Max Porter: Surulla on sulkapeite

Max Porterin pienoisromaani Surulla on sulkapeite seilaa nimensä mukaisesti varsin synkillä vesillä. Lontoolaisperheen äiti on kuollut, ja varis lehahtaa paikalle tukemaan leskeksi jääneen isän ja äidittömien kaksospoikien surutyötä.

Kunnianhimoinen Surulla on sulkapeite muodostuu useista lyhyistä tarinoista – isän muistot vaimovainaastaan, poikien omat mielikuvitukselliset tarinoinnit menneestä ja tulevasta sekä variksen kertomat sadut taustoittavat tapahtumia ja hahmoja kiitettävällä tavalla. Romaani tuntuu vaatimattomasta sivumäärästään huolimatta varsin runsaalta ja monipuoliselta juuri sisällöllisen vaihtelun ansiosta. Suomentaja Irmeli Ruuskalla lienee ollut kädet täynnä töitä varsinkin variksen runollisten osuuksien kääntämisen kanssa, mutta romaani tuntuu kieleltään yhtäältä ihailtavan yhtenäiseltä mutta toisaalta upean rikkaalta ja rehevältä sanavirralta.

Kaksospoikien tarinat tempaisivat minut mukaansa ehdottomasti voimakkaimmin. Poikaparat tulevat tarinan edetessä lukijalle varsin tutuiksi, kun Porter liikkuu eri aikatasoilla ja käsittelee eri-ikäisinä esitettyjen poikien kautta surua uskottavasti ja mielenkiintoisesti. Eri elämänvaiheet riehakasta lapsuutta ja kyynistä aikuisuutta myöten vääristävät ja muuntavat murhenäytelmän kokemisen muotoja huikealla tavalla.

Keräsimme postinkantajan pudottamia kuminauhoja. Aioimme rakentaa valtavan pallon. Luovuimme ajatuksesta.
   Rakentelimme tukikohtia, leirejä, luolia, majoja, linnoituksia, bunkkereita, linnoja, tuliasemia, tunneleita ja pesiä.
   Katselimme Lontoota, ja Lontoo tarjosi meille äitiehdokkaita, niillä oli farkut, juovikkaita t-paitoja ja päässä Ray-Banit, bongailimme heitä ja nautimme siitä itsetuhoisen tunteettomasta, häijystä touhusta. Olimme kyllästyneitä lapsenvahtiin, joka sanoi: ”Miten voitte nauraa sille, sehän on niin surullista?” […]
   […] Laserleikkausten yleistymisen jälkeen mutta ennen murrosikää, ennen ujostelua, ennen yläastetta, ennen kuin raha, aika tai sukupuoli iskivät meihin hampaansa. Ennen kuin kieli oli ansa, silloin kun se oli labyrintti. Ennen kuin isästä tuli mies, joka eli elämänsä kolmeakymmentä viimeistä vuotta. Nyt kun miettii, niin paras hetki menettää äiti. [s.72–73]

Sitä vastoin perheen isä jää vähän etäiseksi hahmoksi, jonka oma osuus romaanissa ei oikeastaan ole erityisen kiinnostava – olin koko ajan innostuneempi näkemään, miten murhenäytelmä ja kaipaus vaikuttavat poikiin, ja Porter osaa näyttää tragedian seuraukset lapsihahmoissa varsin tyydyttävästi ja traagisestikin. Isän kanssa Porter ei pääse ollenkaan samanlaisiin ulottuvuuksiin.

Miehen yliopistovuosiin ja kuuluisan tutkijan fanittamiseen keskittyvät takaumat eivät tuo hahmoon merkittävästi lisätasoja, ja nykyhetkessä työnteon pariin pakenevan isän mietteet eivät nekään juuri innosta. Laimeimmillaan suru ja kaipaus ilmenevät itsetietoisen pliisuina teksteinä, joita varis sitten on mukanokkelasti kommentoimassa.

Kaipasin häntä niin, että tahdoin rakentaa hänelle sata metriä korkean muistomerkin paljain kourin. Tahdoin nähdä hänet Hyde Parkissa isossa kivituolissa nauttimassa maisemista. Jokainen ohikulkija ymmärtäisi, miten paljon häntä kaipaan. Miten fyysistä kaipuuni onkaan. Ikävöin häntä niin, että kaipuuni on suuri kultainen prinssi, konserttihalli, tuhat puuta, järvi, yhdeksäntuhatta bussia, miljoona autoa, kaksikymmentä miljoonaa lintua ja vielä enemmän. 
   Hyh, Varis sanoi, kuulostat jääkaappimagneetilta. [s. 57]

Varis on myös hieman ongelmallinen lisä romaaniin. Lintu tuo äkkiväärällä ja roisilla huumorillaan miellyttävää vaihtelua tunneskaalaltaan muuten niin mollivoittoiseen kokonaisuuteen mutta toisaalta varastaa valokeilan turhan usein ihmishahmoilta, joiden surutyön eteneminen on kuitenkin ehdottomasti romaanin mielenkiintoisin teema. Toisaalta taas variksen kahelit sadut ovat mainion omituista luettavaa, ja ne tuovat ajoittain mieleen Maija Sirkjärven Barbara ja muita hurrikaaneja -novellikokoelman kesyttömät tekstit.

