Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli yksi viime vuoden parhaista romaaneista. Toisen maailmansodan melskeisiin sijoittunut jalokivijahti teki kauppansa myös maailmalla, sillä Doerr voitti läpimurtoteoksellaan Pulitzerin. Kirjailijan vastikään suomennettu Davidin uni -esikoisteos ei valitettavasti yllä lähellekään Marie-Lauren ja Wernerin kertomusta.

Alaskalainen hydrologi David Winkler on nähnyt nuoresta alkaen unia erilaisista onnettomuuksista, jotka ovat toteutuneet ja aiheuttaneet kauheaa tuhoa. Mies menee rakastumaan naimisissa olevaan Sandy Sheeleriin, kaunis ja ennakkoluuloton Sandy vastaa Davidin tunteisiin, ja he ottavat hatkat entisestä kotikaupungistaan Sandyn pamahdettua paksuksi.

Vuosia myöhemmin perhe-elämästä nauttiva David näkee unta Grace-tyttärensä kuolemasta ja jonkin omituisen logiikan myötä päättää jättää elämänsä naiset pelastaakseen Gracen karmealta kohtalolta. Neljännesvuosisadan kuluttua maailman turuilla ja toreilla pyörinyt 59-vuotias David palaa Amerikkaan selvittämään, mitä Sandylle ja Gracelle on tapahtunut.

Davidin uni rakentuu vahvasti anteeksiantamisen teeman ympärille. Tässä on vain ongelmana se, että romaanin päähenkilö David on rasittava ääliö, jonka toimet ja ratkaisut ovat halki kirjan ajan äärimmäisen epäloogisia ja kaikkea muuta kuin samaistuttavia – lukijan on erittäin vaikea suoda anteeksiantoa perheensä hylänneelle ja Karibialla talonmiehen hommissa piilotelleelle Davidille. Doerr ei näet millään tavalla perustele lukijalle sitä, miksei David ole lentolippurahat koottuaan lennähtänyt takaisin Amerikkaan vaan on jäänyt vuosikymmeniksi leikkimään tuttavaperheen Gracea muistuttavan tyttären kanssa.

Karibia-ajan tapahtumille omistetut luvut tuntuvat vedellä jatketuilta ja jotenkin turhilta kokonaisuuden kannalta. Ne vesittävät romaanin mainion alun tunnelman ja lukijan kiinnostuksen, joka on herännyt mainiosti kuvatusta Davidin ja Sandyn ensikohtaamisesta. Naista päiväkausia vaanineen ujon Davidin toimet ovat hersyvän kiusallista luettavaa, kun hän raahaa Sandyn kauppaan unohtamat ruokatavarat tämän työpaikalle.

”Ajattelin, että ehkä haluaisitte nämä”, Winkler sanoi. ”Kun lähditte sieltä niin kiireesti pois.”
   ”Ai nuo.” Nainen ei koskenut muroihin eikä lehteen, muttei siirtänyt katsettaan niistä pois. Winkler ei ollut varma, mutta hänestä tuntui, että nainen kumartui hieman eteenpäin. Hän nosti muropakkausta ja ravisti sitä. ”Minä söin näistä osan.”
   Nainen hymyili hänelle hämmentyneen näköisenä. ”Pitäkää loputkin.”
   Hänen katseensa kulki lehdestä Winkleriin ja takaisin lehteen. Oli ratkaisun hetki, sen Winkler tajusi: tuntui kuin lattia olisi pettänyt jalkojen alla. ”Huvittaisiko teitä lähteä joskus elokuviin? Tai johonkin vastaavaan?”
   Nyt naisen katse kääntyi Winklerin ohi tämän olan taa toisaalle pankkisaliin. Hän pudisti päätään. Winklerin vatsaan valahti jokin painontapainen. Hän alkoi jo perääntyä. ”Ai ymmärrän kyllä. No, tuota, anteeksi.”
   Nainen otti Apple Jacks -pakkauksen, ravisti sitä ja piilotti sen tiskin alle. Hän kuiskasi: ”Minun mieheni”, ja katsoi Winkleriä ensimmäisen kerran, todella katsoi, ja Winkler tunsi katseen lävistävän takaraivonsa.
   Hän kuuli sanovansa: ”Teillä ei ole sormusta.”
   ”Ei.” Nainen kosketti nimetöntään. Kynnet oli leikattu lyhyiksi. ”Se on kultasepällä korjattavana.” [s.27–28]

