silmät: ne näkee palapelin kaikki muut palat mut itteesä ne ei nää, peili ei heijasta mun kuvaa. ykskään pala ei voi nähdä palapelii kokonaan, ku se on ite osa sitä. jumala on käsite joka tarkottaa sitä palapelii, ilman minkään palan näkökulmaa. jumala on meiän kaikkien yhteinen tieto tästä maailmasta, silleen et joka palan olemassaolo hävii. sä voit antautuu jumalan syliin, maailman syliin luopumalla itestäsä, antamalla ruman kuvas mulle. sillon sä oot syntyny hengestä – sä voit nähdä koko muun maailman. tuuli tarttuu suhun, se puhaltaa sut kaikkialle, ittes muotosen aukon äärelle, sun ruumis on silmä, sä luovutat sen muitten käyttöön – nähkää mun läpi ja mun kautta. [s.123–124]

Petter ei käytä tekstareissaan isoja alkukirjaimia.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 239
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Nic Pizzolatto: Galveston

Louisianassa 80-luvun lopulla asuva palkkatappaja Roy Cady joutuu rakastamansa Carmenin pettämäksi ja meinaa päästä hengestään ansaksi tarkoitetun keikan päätteeksi. Roy pelastaa verilöylyksi muuttuneen keikan keskeltä ilotyttönä elantonsa tienaavan teini-ikäisen Raquel ´Rocky´ Arceneauxin,  ja parivaljakko joutuu pakenemaan Teksasiin.

Keuhkosyöpää sairastava ja elämän runnoma Roy päättää kostaa pomolleen, mutta samalla olisi huolehdittava salaperäisestä Rockysta ja tämän kolmevuotiaasta pikkusiskosta Tiffanysta, joka haetaan turvaan kammottavan isäpuolen luota. Rockylla ja Tiffanylla on myös omia salaisuuksia, joiden paljastuminen vie kolmikon ojasta allikkoon.

True Detectiven luojana ja käsikirjoittajana parhaiten tunnettu Nic Pizzolatto esittelee esikoisromaanissaan tv-sarjansa ykköskauden tapaan pääparin, jonka puoliskojen – palkkatappajan ja huoran –  ei heti uskoisi pystyvän puhaltamaan yhteen hiileen. Lapsellisen ja omia pelejään pelaavan Rockyn rinnalla kulkee tapahtumia kuvaileva Roy, jonka nasevat huomiot ja pessimistinen huumori tasoittavat varsinkin alun väkivaltaisia tapahtumia.

Kun hän tempaisi minut pystyyn, heilautin rannettani ja iskin stiletin hänen kaulaansa. Kuumaa verta suihkusi kasvoilleni ja suuhuni.
   En vetänyt terää takaisin vaan heittäydyin hänen taakseen lattialle, kun kaksi muuta kohottivat aseensa. Toinen heistä ampui minua kohti ja laastia ropisi seinästä, kun taas toinen ampui Angeloa. Ankanpyrstön yläosa lensi ilmaan, ja Angelo putosi polvilleen. He molemmat ampuivat minua. Laukaukset tussahtelivat kuin väsyneet salamat ja osuivat kolmanteen mieheen. Hän vavahteli luotien voimasta stiletin sojottaessa yhä hänen kaulastaan.
   Aseeni oli silmieni edessä, miehen vyötärönauhan alla. Tartuin siihen, kohotin sen ja ammuin sillä verisuihkun läpi lähintä miestä.
   Minulla ei ollut varsinaisesti aikaa tähdätä, ja suihkunnut veri oli miltei sokaissut minut, mutta osuin häntä kaulaan. Hän nytkähti, ampui ilmaan ja kaatui taaksepäin.
   En ollut koskaan aiemmin ampunut yhtä tarkasti.
   Viimeisen tyypin, miehen joka oli listinyt Angelon, ampui hänen kaverinsa kaatuessaan. Hänen kainalostaan nousi savua, hän puristi käsivarttaan ja lysähti seinää vasten. Hänen aseensa lojui parin metrin päässä hänen jaloistaan.
   Angelon ruumis lakkasi kaatumasta ja mätkähti kyljelleen matolle.
   Viimeinen mies katsoi asettaan, jalkaansa ja sitten minua, juuri kuin ammuin häntä päähän.
   Koko tapahtumasarja kesti ehkä viisi sekuntia. [s.30–31]