Variksen ja ihmishahmojen välinen vuorovaikuttaminen ei pääse missään vaiheessa versomaan erityisen mielenkiintoiseksi luettavaksi. Keskustelut valahtavat jälkimmäisen osanottajan puolelta turhan helposti teennäisen runollisiksi ja mukasyvällisiksi mämminjauhamiseksi.

MIES Olen samaa mieltä. Se muuttuu koko ajan.
   LINTU Suruko?
   MIES Niin.
   LINTU Se on kaikki. Se on itseyden kudelman kudinlankaa, ja se on kauniin kaoottista. Siinä on samoja matemaattisia aineksia kuin monissa luonnon muodoissa.
   MIES Kuten missä?
   LINTU Mistähän aloittaisin? No, sanotaan vaikka höyhenissä. Entä kakkakikkareet? Aallot? Hunajakenno? Rihma? Sisälmykset? Luut? Höyhenet, se jo tulikin, haivenet, ei, odotahan, hatut, harjat, marjat, kirjat, kurut, urut, nokkahuilut, nokka jauhaa…
   MIES Täysin älytöntä. [s. 109]

Vaikka kyseessä on jo nyt varsin rajattu ja pienimuotoinen romaani, jään väkisinkin miettimään, että Porterilla olisi ollut varaa terävöittää tarinaansa entisestään – esimerkiksi koko jutun keskiössä oleva varis ei täysin onnistu lunastamaan omaa paikkaansa kokonaisuudessa. Romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin ja koskettavin kohtaus onkin lopussa odottava tuhkiensirottelu, joka hengittää muuta sisältöä vapaammin ilman linnun itsetietoista raakuntaa.

Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 119
Kansikuva: Khius / Shutterstock
Lajityyppi: kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakamin romaanien ystävillä on ollut viimeisen viiden vuoden ajan todelliset kissanpäivät – Tammi on tarjoillut syksyisissä kirjakattauksissaan aina yhden Murakami-suomennoksen, ja kustannuspäälliköt ovat uskaltaneet näyttää vihreää valoa myös miehen varhaisempien romaanien kääntämiselle. Näistä erikoisin ilmestys lienee ollut Maailmanloppu ja ihmemaa -seikkailuromaani, joka erottuu fantasia- ja scifielementteineen varsin radikaalisti Murakamin muusta tuotannosta. Viime syksynä suomeksi päivänvalon nähnyt mutta alkujaan jo vuonna 1992 Japanissa ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen ei juuri koettele genrerajoja, mutta on sitäkin kovempi ja mieleenpainuvampi tähtihetki Murakamin kirjallisella uralla.

Romaanin päähenkilönä nähdään baariyrittäjä Hajime, jolla on elämä päällisin puolin varsin mukavasti reilassa. Äveriään mutta avuliaan appiukon rahoituksella perustetut ravintolat takovat tulosta, vaimo ja lapsetkin voivat hyvin ja 36-vuotias Hajime kokee olevansa onnellinen perheensä ja afääriensä kanssa. Hahmon menneisyydestä kuitenkin paljastuu yksinäisyyden ja surumielisyyden sävyjä, joita Hajimen lapsuudenystävä ja ensirakkaus on ollut helpottamassa, ja aikamieheksi varttunut Hajime muistelee polion runtelemaa jalkaansa laahaavaa Shimamoto-tyttöä edelleen lämmöllä.

Myöhemmät ihmissuhteet eivät ole tuntuneet oikein miltään Shihamotoon verrattuna, ja Hajime kokeekin elämästään puuttuvan merkittävän palasen, vaikka ei osaa määritellä, mitä oikein kaipaa tai haluaa. Hajime pääsee kartoittamaan omia tarpeitaan, kun Shimamoto yhtäkkiä palaakin kuvioihin. Alkuhuuman jälkeen Hajime joutuu tekemään mahdottoman valinnan, jonka seurauksia on kuitenkin vaikea arvioida etukäteen – saati sitä, kuinka vakavissaan oudosti käyttäytyvä Shimamoto lopulta onkaan Hajimen suhteen.

Verkkaisesti käynnistyvä Rajasta etelään, auringosta länteen on aloitukseltaan melkeinpä hypnoottinen vyöryttäessään lukijan silmille Hajimen lapsuudesta ja nuoruudesta nousevia tuskallisia muistoja. Hajimen ja Shimamoton suhteen kuvaaminen loistaa kaikessa outoudessaan ja häiriintyneisyydessään. Shimamoto jättää peruuttamattoman jälkensä Hajimeen, joka myöhemmin elämässään lähestyy naisia lähinnä sen mukaan, ovatko nämä perheensä ainoita lapsia kuten mies itse tai raahaako kyseinen hameväen edustaja jalkaansa Shimamoton tavoin.