Davidin uni ei juuri kohene Amerikan mantereelle päästyäänkään, sillä Doerr kierrättää päähenkilöään uutterasti ihan muualla kuin perhettään etsimässä. Kun tietoja ja vastauksia alkaa lopultakin tihkua, Doerr venyttää myös kirjan viimeistä osiota aivan liian pitkäksi – uudestaan löytynyt jännite katkeaa vihoviimeisen kerran niin, ettei ärsyyntynyt lukija oikein jaksa välittää romaanin viimeisistä kohtauksista saati yhdentekevästä lopusta.

Doerr on höystänyt romaaninsa tapahtumia kauniilla luontokuvauksella ja luonnon ihmeiden ällistelyllä, jotka ajavat parhaimmillaan asiansa ja kehnoimmillaan tuntuvat luettelomaiselta täytemateriaalilta. Sisällöltään levottomasti vellovan tarinan karsiminen olisi kannattanut aloittaa ehdottomasti niistä.

Mutta hän [Naaliyah] oli yhä romantikko: hän saattoi katsella kokonaisen aamun hämähäkin nuorallatanssinumeroa, kun se kutoi silkkiä; tai toukkaa nakertamassa kotelonsa saumoja. Yöllä hän sulki silmänsä ja kuvitteli, miten yli sata miljoonaa miljardia hyönteistä kuoriutui ja kuoli joka vuosi – kaikki nuo kihisevät, suipot, siivekkäät elämät: murhaajat ja munanryöstäjät, yhteistyökumppanit ja kuningattaret. Oli loistavat sudenkorennot ja kammottavat lesket, orjia pitävät muurahaiset, vaeltavat monarkit, siro runoilijasirkka, joka söi rakastettunsa, sudenkorennot, jotka rakastelivat viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa – kaikki nuo entomologian lippulaivat. [s.279]

Davidin uni onkin yksi vuoden pahimmista pettymyksistä John Irvingin Ihmeiden tien ohella. Doerrin romaani olisi kaivannut rutkasti terävöittämistä ja tiivistämistä – nyt lukijan käsiin jää toteutukseltaan korkeintaan puolitiehen jäänyt lopputulos.

Petterillä on tapana unohdella näkemiään unia heti heräämisen jälkeen.

Alkuteos: About Grace
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2004
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Kirjatrailereista

Olen nyt syksyllä aloittanut vuoden kestävien opettajaopintojen opiskelemisen, ja eräällä luennolla puhuimme edellisvuosien opiskelijoiden tekemistä kirjatrailereista osana kirjallisuuden opetusta ja oppilaiden lukumotivaation lisääjinä ja herättäjinä. Trailereita oli tehty mm. Juhani Ahon Papin Rouvasta ja Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Keinoja kirjojen kuvaamiseen oli käytetty monin eri tavoin – esimerkiksi valitsemalla osuvia, mielenkiinnon herättäviä sitaatteja, musiikkia ja liikkuvaa kuvaa. Osassa “trailereita” oli käytetty hyvin elokuvallisia elementtejä, ja juonesta oli rakennettu mielenkiintoinen koukuttava elokuvatrailereiden keinoin. Innostuin ihan hirveästi - miten kuivakalta tuntuvan klassikon voikin pukea ihan uudenlaiseen asuun! Myös kustantajat ovat jonkin verran tehneet kirjoista trailereita, yksi esimerkki löytyy tästä linkistä.

Toisaalta olen myös törmännyt joihinkin hieman kiusallisiinkin kirjatrailereihin, erityisesti joidenkin nuortenromaanien kohdalla, joissa koitetaan kosiskella nuorta yleisöä raflaavien ilmauksien tai toiminnallisuuden avulla. Tällaiset trailerit tuntuvat hieman tunkkaisilta ja kirjan väkisin muokkaamiselta elokuvan muotoon.