Parhaimmillaan Pizzolatton saaga on juuri alun ja lopun välissä, kun Roy, Rocky ja Tiffany yrittävät elää matalalla profiililla ja selvitä muiden elämäänsä pakenevien ja syrjäytyneiden keskellä halvoissa motelleissa ja baareissa – olkoonkin, että Pizzolatton tarinan sivustakatsojat ovatkin aika kliseisiä ja moneen kertaan nähtyjä stereotyyppejä modernin kurjaliston asukeista.

”Hei, haluatteko pelata bilistä?” toinen heistä kysyi.
   ”Ei kiitos.” Käännyin ympäri. ”Alkakaahan pojat laputtaa.”
   Heidän rintansa pullistuivat ja silmänsä kapenivat veitsen viiltoja muistuttaviksi viiruiksi. He katsoivat toisiaan ja sitten takaisin minuun, kalamaisissa mustissa silmissä oli kylmä ja tyhmä katse. Olin tuntenut sellaisia tyyppejä koko ikäni, maalaistolloja, jotka suhtautuvat kaunaisesti maailmaan. He rääkkäävät pikkueläimiä ja aikuisiksi vartuttuaan hakkaavat lapsiaan vyöllä ja ajavat päissään pick-upinsa romuksi kunnes nelikymppisinä löytävät Jeesuksen, alkavat käydä kirkossa ja käyttää prostituoituja. [s.51]

Galvestonin loppu taas on vähän ongelmallisempi tapaus. Lähinnä Royn ja Rockyn sanailuun ja kasari-Amerikan läpileikkaukseen keskittynyt tarina iskee loppumetreillä todella väkivaltaisen vaihteen päälle, johon sekoittuvat unenomaiset ja painajaismaiset tapahtumat ikävä kyllä vesittävät loppukliimaksin – ne eivät sovi ollenkaan rauhalliseen ja lähinnä psykologiseen jännitykseen nojanneeseen tarinaan. Lukijaa jää harmittamaan, että noir-kirjallisuudeksi markkinoidun Galvestonin ”noirein” kohtaus ei sovi tarinaan mukaan ollenkaan.

Lopun harha-askelet ovat vakavia kokonaisuuden kannalta, mutta ne on valmis antamaan anteeksi muuten vetävästi etenevän tarinan tähden. Pizzolatton romaani onkin vähän erilainen jännityskertomus, joka ei varmasti uppoa esimerkiksi perinteisten dekkarien ystäviin, mutta ainakin True Detectiven parissa viihtyneiden kannattaa antaa tälle odysseialle ehdottomasti mahdollisuus.

Petter olisi valmis katsomaan True Detectiveä vielä kolmannen kauden verran.

Alkuteos: Galveston
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010
Suomennos: Juha Ahokas
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 293
Lajityyppi: jännitys, noir, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Julie Murphy: Dumplin

Julie Murphyn nuortenromaani Dumplinia on mainostettu voimakkaasti tarinana, jossa tukeva tyttö näyttää kiusaajilleen taivaan merkit ja osallistuu kotikaupungissaan järjestettävään missikilpailuun – romaanin kanteen läntätty ”Isosti tai ei ollenkaan” -teksti herättänee jo tiettyjä ennakko-odotuksia tarinaa ja sen päähenkilöä kohtaan. On kuitenkin hienoa, että Dumplin ei olekaan näin yksioikoinen saati -tasoinen teos vaan hahmovetoinen ihmissuhteisiin painottuva nuortenromaani.