Murakami kuvaa taidokkaasti sitä, miten Shihamoto onnistuu joko tahattomasti tai tarkoituksella sekoittamaan muutenkin mieleltään oirehtivan Hajimen pään lopullisesti. Onkin karmaisevaa lukea, kuinka Shimamoton varjo häilyy Hajimen ihmissuhdeongelmien ja naisiin suhtautumisen taustalla – siitä puhumattakaan, kuinka sekaisin Hajime menee naisen palatessa kuvioihin. Romaanissa on aavemaista ja häiriintynyttäkin tunnelmaa, jota Murakamin teoksissa harvemmin näkee. Loistavana esimerkkinä tästä on kohtaus, jossa Hajime lähtee Ayoyamassa varjostamaan Shimamotoa muistuttavaa naista ja joutuu keskelle todella omituista tilannetta. Hajimen eksiin ja näiden suhteiden onnettomiin päätöksiin liittyvät takaumat ovat myös erittäin mielenkiintoista ja omalaatuista luettavaa, jotka tuovat mieleen Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman kierohkot mutta koskettavat tekstit.

Rajasta etelään, auringosta länteen eroaa myös toisenkin keskeisen teemansa ansiosta Murakamin muista romaaneista. Miehen teoksissa on harvemmin seurattu näin arkirealistisissa merkeissä tavallisen yrittäjäisän ahkeraa työskentelyä ja tavallista perhe-elämää, joille muistetaan antaa mukavasti tilaa romaanissa. Murakami kuvaa varsin uskottavasti Hajimen ja tämän vaimon suhdetta, ja yksi romaanin hienoimmista kohtauksista nähdäänkin miehen kodin seinien sisällä, kun Hajime ja puoliso puhdistavat ilmaa loistavalla dialogilla höystettynä teoksen loppupuolella.

Myös Hajimen työkuviot ovat varsin suuressa roolissa romaanissa, ja niiden kautta päästään tutustumaan bisneksiä rahallisesti ja henkisesti tukevaan appiukkoon. Hajimen appi on varsin eksentrinen papparainen, joka ei epäröi lain kiertämistä liiketoimiensa lutvittamiseksi saati Hajimen hyödyntämistä hämärähommissaan. Hajimen raha-asioihin jatkuvasti puuttuva appiukko onnistuu hitaasti ja varmasti nakertamaan päähenkilön motivaatiota omaa yritystä kohtaan, ja sitä kautta toki työntämään Hajimea poispäin vaivalla rakennetusta onnellisesta elämästä.

Häiriintyneimmillään appiukko usuttaa Hajime-parkaa helpottamaan paineita vieraiden naisten kanssa – eli antaa vävylleen luvan pettää tytärtään – ja tällainen öyhötys on omiaan ajamassa Hajimea kohti äärimmäisen valinnan tekemistä. Appiukon överiksi vedetty hahmo ei ihan istu mukaan muuten hienovaraiseen kerrontaan, mutta toisaalta vanhan miehen vahva vaikutus vävyparkaan on karmaiseva ja mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa.

Tarkkailin hänen ilmettään. Hetken ajan pelkäsin, että appi tiesi yhteydenpidostani Shimamoton kanssa ja oli kutsunut minut lounaalle sen takia. Mikään hänen äänensävyssään ei kuitenkaan viitannut siihen, että hän aikoisi kuulustella minua naisasioistani. Hän puhui vain yleisellä tasolla.
   ”Minäkin olin sinun iässäsi kova huvittelemaan. Senkään takia en aio kieltää sinua makaamasta muiden naisten kanssa. On ehkä outoa sanoa näin omalle vävylleen, mutta minusta on vain parempi, jos pidät sopivasti hauskaa. Se tekee ihmiselle joskus hyvää. Kun ei päästä paineita kertymään, kotonakin menee paremmin ja on helpompi keskittyä töihin.” […]
   […] ”Älä sitten pelehdi tyhjänpäiväisten naisten kanssa. He tekevät sinustakin tyhjänpäiväisen ihmisen. Ja samoin hölmö nainen tekee rakastajastaan hölmön. Mutta älä ole liian hyvienkään naisten kanssa. Sellaisesta suhteesta ei halua palata takaisin. Sitten ei enää tiedä mihin mennä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” [s. 143]

Vaikka Murakami liikkuu hyvin erilaisilla temaattisilla vesillä Rajasta etelään, auringosta länteen -romaanissaan, teokseen on livahtanut mukaan varsin murakamimaisia maneereja – itseäni eniten hiertävä länsimaisella kulttuuritietoudella päteminen ei ole jäänyt suinkaan kyydistä pois. Murakamilla on myös hieman hämmentävä tapa selittää käänteitä auki hieromalla asioiden todellisia laitoja suoraan sanottuna lukijaan naamaan.