Haluaisinkin kysyä, oletteko itse törmänneet kirjatrailerehin ja mitä mieltä olette? Pohdin jopa, voisiko joskus kokeilla kirja-arvion tekemistä trailerin muotoon – olisi mielenkiintoista kokeilla ilmentää jonkin romaanin tuottamia tunteita ja ajatuksia musiikin ja kuvan avulla.

Morrissey: The List of the Lost

The Smiths -yhtyeen laulajana ja sanoittajana maailmanmaineeseen ponnahtaneen Morrisseyn esikoisromaani The List of the Lost sai heti viime syksynä ilmestyessään internetin syväkurkut takajaloilleen. Romaanista on kerätty useille sivuille kiusallisimpien ja käsittämättömimpien lauseiden listoja, eikä se ole saanut edes suopeaa vastaanottoa juuri missään mediassa. Tässä suhteessa tämä Opus ekan kirja-arvostelu muodostaa poikkeuksen, vaikka Morrisseyn kaunokirjallinen ensiaskel onkin kaikkea muuta kuin horjumaton.

The List of the Lost kertoo amerikkalaisesta neljän hengen viestijuoksujoukkueesta 70-luvun Bostonissa. Harri, Nails, Justy ja Ezra sattuvat hengailemaan lähimetsässä ja tappamaan spurguksi naamioituneen demonin, jonka surmaaminen langettaa koko joukkion päälle kirouksen. Sekä tärkeä juoksukisa että päähenkilöiden elämät menevät mönkään kammottavilla tavoilla, mutta pian nuoret miehet pääsevät selvittämättömän murhatapauksen jäljille – ja uudestaan ojasta allikkoon.

Morrissey ei anna päähenkilöidensä ohella armoa myöskään lukijalle, sillä miehen proosa on pahimmillaan tukkoisen kikkailevaa ja miltei käsittämätöntä ja se vie väkisinkin lukuiloa muuten mielenkiintoisesti etenevästä tarinasta. Lisähaastetta tähän tuo tietysti se, jos lukijan äidinkielenä ei satu olemaan englanti.

As the priest gibbered and jabbered his dutiful dribble, from the roadside came the blaring disco music of a passing open-topped car, and the skimble-skamble of senseless children from the funeral crowd suddenly broke loose and began to screech excitedly and run in circles. All at once nothing at all made sense. Even the clouds lowered unexpectedly, and the cluster of the knowingly nodding sympathics moves stiffly, as if on their very best behavior, none knowing what to say in order to avoid even one misplaced word, all tripping gently as they moved away from the grave. It is a wordless day, in fact, for there are none to adequately sum it all up, for how could there be? The priest prattled confidently whilst reading a book of debatable origins, and the mourners mourned in the way that mourners must mourn in fear of not seeming to genuinely mourn. Margo candidly cried running tears for all – of past, present and future. [s.55]

The List of the Lostia ei voi ahmia eteenpäin, vaan siinä täytyy edetä lause kerrallaan kärsivällisesti. Toisaalta hitaamman lukutahdin myötä tarinan yllättävistä käänteistä oppii nauttimaan ihan eri lailla – Morrissey erikoisromaani ei todellakaan ole teknisesti lukukelvoton, vaikka lausehetteiköt varmasti uuvuttavat pitkin matkaa. Kunhan The List of the Lostin rytmiin pääsee mukaan, se toimii parhaimmillaan tosi vetävästi.

Onneksi Morrissey on malttanut rauhoittaa sananvääntelyään dialogien osalta, vaikka esimerkiksi spurgudemonin alussa pitämä viiden sivun mittainen palopuhe saattaa kiinnostavuudestaan huolimatta tuntua ylipitkältä. Morrissey osaa kuitenkin taitavasti avata hahmojaan näiden keskustelujen kautta – ne ovatkin ehdottomasti romaanin rauhallisimpia ja helpoimmin lähestyttäviä osia ja antavat lukijan levähtää ennen seuraavaan lausesekamelskaan sukeltamista.