Dumplin seuraa teksasilaisessa pikkukaupungissa asuvan 16-vuotiaan Willowdean ”Will” Dicksonin värikkäitä vaiheita, joihin kuuluvat muun muassa missikilpailut, kolmiodraama kahden pojan kanssa ja Dolly Partonin musiikki. Pikaruokaravintolassa työskentelevä Will onnistuu saamaan lopultakin vastakaikua samassa paikassa työskentelevältä ihanalta Bolta, ja nuorten välille leimahtaa kesäinen romanssi. Äkkiä lopahtanut vuosisadan rakkaustarina ja viilenneet välit parasta kaveria kohtaan saavat Willin ilmoittautumaan kaupungin vanhoillisiin missikisoihin yhdessä kolmen muun kookkaamman tytön kanssa – Willin tarkoituksena on osallistua kisaan kunnioittaakseen edesmenneen tätinsä muistoa.

Matkaan on kuitenkin luvassa uusia mutkia, kun Bo aktivoituu uudestaan Willin suhteen eikä tytön uusi ihastuskaan vaikuta yhtään hullummalta vaihtoehdolta. Kaiken tämän ohella päähenkilöllä on sukurasitteena missikisat vuonna 1997 voittanut, edelleen juhlamekkoonsa mahtuva äiti, joka on vahvasti niin kisoihin osallistumista kuin poikaystäviäkin vastaan.

Lukija pistää heti yhden yllättävän asian merkille Dumplinin alussa: päähenkilön lihavuudesta ei ollakaan tehty suurta numeroa! Will on sanavalmis ja itsevarma nuori nainen, jolla on pokkaa sanoa itseään läskiksi, osallistua huumorimielessä perinteisiä kauneusihanteita vaaliviin missikisoihin ja hahmo jaksaa tsempata vähemmän itsevarmoja uusia ystäviään loputtomiin. Murphyn romaanin päähenkilö on miellyttävä poikkeus nuortenromaanien suosimaan, ruma ankanpoikanen -kehityskaarta seuraavaan kaavaan. Dumplin tuntuukin mainion My Mad Fat Diary -tv-sarjan kaunokirjalliselta jenkkivastineelta.

Joissain arvosteluissa Willin hahmo on saanut terävääkin kritiikkiä siitä, kuinka tämä pyörittää Bota ja myöhemmin tavattavaa Mitchia mielensä mukaan – tyttö ei ole varma siitä, kumman haluaa vai haluaako ylipäätään kumpaakaan. Ihmissuhteissa nopeita päätöksiä ja valintoja tekevä Will saa tosin nenilleen niin monta kertaa Dumplinin aikana, että sääliksi käy.

Suvaitsevaisuuden ylistyslauluna mainostettu Dumplin ei myöskään lyö niin sanottua saarnausvaihetta missään vaiheessa silmään, vaikka se käsitteleekin erilaisuutta lempeästi ja mielenkiintoisesti. Willin uusista kavereista kuoriutuu tarinan edetessä todellisia persoonia, ja Murphy kuljettaa päähenkilöä ja lukijaa rohkeasti yllättävin  juonenkäänteiden kautta vähintään odottamattomiin paikkoihin, kuten seuraamaan homomiesten tähdittämää Dolly Parton -drag show´ta.