Alleviivaaminen ja toisaalta vähän lukijan aliarvioiminenkin tuntuvat kuitenkin hieman ristiriitaisilta elementeiltä romaanin yleiseen arvoituksellisuuteen nähden, kun esimerkiksi kaikkia Shimamoton salaisuuksia ei todellakaan paljasteta romaanin lopussa. On vaikea sanoa, kuinka itseironisessa tarkoituksessa juonen itsestäänselvimmät kohtaukset on lopulta tuotu mukaan kokonaisuuteen, mutta ne eivät ainakaan omalla kohdallani tehneet suurta vaikutusta. Esimerkiksi Star Crossed Loversin soitattaminen Hajimen anniskeluliikkeessä ja tätä seuraava kappaleen analysointi eivät ole yhdessä erityisen luonteva liikesarja romaanissa.

”Star Crossed Lovers”, Shimamoto sanoi. ”Mitähän se tarkoittaa?”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneitä rakastavaisia. Onnettomia rakastavaisia. Se on englanninkielinen fraasi. Tässä se viittaa Romeoon ja Juliaan. Kappale kuuluu sarjaan, jonka Ellington ja Strayhorn sävelsivät esitettäväksi Ontariossa pidettävillä Shakespeare-festivaaleilla. Alkuperäisessä esityksessä Johnny Hodges soitti Julian osan alttosaksofonilla ja Paul Gonsalves soitti Romeon osan tenorisaksofonilla.”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneet rakastavaiset”, Shimamoto sanoi. ”Jotenkin kuulostaa siltä kuin kappale olisi sävelletty meitä varten.”
   ”Olemmeko me rakastavaisia?”
   ”Oletko sitä mieltä, että emme ole?” hän kysyi. [s. 182]

Kaiken kaikkiaan Murakamin kuvaama ihmissuhderuletti, jota Hajime lähtee pelaamaan uhkarohkeasti koko elämällään, on mielenkiintoinen ja monitasoinen vyyhti – kyse on mielestäni yhdestä parhaimmista lukemistani Murakamin romaaneista. Omituisten ja häiriintyneiden tapahtumien keskellä ovat sätkimässä puutteelliset ja samaistuttavat hahmot, jotka yrittävät ongelmistaan huolimatta löytää läheisyyttä toisistaan. Murakami onnistuukin näyttämään kouriintuntuvasti sen, kuinka ihmisen omat tarpeet ja ominaisuudet voivat tuottaa toisen osapuolen elämässä vahingollisia ja peruuttamattomia seurauksia, joista lukeminen on parhaimmillaan varsin puistattava kokemus.

Alkuteos: 国境の南、太陽の西 /
Kokkyō no Minami, Taiyō no Nishi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1992
Suomennos: Juha Mylläri
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 230
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Markku Ropponen: Koirapuistoromaani

Markku Ropposen Koirapuistoromaani on kesäisen letkeä ja tapahtumarikas veijariromaani. Syrjäytymään päin ollut jyväskyläläinen Onni Mäihälä palkataan kaupungille koirapuisto-ohjaajaksi, ja joutomiehen elämä saa yllättävää täytettä varsin omintakeisen palkkatyön myötä. Mittavan mutta hämäräperäisen testamenttilahjoituksen turvin perustettu ”koiranvirka” herättää melkoisesti närää kaupungin työntekijöiden keskuudessa, ja Mäihälä huomaa pian joutuneensa köydenvetoon inhottavien virkahenkilöiden kanssa – byrokraatti-ilkimykset ovat riepottelemassa miesparkaa niin työasun kuin kellokorttilaitteen hankkimisen kanssa.

Myös koirapuistoon tuntuu heilahtavan jos jonkinlaista sakkia: muun muassa koko puistohanketta vastustava Mäihälän nuoruudenihastus, koirankakkapusseja kauppaava helppoheikki ja vähän turhankin maallistunut ortodoksipappi käyvät kääntymässä koirapuiston tiluksilla. Onneksi Mäihälän unelias koirakaveri Vauhkonen ei jaksa hermostua vastoinkäymisistä vaan kääntää kylkeään meiningin käydessä liian riehakkaaksi.

Koirapuistoromaani ei ole juoneltaan missään tapauksessa järin monimutkainen tai erityisen yllättäviä käänteitä sisältävä kokonaisuus. Olin silti iloisesti yllättynyt siitä, että vaikka lukija osaakin esimerkiksi arvata Mäihäsen vetävän koirapuisto-ohjaajan hakuprosessissa pisimmän korren, Ropponen venyttää työpaikasta kamppailemisen rohkeasti reilun sadan sivun mittaiseksi operaatioksi. Kaiken kaikkiaan Ropposen rennon itsetietoinen ja luistava kirjoitustyyli sopii loistavasti mukaan romaanin tunnelmaltaan rentoon maailmaan.