”Most people end and you don´t even remember them, like my wife, if you want an instance. I´ll give you an instance. She lost her mind and was gently led away to die – don´t ask me where to because I didn´t care enough to ask. I had no education, no proper job, and being on state aid was just a blatant way of doing nothing – I knew that. My wife just sat there. I didn´t even know her and I was expected to feed and clothe her for the rest of her life, and all because… of what? Because she allowed me access. I couldn´t even feed and clothe myself! And I asked for nothing! She just sat there, anyway, in her bed-chamber of horrors, exiled, as if she´d been in a fire or something, as if she´d lost her lower body in the war and as if nothing could possibly be expected of her because she was the woman. Proceed carefully because marriage is just a … suffocation … your life doesn´t belong to you.” [s.24]

The List of the Lostin hahmot jäävät äitinsä menettävää Harria lukuun ottamatta aika ohuiksi, sillä Morrissey keskittyy lopulta enemmän tarinansa etenemiseen ja antaa luomustensa poukkoilla sen vähintäänkin mielikuvituksellisissa käänteissä. Hahmojen ohuudesta huolimatta lopun julmat tapahtumat ja nelikon kohtalot kuitenkin koskettavat paljon enemmän kuin ennalta arvaisi.

Morrisseyn tuotantoa tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että mukana on jälleen kritiikkiä Ronald Reaganin ja Winston Churchillin kaltaisia auktoriteetteja ja lihansyöntiä kohtaan – Englannin kuningatarperhettä ei sentään tölväistä tällä kertaa. Miehen maneerien kierrättämiset alkavat kuitenkin jossain vaiheessa tympiä ja tuntua yliyrittämiseltä.

The List of the Lostin lukemisen aikana tuntuu usein siltä, että Morrissey ei luota lukijaan tai omaan tarinaansa ja pyrkii peittelemään romaanin onttoja kohtia. Vaikka puutteet ja ongelmat eivät katoakaan tekstimassojen alle, kyseessä on kuitenkin oikealla asenteella nautittuna hassu romaani, joka pitää otteessaan loppuun asti.    

Petter tykkää eniten Morrisseyn The Smiths -vaiheen biiseistä,
vaikka tämän soolourankin varrelle on osunut varsin nasevia lauluja.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 118
Lajityyppi: fantasia, jännitys
Mistä saatu: lahjakirja

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanin päähenkilönä tavataan näyttelijälupaus Aurelia, joka näki päivänvalon samana vuonna kuin Berliinin muuri murtui. Rikkonaisen ja vaikean lapsuuden elänyt Aurelia pääsee mukaan Kansallisteatterin produktioon, jota vetää itäsaksalaistaustainen ja sittemmin suomettunut ohjaajalegenda Joachim – näytelmän tarkoituksena on pykätä Berliinin muuri Suurelle näyttämölle. Aureliaa auttaa projektissa salaperäinen, näyttelijättären kannoilla kulkeva naishahmo, jota kukaan muu päähenkilöä lukuun ottamatta ei näe.

Samaan aikaan Aurelian isä Theo makaa vakavan sairaskohtauksen jäljiltä sairaalassa, ja Aurelian äiti yrittää epätoivoisesti korjata välit tyttärensä kanssa. Samalla äiti kertoo oman näkemyksensä tapahtumista, jotka ovat tehneet Aurealiasta sen mikä hän on.

Paras mahdollinen maailma on välillä hengästyttävän runsas kokonaisuus, jota Pulkkinen kuitenkin kannattelee taidokkaasti ja varmasti. Se tuo ennakkoluulottomalla asenteellaan ja rohkealla vaikeiden aiheiden käsittelyllään mieleen useaan otteeseen Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kestosuosikkini. Aureliasta paljastuvat sisäiset ristiriidat ja synkät salaisuudet vievät tarinaa pelottaviin ja yllättäviin suuntiin samalla tavalla kuin Rauman teoksessa, jossa seurattiin Erika-paran lasista lapsuutta ja julmaa aikuisuutta.