Laulaja saapuu lavalle, ja nyt minäkin huomaan, mistä on kysymys. Hänen jykevän leukansa kulmikkuuden. Leveät hartiat. Meikin alta pilkottavan parransängen, jota edes partahöylä ei ole onnistunut kitkemään.
   Tämä on drag show.
   Suoristan selkäni.
   Vatsani lepattaa innostuksesta. Ensimmäistä kertaa sen yön jälkeen, kun istuin Bon auton lavalla katselemassa meteoriparvea, tuntuu siltä, että elämäni on alkanut.
   ”Olen melkein vaikuttunut”, Hannah sanoo.
   Katselemme kun erikokoiset, -muotoiset ja -väriset drag queenit antavat kaikkensa ja lähtevät lavalta tyhjiin puserrettuina tällä nuhjuisella pikku klubilla keskellä Länsi-Teksasia. Heillä on kimmeltävät, huolitellut vermeet, mielettömän korkeat korot ja liioitellut peruukit. Heistä jokainen edustaa omanlaistaan kauneutta. Esiintyjien joukossa on jopa duo, jonka naisosapuoli on pukeutunut Kenny Rogersiksi ”Islands in the Stream” -tulkintaa varten. [s.193]

Erilaisuus on rikkautta -hehkutuksen seassa pääsee kuitenkin unohtumaan Willin synkkä puoli ja katkeruus, jota hän kokee ”luuviuluja” kohtaan. Voimakas viha ja Willin tekemät raivoisat teot eivät aivan sovi mukaan tarinan reipashenkisyyteen, mutta niiden myötä päähenkilö tuntuu paljon inhimillisemmältä ja samaistuttavammalta – eikö meillä kaikilla ole jotain hampaankolossa niitä kohtaan, jotka ovat jotain muuta ja ehkä jopa enemmän kuin mitä itse olemme?

Suurimman osan ajastaan Dumplin kulkee eteenpäin joutuisasti ja kevyesti. Romaanin tarina on yllättävän laaja ja monitasoinen keitos, jonka lukuisat käänteet muuttavat ja sekoittavat asetelmia säännöllisin väliajoin – Dumplin on sopivan kevyttä mutta monipuolista ja innostavaa luettavaa melkein kannesta kanteen.

Romaanin pahin mahalasku odottaa valitettavasti ihan sen loppumetreillä. Sen sijaan, että Murphy pistäisi rakentamansa tarinan hienosti pakettiin, Willin hermostuksissaan tekemät ratkaisut mitätöivät taidokkaasti rakennetun ja ylläpidetyn jännitteen. Dumplinin päätös on yksi viime aikojen pahimmista mahalaskuista, joka ei todellakaan päätä tarinaa tyydyttävällä tavalla vaan jättää kaiken auki ja kesken. Sellainen ei tunnu reilulta lukijan ja Willin yhteisen pitkän taipaleen jälkeen.

Lopustaan huolimatta Dumplin on hyvä nuortenromaani, joka sopii mainiosti kesäkirjaksi. Rainbow Rowellin Eleanor & Parkista tykänneille Murphyn romaani tarjoaa samalla tavalla monisäikeisen ja kiinnostavan tarinan värikkäine hahmoineen päivineen.

Petter tykkää kovasti The White Stripesin Jolene-coverista.

Alkuteos: Dumplin´
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 333
Kansikuva: Aurora Parlagreco ja Alison Donalty
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Ferri, Conrad: Asterix ja Caesarin papyrus

Käsikirjoittaja Jean-Yves Ferriä ja sarjakuvataiteilija Didier Conradia ei kyllä käy kateeksi: tekijäparin tehtävänä kun on Asterix-sarjakuvan jatkaminen René Goscinnyn ja Albert Uderzon jälkeen. Kaksikon ensimmäinen albumi Asterix ja piktit ei ollut kovinkaan hääppöinen pelinavaus, mutta onneksi viime syksynä suomeksi ilmestynyt Asterix ja Caesarin papyrus on ihan toista maata.

Ferrin ja Conradin toisen ja kaikkiaan jo 36. Asterix-albumin alussa Julius Caesar viimeistelee Roomassa teostaan Gallian sota. Laakerilehtipäinen keisari päättää viime hetkellä pudottaa käsikirjoituksestaan voittamattomia gallialaisia käsittelevää luvun uskottavuutensa säilyttämiseksi, mutta tuhottavaksi tarkoitettu kohukirjoituskäärö katoaa jäljettömiin.