– Ja nyt sitten mielit polkaista uuden elämän alkuun hakemalla koirapuiston ohjaajaksi? Sofia Laitimmainen sanoi.
   – Totta, mistä tiesit?
   – Näytät koiraihmiseltä eikä talossa muusta puhuta kuin siitä testamenttilahjoituksesta. Ajattele kahdeksan miljoonaa euroa koirapuiston perustamiseksi ja ohjaajan palkkaamiseksi.
   – Miten niin näytän koiraihmiseltä?
   – Sulla on talutusremmin hankaama känsä peukalontyvessä ja paimenkoiran silmät.
   – Ja se tietää täsmälleen sitä, ettei valintaani estä mikään.
   – Täsmälleen. [s. 73]

Mäihälän tartuttua koirapuiston ruoriin tarina seuraa nelijalkaisten asiakkaiden ja näiden erikoisten omistajien kanssa tehtävää ohjaustyötä, ja mukaan mahtuu jos jonkinlaisia juonikuvioita aina hajoavista koiranmurkina-automaateista puistoon hylättyjen koirien karuihin kohtaloihin. Parin luvun mittaisten juonikuplettien varrella koirapuisto-ohjaajan virkaan ja salaperäiseen testamenttiin liittyvät salaisuudet paljastuvat verkkaiseen tahtiin. Vaikka kyse ei lopulta olekaan kovin kummoisesta saati erityisen syvälle sukeltavasta punaisesta langasta, Ropponen onnistuu tarjoilemaan muutaman ovelan juonenkäänteen matkan varrella.

Koirapuistoromaani on kuitenkin vähän ongelmallinen romaani sen suhteen, että koiraparat jäävät värikkään ihmishahmokavalkadin jalkoihin kerran toisensa jälkeen. Tähän sopii oivaksi esimerkiksi kohtaus, jossa Mäihälä käyttää Vauhkosta erikoisen koirapsykologin pakeilla – kyseinen juonenhaara antaisi loistavan mahdollisuuden päästä sukeltamaan hurttien sielunelämään, mutta valokeila pysyy turhauttavan itsepintaisesti hernekeittoa ryystävässä ja burmalaista Koirien kirjaa tavaavassa lanttumaakarissa.

En tokikaan odottanut Koirapuistoromaanin nousevan ihmisen ja eläimen suhdetta kuvatessaan Helen Macdonaldin H niin kuin haukka -romaanin tasolle, mutta kyllä se vähän harmittaa, että sympaattiset hännänheiluttajat jäävät niin pinnallisiksi tuttavuuksiksi. Ropponen ei selvästi ole oikein osannut veistää vaikkapa koirapäähenkilölleen kunnon osuutta romaanista, ja Vauhkosesta uneliaan tekeminen on ollut pidemmän päälle vähän laiskan oloinen ratkaisu – nurkkiin nukkumaan unohtuva koirakaveri on jätetty kaikkea muuta kuin luontevasti ulos erittäin oleellisistakin kohtauksista.

Ihmishahmojen väliset kahnaukset ja kuviot nousevat juonessa huomattavan suureen rooliin, ja esimerkiksi sen tilan, jonka Ropponen hassaa päälleliimatun oloiseen lemmenleimahdukseen Mäihälän ja ukulelea soittavan laitoskeittäjän välillä, olisi voinut lahjoittaa paljon mieluummin koirahahmoille. Hauveleiden rajatut roolit ja vaikutusmahdollisuudet koirapuiston ympärillä pyörivässä romaanissa muodostavat ratkaisun, jota kaikkien lukijoiden ei ole välttämättä kauhean helppoa sulattaa.

Koirapuistoromaani on ongelmallisista asetelmistaan huolimatta leppoisan runsas ja monipuolinen kesäinen lukupaketti. Rennon lyhyet luvut, ripeä etenemistahti ja Ropposen viihdyttävät verbaaliset vyörytykset pitävät huolta siitä, että esimerkiksi löhölomailevan lukijan on helppo tarttua romaaniin epäsäännöllisinkin väliajoin ja katsoa, mitä Mäihälä ja Vauhkonen kulloinkin puuhailevat työmaallaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 391
Kansikuva ja kuvitus: Ilja Karsikas 
Lajityyppi: veijariromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Ruth Waren Nainen hytissä 10 on hyytävän varmaotteinen jännäri. Toimittaja Laura ”Lo” Blacklockin työreissu huippuristeilijän kyydissä muuttuu varsin nopeasti painajaismaiseksi laivamatkaksi, kun Lo pääsee valonarkojen tapahtumien jäljille. Naapurihytissä majaansa pitävä nainen katoaa, ja paatin henkilökunta ei ole tietävinään tapahtuneesta saati matkustajasta – kymppihytin kun pitäisi olla matkustajaluettelon mukaan tyhjillään. Lo huomaa kuitenkin olevansa itse vaarassa, kun kaikki merkit salaperäisestä naisesta katoavat yksi toisensa jälkeen…

Ware osaa aloittaa romaaninsa uskomattoman räjähtävällä tavalla, joka määrittää oivallisesti jännärin tunnelman ja raamittaa sen päähenkilön mielenmaailman – Lo`n yhteenotto kotiinsa livahtaneen murtomiehen kanssa jättää muutenkin henkisistä ongelmista kärsivään hahmoon jälkensä. Paniikkikohtauksista kärsivä Lo yrittää turruttaa pelkojaan ja ahdistustaan laivan juomatarjoilujen avulla, ja jännittävät ja karut juonenkäänteet tuntuvat entistä julmemmilta, kun Lo-parka joutuu kokemaan ne vuoroin krapulassa tai humalassa.