Pulkkinen valottaa romaaninsa lopussa häämöttävää, Aurelian mieltä järkyttänyttä ja tämän perheen hajottanutta tragediaa yhtä kutkuttavan hitaasti ja mielenkiintoisesti kuin miten Joël Dicker raotti salaisuuksien peittoa Baltimoren sukuhaaran tragedia -romaanissaan. Paras mahdollinen maailma uskaltaa kuitenkin tehdä selkeän pesäeron juonivyyhtinsä ja salaisuutensa läpikotaisesti avanneeseen Baltimoren sukuhaaran tragediaan nähden – Pulkkinen luottaa sekä omaan luomukseensa että lukijan mielikuvitukseen ja jättää juuri sopivan kiusoittelevasti asioita auki.

Vähän uhkarohkea veto kannattaa, sillä Paras mahdollinen maailma herätti minusta pitkästä aikaa halun aloittaa romaani alusta saman tien kun olin lukenut sen. Dickerin romaani puolestaan oli sen verran läpikotainen ja tyhjentävästi kirjoitettu katsaus Goldmanien klaanin surumieliseen tarinaan, että Baltimoren sukuhaaran tragedian jälkeensä jättämän infoähkyyn verrattuna Pulkkisen uusin romaani oli miellyttävän erilainen lukuelämys. Paras mahdollinen maailma muistuttaakin hienosti siitä, että joskus vähemmän voi olla huomattavasti enemmän.

Pulkkinen uskaltautuu uutukaisessaan tuomaan tarinaan mukaan fantasiaelementtejä, jotka sopivat yllättävän kivuttomasti kokonaisuuteen mukaan. Ne tekevät muutenkin päähenkilönsä päänsisäisen maailman ongelmiin keskittyvästä romaanista sopivalla tavalla unenomaisen – parhaiten tämä näkyy mainioissa, valitettavasti muun materiaalin varjoon jäävissä teatterikohtauksissa, joita olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

Allas, joki, Aurelia, Marie. Hänellä on päällään takki, totta kai se pitäisi riisua, miksei hän tee sitä, hänellä ei ole muissa vaatteissaan taskuja ja kirja on kuljetettavana mukana. Veteen, nopeasti, yhdellä pulahduksella. Hyy yllättää hänet vaikka hän on harjoitellut. Tämä on aivan toista kuin kaakelialtaassa. Hengenhaukkominen alkaa heti, ei hapenpuutteesta vaan kylmyyden vuoksi, ja hän räpiköi.
   Jostain kaukaa hän kuulee Joachimin vaateliaan opastuksen: määrätietoisemmin, vaikka uiminen suuntautuisi lopulta syvyyksiin, pikemminkin pohjaa kohti kuin joen yli toiselle reunalle. Hyvä on, Aurelia räpiköi vähemmän, sukeltaessa on hiljaista, ohjeet eivät kuulu veden alle, kauniiseen huminaan. Hän käy välillä pinnassa ja kuulee katkelman lauseesta, lavastaja ja Joachim puhuvat, sittenkin kirkkaampaa vettä, niin että yleisö näkee Marien ponnistelut. Aurelia vaipuu taas syvyyksiin. Hänen on riisuttava takki, miten tehdä se niin että teon ristiriitainen luonne säilyy: toisaalta hän haluaa uida vapaammin, varmistua pääsystään toiselle puolen, toisaalta hän tuntee vastustamatonta viehtymystä syvyyteen, tukkiin joka makaa pohjalla varjona, täydellisen rauhan löytäneenä. Miten riisua takki siten että kaikki muistuttaa tanssia? [s. 278–279]

Paras mahdollinen maailma kipuaa tämän kirjavuoden parhaimmistoon kotimaisen kaunokirjallisuuden puolella Antti Ritvasen Miten muistat minut -mestariteoksen rinnalle. Pulkkisen viides teos on tekijänsä ehdottomasti laadukkain ja monitasoisin romaani.