Caesarin kirjasta puuttuva papyrus päätyy monien vaiheiden jälkeen roomalaisen kirjeenvaihtaja Polemixin kyydissä tietysti Asterixin ja Obelixin kotikylään. Wikileaks-mies Julian Assangea hauskasti muistuttava provokaattori yrittää toimittaa salatun luvun koko valtakunnan tietoon, mutta kun roomalaiset pääsevät käärön ja Polemixin kannoille, joutuvat myös Asterix ja Obelix jälleen mukaan uusiin seikkailuihin. 

Asterix-albumeiden tavaramerkiksi muodostunut kevyt pilkanteko historiallisista tapahtumista on vahvasti mukana tässäkin seikkailussa, mutta huulta heitetään myös viestintäteknologiasta ja yliluonnollisista ilmiöistä. Koheltaminen, jatkuvat heitot ja näsäviisaat kommentit kuitenkin tekevät tarinasta turhan levottoman ja ailahtelevan kokemuksen, jossa on mukana reilusti tuttua Asterix-taikaa.

Magian syntymisessä ja ylläpitämisessä auttaa luonnollisesti se seikka, että Conradin kädenjälki muistuttaa melkoisesti Uderzon ensimmäisten Asterix-albumien taidetta. Uudet ihmishahmot sopivat myös meininkiin mukaan mainiosti, mutta jostain syystä tarinaan mukaan tuodut fantasiaelementit eivät istu sarjakuvan maailmaan mukaan lainkaan.

Puolen vuosisadan ikäinen Asterix-sarja kaipaisi myös vähän päivitystä siihen, kuinka sarjakuvan mieshahmot vievät seikkailua eteenpäin, ja kliseiset naishahmot lakaistaan maton alle. Asterix ja Latraviata -seikkailun nimessä esiintyvää tragedianäyttelijärtä lukuun ottamatta sarjan naishahmot ovat jääneet poikkeuksetta statisteiksi kotikylään Asterixin ja Obelixin lähtiessä maailmalle, eivätkä Ferri ja Conrad ole tälläkään kertaa keksineet pyörää tässä mielessä uudestaan. Kylän päällikkö Aladobixin vaimo Smirgeline on tuttu nalkuttava itsensä ja Senilixin nuorella vaimolla pyörivät mustat sukat jalassa sellaisilla kierroksilla, että lukijaakin alkaa jo vähän nolottaa.

Toisaalta Ferri ja Conrad tekevät myös onnistuneesti pesäeroa Goscinnyn ja Uderzon töihin avaamalla Akvavitixin hahmoa. Taikajuomaa keittelevä tietäjä on suuresta merkityksestään huolimatta jäänyt aiemmissa Asterixeissa maailmalla melskaavan pääparin varjoon, mutta nyt tämän taustoista paljastetaan ylipäätään jotain. paljastukset eivät mitenkään vie mattoa lukijan jalkojen alta, mutta ne ovat mielenkiintoinen ja hauska lisä tarinaan – vaikka tosifaneille tällainen lieneekin myrkkyä.

Asterix ja Caesarin papyrus on kuitenkin kokonaisuutena varsin pätevä seikkailu. Ferri ja Conrad tuovat tuttuun kaavaan uusia ja omia elementtejä siinä määrin, että he onnistuvat pääsemään Goscinnyn ja Uderzon varjosta omille jaloilleen. Se on jo saavutus sinänsä.

Petter ei ole koskaan lämmennyt Lucky Lukelle ja Ahmed Ahneelle
yhtä paljon kuin Asterixille ja Obelixille.