Nainen hytissä 10 tuo roiman kauhallisen inhorealismia mutta myös toisaalta inhimillistä kärsimystä perinteiseen dekkarimeininkiin, kun omien mörköjensä kanssa kamppaileva hahmo rimpuilee tosimaailman kauhujen kanssa vihamielisessä ympäristössä. Nainen hytissä 10 osaa iskeä kylmäävän vaihteen päälle kuvatessaan Lo´n pyristelyä painostavissa sosiaalisissa tilanteissa – luksusristeilijän omistajan ja muiden silmäätekevien tenttaaminen mahdollisesta veriteosta on kaikkea muuta kuin helppoa puuhaa.

Otin lasin ja siemaisin varovasti samalla kun yritin saada ajatukseni järjestykseen. Samppanja oli värisyttävän hapanta, ja melkein irvistin, mutta tajusin miten töykeältä se Bullmerista vaikuttaisi.
   ”Minä vain… Tästä on vaikea puhua.”
   ”Nilssonista”, Bullmer usutti. ”Kysyit, olinko puhunut hänen kanssaan.”
   ”Niin. Koska jouduin soittamaan hänelle eilen illalla. Kuulin… viereisestä hytistä kuului jotain. Kympistä”, sanoin ja keskeytin.
   Richard kuunteli, mutta niin kuuntelivat kaikki muutkin. Lars suorastaan ahneesti. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa, mutta ehkä kuulijoista olisi loppujen lopuksi hyötyä. Vilkaisin pikaisesti kasvoja ympärilläni, yritin tarkkailla jokaisen reaktioita ja etsin syyllisyyden tai ahdistuksen merkkejä. Kolmesta kuulijastani Larsin kosteat, punaiset suupielet olivat kääntyneet skeptisesti alaspäin ja Chloen vihreät silmät ammottivat peittelemättömän uteliaasti. Vain Cole näytti huolestuneelta. [s. 196]

Siinä missä Lo´n hahmo on miellyttävän monitasoinen ja inhimillinen tuttavuus dekkarin päähenkilönä, eivät muut hahmot tee yhtä onnistunutta vaikutusta. Risteilyn matkustajien joukossa on turhan paljon yksiulotteisiksi tuttavuuksiksi jääneitä vallasväen ja lehdistön edustajia, jotka eivät kaikessa kliseisyydessään juuri kiinnosta lukijaa eivätkä aina nivoudu luontevasti mukaan muuhun kokonaisuuteen. Esimerkiksi Lo´n minglauskisat muita sopulikollegoita vastaan eivät ole kovinkaan mielenkiintoista luettavaa, vaikka Ware vähän yrittääkin pöyhiä hyödyntämiään stereotypioita.

Katsoin häntä savuverhon läpi. Toimittajien juorujen mukaan Tina oli kavunnut yhtä ylemmäs toimituksen hierarkiassa lukuisten nuorten naisten tuella ja päästyään lasikaton läpi hän oli vetänyt tikkaat ylös perässään. Muistin Rowanin kerran sanoneen: Tina on niitä naisia, jotka pitävät estrogeenin hitustakin neukkarissa uhkana omalle olemassaololleen.
   Jotenkin Rowanin väitteet eivät ihan sopineet edessäni seisovaan naiseen. Muistin ainakin yhden entisen työkaverin sanoneen, että hän oli uransa velkaa Tinalle. Katsellessani hänen voimakkaasti meikattuja ilkikurisia silmiään ajattelin, millaista oli mahtanut olla hänen sukupolvensa naistoimittaja, joka joutui kynsin hampain kipuamaan hyvä veli -verkostossa. Nykyäänkin oli tarpeeksi kovaa. Ehkei ollut Tinan syy, ettei hän voinut avittaa jokaista naispuolista työkaveriaan. [s. 134]

Sitä vastoin Nainen hytissä 10 on jännittävän loppupuoliskonsa osalta yksi parhaita lukemiani dekkareita todella pitkään aikaan – Ware yllättää lukijansa kymppihytin naiseen liittyvällä kuviolla todella tyrmäävästi. Tätä käännettä seuraavat armottomat tapahtumat pitävät lukijan taitavasti koukussa romaanin viimeisille sivuille asti. Jännittävän tunnelman luomisen suvereenisti hallitseva Ware uskaltaa siirtyä uhkarohkeasti täysin erilaisten juonikuvioiden pariin, jotka eivät jää viihdyttävyydessään ja kylmäävyydessään todellakaan muun sisällön varjoon.

Nainen hytissä 10 on siis takuuvarma lukunautinto psykologisten trillereiden ystäville, jotka kaipaavat mukaansatempaavaa viihdettä kesäpäiviinsä. Heikkohermoisempien ei kuitenkaan kannata ottaa Waren opusta mukaan esimerkiksi ruotsinlaivalle, sillä romaanin sakeaan tunnelmaan uponnut lukija saattaa kuulostella aluksen kolinoita ihan uusin silmin (tai korvin).

