Julie Murphy: Dumplin

Julie Murphyn nuortenromaani Dumplinia on mainostettu voimakkaasti tarinana, jossa tukeva tyttö näyttää kiusaajilleen taivaan merkit ja osallistuu kotikaupungissaan järjestettävään missikilpailuun – romaanin kanteen läntätty ”Isosti tai ei ollenkaan” -teksti herättänee jo tiettyjä ennakko-odotuksia tarinaa ja sen päähenkilöä kohtaan. On kuitenkin hienoa, että Dumplin ei olekaan näin yksioikoinen saati -tasoinen teos vaan hahmovetoinen ihmissuhteisiin painottuva nuortenromaani.

Dumplin seuraa teksasilaisessa pikkukaupungissa asuvan 16-vuotiaan Willowdean ”Will” Dicksonin värikkäitä vaiheita, joihin kuuluvat muun muassa missikilpailut, kolmiodraama kahden pojan kanssa ja Dolly Partonin musiikki. Pikaruokaravintolassa työskentelevä Will onnistuu saamaan lopultakin vastakaikua samassa paikassa työskentelevältä ihanalta Bolta, ja nuorten välille leimahtaa kesäinen romanssi. Äkkiä lopahtanut vuosisadan rakkaustarina ja viilenneet välit parasta kaveria kohtaan saavat Willin ilmoittautumaan kaupungin vanhoillisiin missikisoihin yhdessä kolmen muun kookkaamman tytön kanssa – Willin tarkoituksena on osallistua kisaan kunnioittaakseen edesmenneen tätinsä muistoa.

Matkaan on kuitenkin luvassa uusia mutkia, kun Bo aktivoituu uudestaan Willin suhteen eikä tytön uusi ihastuskaan vaikuta yhtään hullummalta vaihtoehdolta. Kaiken tämän ohella päähenkilöllä on sukurasitteena missikisat vuonna 1997 voittanut, edelleen juhlamekkoonsa mahtuva äiti, joka on vahvasti niin kisoihin osallistumista kuin poikaystäviäkin vastaan.

Lukija pistää heti yhden yllättävän asian merkille Dumplinin alussa: päähenkilön lihavuudesta ei ollakaan tehty suurta numeroa! Will on sanavalmis ja itsevarma nuori nainen, jolla on pokkaa sanoa itseään läskiksi, osallistua huumorimielessä perinteisiä kauneusihanteita vaaliviin missikisoihin ja hahmo jaksaa tsempata vähemmän itsevarmoja uusia ystäviään loputtomiin. Murphyn romaanin päähenkilö on miellyttävä poikkeus nuortenromaanien suosimaan, ruma ankanpoikanen -kehityskaarta seuraavaan kaavaan. Dumplin tuntuukin mainion My Mad Fat Diary -tv-sarjan kaunokirjalliselta jenkkivastineelta.

Joissain arvosteluissa Willin hahmo on saanut terävääkin kritiikkiä siitä, kuinka tämä pyörittää Bota ja myöhemmin tavattavaa Mitchia mielensä mukaan – tyttö ei ole varma siitä, kumman haluaa vai haluaako ylipäätään kumpaakaan. Ihmissuhteissa nopeita päätöksiä ja valintoja tekevä Will saa tosin nenilleen niin monta kertaa Dumplinin aikana, että sääliksi käy.

Suvaitsevaisuuden ylistyslauluna mainostettu Dumplin ei myöskään lyö niin sanottua saarnausvaihetta missään vaiheessa silmään, vaikka se käsitteleekin erilaisuutta lempeästi ja mielenkiintoisesti. Willin uusista kavereista kuoriutuu tarinan edetessä todellisia persoonia, ja Murphy kuljettaa päähenkilöä ja lukijaa rohkeasti yllättävin  juonenkäänteiden kautta vähintään odottamattomiin paikkoihin, kuten seuraamaan homomiesten tähdittämää Dolly Parton -drag show´ta.

Laulaja saapuu lavalle, ja nyt minäkin huomaan, mistä on kysymys. Hänen jykevän leukansa kulmikkuuden. Leveät hartiat. Meikin alta pilkottavan parransängen, jota edes partahöylä ei ole onnistunut kitkemään.
   Tämä on drag show.
   Suoristan selkäni.
   Vatsani lepattaa innostuksesta. Ensimmäistä kertaa sen yön jälkeen, kun istuin Bon auton lavalla katselemassa meteoriparvea, tuntuu siltä, että elämäni on alkanut.
   ”Olen melkein vaikuttunut”, Hannah sanoo.
   Katselemme kun erikokoiset, -muotoiset ja -väriset drag queenit antavat kaikkensa ja lähtevät lavalta tyhjiin puserrettuina tällä nuhjuisella pikku klubilla keskellä Länsi-Teksasia. Heillä on kimmeltävät, huolitellut vermeet, mielettömän korkeat korot ja liioitellut peruukit. Heistä jokainen edustaa omanlaistaan kauneutta. Esiintyjien joukossa on jopa duo, jonka naisosapuoli on pukeutunut Kenny Rogersiksi ”Islands in the Stream” -tulkintaa varten. [s.193]

Erilaisuus on rikkautta -hehkutuksen seassa pääsee kuitenkin unohtumaan Willin synkkä puoli ja katkeruus, jota hän kokee ”luuviuluja” kohtaan. Voimakas viha ja Willin tekemät raivoisat teot eivät aivan sovi mukaan tarinan reipashenkisyyteen, mutta niiden myötä päähenkilö tuntuu paljon inhimillisemmältä ja samaistuttavammalta – eikö meillä kaikilla ole jotain hampaankolossa niitä kohtaan, jotka ovat jotain muuta ja ehkä jopa enemmän kuin mitä itse olemme?