Alkuteos: Le Papyrus de César
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Outi Walli
Kustantaja: Egmont
Sivumäärä: 48
Lajityyppi: seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

John Williams: Butcher`s Crossing

John Williamsin naftaliinista kaivettu yliopistoromaani Stoner on niittänyt mainetta ja kiitosta ympäri maailman, ja saanut valloittamansa lukijat odottelemaan Williamsin muun tuotannon uudelleenjulkaisua. Alun perin vuonna 1960 ilmestynyt Butcher`s Crossing jäi Stonerin tavoin ilmestymisaikanaan nopeasti unohduksiin, mutta nyt Williamsin lännentarina on taas täällä.

Williamsin toisessa romaanissa siirrytään Stonerissa nähdystä Missourin yliopistosta Kansasin armottomille erämaille. Tarina alkaa vuonna 1873 Butcher`s Crossingin kyläpahasesta, jonne nuori, runsaan perinnön saanut ja yliopisto-opinnot keskeyttänyt Will Andrews saapuu suurin odotuksin.

”Herra McDonald”, Andrews sanoi hiljaa. ”Kiitän siitä, että yritätte auttaa, mutta haluaisin kertoa yhden asian. Tulin tänne…” Hän vaikeni ja antoi katseensa harhailla McDonaldin ohi, kylän ohi, yli harjanteen, jonka otaksui joentörmäksi, antoi sen harhailla kellertävänvihreälle lakeudulle, joka häipyi läntiseen taivaanrantaan. Hän yritti muotoilla mielessään, mitä tahtoisi sanoa McDonaldille. Kyse oli tunteesta; pakosta saada jotakin sanotuksi. Mutta Andrews tiesi, että sanoisi hän mitä tahansa, se olisi pelkkä toinen nimi hänen etsimälleen villille luonnolle. Hän etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavansa elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia. Hän etsi oman maailmansa lähdettä ja säilyttäjää, maailman joka tuntui alati kääntävän peloissaan selkänsä lähteelleen sen sijaan että olisi etsinyt sitä kuten hänen ympärillään kasvava preeriaruoho ulotti säikeiset juurensa viljavaan pimeään kosteuteen, villiin luontoon, ja siten uudistui vuodesta toiseen. Yhtäkkiä keskellä tätä suurta ja laakeaa preeriaa, joka oli asumaton ja arvoituksellinen, hänen mieleensä palautui kuva Bostonin kadulta. Siellä oli vaunuja ruuhkaksi asti, ja käveleviä miehiä, jotka verkkaisesti ponnistelivat kaartuvien, tasavälien istutettujen jalavien alla, jalavien jotka näyttivät siltä kuin ne olisi pakotettu kasvamaan jalkakäytävän kivilaattojen ja katukivien alta; hänen mieleensä palautui kuva korkeista rakennuksista, joita oli vieri vieressä, rakennuksista joiden koristeellisesti hakattu kivi oli likaista savusta ja kaupungin saastasta: hänen mieleensä palautui kuva Charlesjoesta, joka luikerteli aidattujen peltojen ja kylien ja pikkukaupunkien välissä kuljettaen avaralle lahdelle ihmisten ja suurkaupunkien lokaa.
  Hän huomasi puristaneensa kädet tiukasti nyrkkiin: sormenpäät lipsuivat kämmenten hiessä. Hän avasi nyrkit ja pyyhkäisi kämmeniä lahkeisiin.
  ”Tulin tänne nähdäkseni maata niin paljon kuin suinkin”, hän sanoi hiljaa. ”Haluan tutustua siihen. Tunnen tarvetta tehdä niin.” [s.36-7]

Andrews tapaa kylän saluunassa kokeneen biisoninmetsästäjä Millerin, joka kertoo tuntevansa tien salaiseen, puhveleita kuhisevaan laaksoon. Rikkaat amerikkalaiset ovat hullaantuneet biisoninturkiksiin, ja Miller lupaa Andrewsin saavan retkikuntaan sijoittamansa rahat moninkertaisesti takaisin tulevien vuotakauppojen myötä. Andrews ja Miller houkuttelevat yksikätisen, juopon ja uskovaisen Charley Hogen ja pahasuisen Fred Schneiderin mukaan kaikkien aikojen metsästysreissulle.