Petter valtaa ruotsinlaivan jälleen heinäkuussa parin paattireissuttoman vuoden jälkeen.

Alkuteos: The Woman in Cabin 10 
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Terhi Kuusisto 
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 350
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: arvostelukappale

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra

Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra on Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ja Miki Liukkosen O:n kanssa samoissa kokeilevissa sfääreissä huiteleva romaaninjärkäle politiikasta. Yli-Juonikas seuraa Perussuomalaisten taivalta Arkadianmäellä aina kevään 2011 Jytky-juhlinnasta neljää vuotta myöhemmin leimahtaneeseen pakolaiskriisin jälkijäristyksiin saakka. Kokonaisuuden keskiössä pyristelee perussuomalaisen kansanedustajan avustajana työskentelevä Mika Kingelin, joka pääsee seuraamaan kuohuvaa poliittista elämää paraatipaikalta. Parlamentaarista työskentelyä on virkistämässä esimerkiksi kadonneen veteraanipoliitikon tapaus, jonka selvittäminen johdattaa keskelle päivänvaloa kestämättömiä asekauppoja, eikä sisällissodan varjokaan suostu siirtymään salaisuuksien päältä.

Jatkosota-extra haastaa lukijaansa alusta loppuun tyylillisellä tilkkutäkkimäisyydellään – tarinaa kerrotaan esimerkiksi blogipäivitysten, klikkiotsikoiden ja ristikoiden muodossa, ja romaanin jännittävä loppukohtaus vilistää menemään komeasti nuottiviivastojen päällä. Kokonaisuutena Jatkosota-extra on varsin haastava lukuelämys kaikessa laajuudessaan ja moninaisuudessaan unohtamatta romaanin tyylilajia eli satiiria, joka ei päästä sekään lukijaa helpolla. 

Tosimaailman poliittisten hahmojen ja fiktiivisten päättäjien kansoittama hahmogalleria on valtavan sekalainen seurakunta, jonka jäsenten perässä pysymistä fiktiivisten hahmojen omituiset mutta hauskat nimet ovat kuitenkin helpottamassa. Kari Vihapuheloisen, Platon Alienin ja Ramses Hirvisaaren kaltaiset nimiväännökset sekä puolueen henkistä ilmapiiriä luotaavat sopivan alleviivaavat ”Valhalla-aholaisuus” ja ”maahantunkukriittisyys” livahtavat tehokkaasti tarinaan mukaan.

Yli-Juonikas ymppää teoksensa kieleen häikäilemättä mukaan poliittista ympäripyöreää jargonia, teknologista sanastoa ja muoti-ilmaisuja. Yhdistelmästä rakentuu kuitenkin mielenkiintoista ja sisällöltään runsasta luettavaa, jonka eri tasojen oivaltaminen edellyttää niin medialukutaitoa kuin yleissivistystäkin.

– Kahden virkkeen mittaiset kommentit sulla menee aina nappiin. Pystyt upeasti paketoimaan parilla lauseella esimerkiksi jonkin kuntaliitosmallin. Mutta kolme vähänkin pidempää virkettä liikkuu jo ehdottomasti riskirajalla. Jos ajatellaan että tulee tilanne, jossa täytyy kylmiltään pitää laveampi puheenvuoro.
   – On se suuri kysymysmerkki. Oikeastaan harmittaa, kun on tähän ikään asti päässyt niin helpolla. On perheen ja kavereiden kanssa voinut ikäänku tuudittautua siihen, että Toodit TousonGets Tax Profits From Housing Rapefugees #StopIslam #AltRight bit.ly/2ndBbW1
   – Stop stop. Nimenomaan. Tästä me juteltiinkin jo toisessa langassa. Sulla on aina ollut rinnalla joku läheinen joka viheltää pelin poikki heti kun juttu eksyy väärälle raiteelle. Elikkä olisiko tässä sinun mielestä paikallaan ihan vain semmoinen kylmä, voisiko sanoa rousseaulainen meininki, että me ja kannatusryhmä jätetään sinut pärjäämään omillasi? Jolloin sinä ehkä joutuisit ihan oikeasti kohtaamaan ja käsittelemään tämän asian ja etsimään siihen oman ratkaisun?
   – Niin. Täytyy sanoa, että pelottava ajatus. #Huh #seksivau. Mutta kaipa sellaistakin vois kokeilla, hetken vähintään. Kun ei oo muutakaan lääkettä löytynyt. [s. 551]

Markus Pyörälän suunnittelema taitto runsaine kuvituksineen ja kerronnallisia ratkaisuja tukevine visuaalisine krumeluureineen on sanalla sanoen täysosuma kansitaiteessa savuavaa Eduskuntataloa myöten. Yli-Juonikas osaa liikkua sujuvasti tyylilajista ja tekstilajista toiseen, ja Pyörälän rustaamat autenttiset näköisversiot esimerkiksi kommenttipalstojen öyhötyksistä tekevät kerran toisensa jälkeen vaikutuksen.