Petter tykkää sekä muurinpohja- että ihan tavallisistakin lätyistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 356
Kansi: Anna Lehtonen
Lajityyppi: teatteriromaani, historiallinen romaani, psykologinen romaani, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale

Karl Ove Knausgård: Syksy

Omasta elämästään yli 3500 sivua kirjoittanut Karl Ove Knausgård on koetellut Taisteluni-romaanikuusikollaan kaunokirjallisuuden rajoja ja sukulaistensa hermoja useamman vuoden ajan. Omalla kohdallani Knausgårdin omaelämäkerralliset avautumiset ovat olleet ristiriitaisia ja viimeistään kolmannen osan kohdalla kesken jääneitä kokemuksia – mielenkiintoisen ja rankan elämän elänyt Knausgård osaa kyllä kirjoittaa edesottamuksistaan vetävästi, mutta taitavan kerronnan keskeyttäneet jaarittelevat esseemäiset pohdinnat ovat tehneet lukukokemuksesta lähinnä rasittavan ja turhauttavan.

Siksi miehen uuden ”vuodenaikaromaanisarjan” avaava Syksy ei kuulostakaan järin lupaavalta: syntymäänsä odottavalle tyttärelle omistettu kokoelma sisältää Knausgårdin pohdintoja ja havaintoja arkipäiväisistä asioista. Onneksi tekstit eivät ole kasvaneet Taisteluni-sarjan miniesseiden mittoihin, vaan asialleen omistautunut lukija ahmaisee kokoelman kaikki 60 kolmen-neljän sivun pituista kirjoitusta helposti yhdessä päivässä – on vain vaikea perustella, miksi kenenkään pitäisi koskea tähän rahastuskirjallisuuteen metrin tikullakaan.

Syksyn kirjoituksissaan Knausgård lähestyy moninaisia aiheitaan – meduusoja, muovipusseja, sotaa, puhelimia, nappeja, yksinäisyyttä, kirkkoja, Vincent Van Goghia, anteeksiantoa, kärpäsiä ja niin edelleen – tutun analyyttisesti, mutta miehellä ei oikein tunnu olevan mitään uutta sanottavaa yhdessäkään kirjoituksessaan. Ne valahtavat turhan helposti puuduttavan luettelomaisiksi kokonaisuuksiksi, kuten käy esimerkiksi Kehykset-tekstissä.

Kehykset reunustavat kuvia ja erottavat kuvan sisällön sen ulkopuolisista asioista. Kehykset eivät kuulu kuvaan mutta eivät ole myöskään osa sitä, mikä on kuvan vieressä, niin kuin seinää, jolle taulu on ripustettu. Kehyksillä ei juuri ole merkitystä sellaisenaan, kehys ilman kuvaa on tyhjä, vailla sisältöä. Kehykset ovat läheistä sukua ikkunankarmeille ja silmälasinpokille, ja laajemmin ne ovat sukua muureille, aidoille, aitauksille, maan rajoille, kategorioille. [s.51]

On selvää, että kovia kokenut viisikymppinen ja kohta jo neljännen lapsensa saava Knausgård on ajatusmaailmaltaan niin sanottu vanhan liiton mies, joka ei malta olla kirjoituksissaan tölväisemättä tasa-arvoajattelun kaltaisia nykyajan ilmiöitä. Tämän olisi voinut ehkä tehdä vähän turvallisemmin rivien välistä, sillä nyt Vauvat-kirjoituksesta pistävä piikki muodostuu yhdeksi Syksyn kiusallisimmista hetkistä.

Minulle miehenä lapsen pitäminen sylissä on ainoa tuntemani fyysisen läheisyyden muoto, joka ei ole seksuaalinen. En tiedä, miten naisilla on, mutta rohkenen väittää, että toisin. Ehkä juuri siksi miehen pitää olla todella miehinen, ettei muuttuisi naiseksi eläessään symbioosissa pienen vauvan kanssa. [s.124]

Syksy on yksi kirjavuoden heikoimmista tekeleistä, joka kannattaa suosiolla unohtaa kirjakauppaan ja kirjastoon. Laadukkaampaa lyhytproosaa etsivien kannattaa tutustua mieluummin Haruki Murakamin kerrassaan mainion Miehiä ilman naisia -novellikokoelman antiin.

Petterin vanhemmat eivät tätä odottaessaan lähteneet onneksi rustaamaan lyhytproosaa, vaan ottivat poikansa syntymäpäivänä ilmestyneen Hesarin talteen.

Alkuteos: Om høsten
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry
Kustantaja: Like
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Sivumäärä: 217
Mistä saatu: arvostelukappale