Butcher`s Crossingin juoni etenee yhtä sulavasti ja vaivattomasti kuin Stonerissa. Erona näiden kahden romaanin välillä on kuitenkin se, että siinä missä Stoner taltioi kansiensa väliin nimihenkilönsä koko elämän, Butcher`s Crossingissa seurataan Andrewsin ja muiden metsästäjien elämää noin vuoden ajan. Tällä on suunnattomasti merkitystä eritoten Butcher`s Crossingin metsästysreissulle omistetussa toisessa osassa – Williams antaa runsaasti aikaa ja tilaa matkanteon kuvaamiseen.

Vaikka puhvelijahti ja korvessa taivaltaminen eivät kuuluisi lukijan harrastuksiin saati mielenkiinnonkohteisiin, juuri tuo tietty verkkaisuus ja yksinkertaisuus, joka ei viehättänyt Stonerissa, saa lukijan innostumaan Butcher's Crossingin tarinasta. Erityisesti metsästysreissun kohokohta, jossa retkikunta pääsee sarvipäiden metsästämisen makuun, on todella surrealistinen juuri kaikessa karuudessaan. Miller ampuu kiväärillään tuhansia (!) biisoneita silmää räpäyttämättä ja Andrews ja Schneider nylkevät eläinten ruumiit niin suunnitelmallisesti, armottomasti ja kustannustehokkaasti, että kolmen miehen muodostama järjestelmä herättää lukijassa melkein ihailua.

Miller ampui, latasi, ampui ja latasi taas. Kitkerän ruudinsavun usva hälveni heidän ympärillään. Andrews yski ja hengitti työläästi. Hän laski kasvonsa lähelle maanpintaa, missä savu oli ohuempaa. Kun hän kohotti päätään, hän näki edessäpäin lukemattomia biisoneiden ruhoja ja lopun lauman – joka tuntui huvenneen tuskin lainkaan – kiertävän nyt lähes konemaisesti ympyrää eräänlaisella vaistonvaraisella rytmillä, kuin Millerin kiväärin säännöllisen paukkeen tahdissa. Andrewsin korvat menivät lukkoon – laukausten välillä ne soivat vaimeasti, ja hän odotti jännittyneenä jomottavassa hiljaisuudessa melkein peläten seuraavaa pamahdusta, joka särkisi hänen kuuroutensa lähes kivuliaalla, nopealla äänenpurkauksella.
  Kehää kiertävä lauma siirtyi heistä vähitellen kauemmaksi. Miehet konttasivat perässä muutaman askelmitan kerrallaan säilyttäen etäisyyden samana. Hetken he pystyivät hengittämään helpommin päästyään pois sankasta ruudinsavusta, mutta pian levisi uusi usva, ja he alkoivat taas köhiä ja huohottaa.
  Jonkin ajan kuluttua Andrews alkoi nähdä Millerin teurastuksessa rytmiä. Ensin liikkeet olivat harkitun hitaita: käsivarret jännittyivät, pää jähmettyi vakaaseen asentoon ja sormi puristi hitaasti, kun Miller laukaisi kiväärin; sitten hän veti savuavan hylsyn nopeasti ulos ja latasi uudelleen; hän katsoi kaatamaansa eläintä, ja jos näki saaneensa hyvän osuman, hänen silmänsä alkoivat etsiä laumasta erityisen levotonta biisonia; pian haavoittunut eläin horjahteli ja lysähti maahan; ja sitten Miller ampui uudestaan. Koko toimitus vaikutti Andrewsista tanssilta, jyrähtelevältä menuetilta, jonka ympäröivä villi luonto oli säveltänyt. [s.172-3]