Juonensa puolesta Jatkosota-extra on kuitenkin ongelmallinen tapaus – Painovoiman sateenkaaren ja O:n tapaan luvassa ei ole erityisen vakaasti tai järjestelmällisesti etenevää kokonaisuutta, mutta Yli-Juonikkaan romaani kestää yllättävän vähän aikaa ennen hajoamistaan. Trillerimäiset elementit ja salaliittokuviot valahtavat Jatkosota-extran muutenkin kieli poskessa -hengessä harmittavan nopeasti koomisiksi episodeiksi, jotka eivät ole lopulta järin mielenkiintoista luettavaa. Täysistuntojen dynamiikan kuvaaminen ja ”edarilaisten” virkistystoiminnan seuraaminen puolestaan tempaisevat hienosti mukaansa, ja Jatkosota-extrasta löytyykin runsaasti mielenkiintoisia ja viihdyttäviä yksittäisiä kohtauksia sekä näennäisen irrallisia mutta tenhoavia tekstinpalasia. Jälkimmäisistä mieleen jää varmasti eräs luku, jossa Yli-Juonikas vertailee Human Centipede -elokuvasarjan eri osien teemoja perussuomalaisten menestystarinaan 2010-luvulla.

Sitä vastoin Mika Kingelin ei nouse tarpeeksi vahvaksi punaiseksi langaksi Jatkosota-extrassa esimerkiksi Painovoiman sateenkaaren Tyrone Slothropiin nähden. Neuroottisessa ja toisaalta vallasta huumaantuvassa Kingelinissä olisi kyllä syvyyttä ja kiinnostavuutta, mutta Yli-Juonikas jakaa miesparalle turhan vähän huomiotaan. Mutta ne määrällisesti vaatimattomat paistattelut valokeilassa ovat onnistuneita ja hulvattomia – hyvänä esimerkkinä sosiaalisia tilanteita kammoavan Kingelinin tähtihetkistä toimii miehen ekskursio maaseudulle tekemään poliittisia ovensuukyselyitä. Yli-Juonikas osaa taitavasti asettua Kingelinin nahkoihin, ja tämän vinksahtaneen mielenmaailman luotaaminen tuo mieleen Liukkosen O-romaanin uskottavat psykologiset syvänteet. 

Vihdoin Mika oli kypsä myöntämään, että hän oli lapsesta asti asemoinut itsensä kaikkien muiden ihmisten alapuolelle. Välttämättä ihmisyhteisöt eivät olleet koskaan hyljeksineet häntä, kuten hän oli aina itse alitajuisesti uskonut – ehkä hän oli joka kerta valinnut hylkiön roolinsa itse. Luultavasti hän oli muiden silmissä jotain yhdentekevän ja näkymättömän väliltä, ei niinkään vastenmielinen. Mutta itseään kohtaan hän oli potenut tiedostamatonta kieroutunutta inhoa koko ikänsä. Oma naamataulu, kroppa, olemus ja varsinkin persoonallisuus oli iljettänyt häntä aina, mutta vasta nyt totuus kirkastui hänelle kaikessa kolkkoudessaan. Toisten ihmisten seurassa hän oli aina pelännyt näyttävänsä rumalta tai vähintään naurettavalta. Huoli helpotti vasta yksinäisyydessä. Koska hän viihtyi parhaiten yksin, hän oli päätellyt olevansa ihmisvihaaja.
   Sikäli käsitteiden määrittely oli yhdentekevää, että itseinho otti Mikan valtaansa vain toisten ihmisten läsnäollessa. Noustakseen pintaan itseinho vaati katalyytiksi toisia ihmisiä. Joten onko sillä väliä, miksi minä tautiani kutsun, Mika tuumi toikkaroidessaan keskellä mustan messun meluisaa rituaalikauhua. Jos kerran vihaan itseäni vain silloin kun näen peilikuvani toisten ihmisten lasittuneissa katseissa, on minulla kai hyvä syy vihata ja karttaa myös peilejä eli toisia ihmisiä. [s. 467–468]

Jatkosota-extra tuo kotimaiseen kirjallisuuteen omanlaisensa raikkaan tuulahduksen, joka uskaltaa koetella romaanitaiteen rajoja. Tyyli ja tarkoitus kulkevat pääasiassa moitteettoman kuuliaisesti käsi kädessä, mutta sisällölliset tasapaino-ongelmat tekevät muutenkin sirpaleisesta romaanista varsin haastavan luettavan – täysin varauksetta Jatkosota-extraa ei siis voi suositella kokeilevan kirjallisuuden ystävällekään.

Petter ei ole ehtinyt sivistämään itseään Human Centipede -leffojen parissa, 

mutta on kärvistellyt Sharknado-toimintasähellysten kanssa saamatta haikammoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 669
Kansikuva ja graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä 
Lajityyppi: kollaasiromaani, satiiri, scifi
Mistä saatu: lahjakirja