Butcher`s Crossingin hahmot ovat hyvin stereotyyppisiä lännenromaanin sankareita. Andrews on arkajalasta mieheksi kasvava sankari, ja Miller puolestaan edustaa kokenutta ja vaitonaista eräjormaa, joka naureskelee Andrewsin kömpelyydelle. Hoge on jumalaapelkäävä juoppolalli ja Schneider taas on puhvelien keritsemisen kannalta välttämätön mutta ihmisenä sitäkin ärsyttävämpi mulkku. Näistä lähtökohdista huolimatta hahmoissa on sisäisiä ristiriitaisuuksia ja yllättäviäkin luonteenpiirteitä, jotka nousevat vastoinkäymisten myötä esille. Edellä mainitun nelikon ansiosta yksinkertaiseen tarinaan nousee lisää jännitteitä ja elementtejä, joita ilman Butcher`s Crossing jäisi todella karuksi ja yksipuoliseksi romaaniksi.

Vaikka Butcher`s Crossing kuulostaakin hyvin miehiseltä romaanilta, siinä on yllättävän vähän varsinaista äijäilyä. Williams keskittyy kuvaamaan miesnelikon metsästystä ja selvitymistä; heillä on tehtävä, johon Andrews ja muut suhtautuvat enimmäkseen kunnoituksella ja vakavuudella – mitä nyt Schneider iniseekin naisenpuutteesta säännöllisin väliajoin.

Romaanin ainoa naishahmon asema ei olekaan kummoinen. Se on varattu Butcher`s Crossingissa ilotyttönä työskentelevälle Francinelle, joka rakastuu Andrewsiin ja jää odottamaan tätä kylään metsästysreissun ajaksi. Butcher`s Crossing on toki pohjimmiltaan aikuistumis- ja kasvukertomus, jonka edetessä Andrews kartuttaa kokemustaan metsästyksen ohella myös muilla elämänalueilla, mutta koko Francinen ja Andrewsin kuvio tuntuu vähän päälleliimatulta. Vaikka Williams yrittääkin myöhemmin vetää tästä kuviosta uusia puolia esille, ne jäävät silti aika vaisuiksi.

Samoin uhkaa käydä myös Andrewsille, joka on päättämättömyydessään ja uppiniskaisuudessaan samanlainen kuin Stonerin nimihenkilö. Stonerissa yhtenä merkillisimmistä piirteistä jäi mieleen se, miten ontoksi romaanin päähahmo jäi – Andrews on Stonerin tavoin saanut päähänsä vain lähteä etsimään yhteyttä luontoon Kansasin preerioilta ja on valmis tekemään kaikkensa retken toteutumiseksi. Williams ei arvostelun alussa ollutta sitaattia lukuun ottamatta kerro, mikä ihme on saanut pojan jättämään yliopiston kesken ja ajanut tämän luonnon helmaan.

Hahmonkehitystä  kuitenkin on luvassa mitä kammottavimmilla tavoilla. Andrewsin epäonnenpotkut muovaavat tätä, ja romaanin lopussa odottavat onnettomuudet pistävät poikaparan henkisesti todella kovaan paikkaan. Näin Andrewsin äärimmäinen päätös Butcher`s Crossingin viimeisillä sivuilla tuntuu loogiselta ja juhlalliselta.

Stonerin onnettoman lopun kaltainen käänne seurauksineen päivineen toimii hienosti myös Butcher`s Crossingissa ja antaa taitavasti kerrotulle romaanille hienon loppusilauksen. Williamsin karu kerrontatyyli tekee hyvin kauppansa tässä sopivan karheassa ja jännittävässä lännenromaanissa.

Petterin edellisestä yöstä luonnon helmassa on kulunut aikaa jo yli kymmenen vuotta.

Alkuteos: Butcher`s Crossing

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1960
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 334
Kansikuva: Getty Images
Lajityyppi: historiallinen romaani, lännenromaani, seikkailu
Mistä saatu: arvostelukappale