Suurimman osan ajastaan Dumplin kulkee eteenpäin joutuisasti ja kevyesti. Romaanin tarina on yllättävän laaja ja monitasoinen keitos, jonka lukuisat käänteet muuttavat ja sekoittavat asetelmia säännöllisin väliajoin – Dumplin on sopivan kevyttä mutta monipuolista ja innostavaa luettavaa melkein kannesta kanteen.

Romaanin pahin mahalasku odottaa valitettavasti ihan sen loppumetreillä. Sen sijaan, että Murphy pistäisi rakentamansa tarinan hienosti pakettiin, Willin hermostuksissaan tekemät ratkaisut mitätöivät taidokkaasti rakennetun ja ylläpidetyn jännitteen. Dumplinin päätös on yksi viime aikojen pahimmista mahalaskuista, joka ei todellakaan päätä tarinaa tyydyttävällä tavalla vaan jättää kaiken auki ja kesken. Sellainen ei tunnu reilulta lukijan ja Willin yhteisen pitkän taipaleen jälkeen.

Lopustaan huolimatta Dumplin on hyvä nuortenromaani, joka sopii mainiosti kesäkirjaksi. Rainbow Rowellin Eleanor & Parkista tykänneille Murphyn romaani tarjoaa samalla tavalla monisäikeisen ja kiinnostavan tarinan värikkäine hahmoineen päivineen.

Petter tykkää kovasti The White Stripesin Jolene-coverista.

Alkuteos: Dumplin´
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 333
Kansikuva: Aurora Parlagreco ja Alison Donalty
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Ferri, Conrad: Asterix ja Caesarin papyrus

Käsikirjoittaja Jean-Yves Ferriä ja sarjakuvataiteilija Didier Conradia ei kyllä käy kateeksi: tekijäparin tehtävänä kun on Asterix-sarjakuvan jatkaminen René Goscinnyn ja Albert Uderzon jälkeen. Kaksikon ensimmäinen albumi Asterix ja piktit ei ollut kovinkaan hääppöinen pelinavaus, mutta onneksi viime syksynä suomeksi ilmestynyt Asterix ja Caesarin papyrus on ihan toista maata.

Ferrin ja Conradin toisen ja kaikkiaan jo 36. Asterix-albumin alussa Julius Caesar viimeistelee Roomassa teostaan Gallian sota. Laakerilehtipäinen keisari päättää viime hetkellä pudottaa käsikirjoituksestaan voittamattomia gallialaisia käsittelevää luvun uskottavuutensa säilyttämiseksi, mutta tuhottavaksi tarkoitettu kohukirjoituskäärö katoaa jäljettömiin.

Caesarin kirjasta puuttuva papyrus päätyy monien vaiheiden jälkeen roomalaisen kirjeenvaihtaja Polemixin kyydissä tietysti Asterixin ja Obelixin kotikylään. Wikileaks-mies Julian Assangea hauskasti muistuttava provokaattori yrittää toimittaa salatun luvun koko valtakunnan tietoon, mutta kun roomalaiset pääsevät käärön ja Polemixin kannoille, joutuvat myös Asterix ja Obelix jälleen mukaan uusiin seikkailuihin. 

Asterix-albumeiden tavaramerkiksi muodostunut kevyt pilkanteko historiallisista tapahtumista on vahvasti mukana tässäkin seikkailussa, mutta huulta heitetään myös viestintäteknologiasta ja yliluonnollisista ilmiöistä. Koheltaminen, jatkuvat heitot ja näsäviisaat kommentit kuitenkin tekevät tarinasta turhan levottoman ja ailahtelevan kokemuksen, jossa on mukana reilusti tuttua Asterix-taikaa.

Magian syntymisessä ja ylläpitämisessä auttaa luonnollisesti se seikka, että Conradin kädenjälki muistuttaa melkoisesti Uderzon ensimmäisten Asterix-albumien taidetta. Uudet ihmishahmot sopivat myös meininkiin mukaan mainiosti, mutta jostain syystä tarinaan mukaan tuodut fantasiaelementit eivät istu sarjakuvan maailmaan mukaan lainkaan.

Puolen vuosisadan ikäinen Asterix-sarja kaipaisi myös vähän päivitystä siihen, kuinka sarjakuvan mieshahmot vievät seikkailua eteenpäin, ja kliseiset naishahmot lakaistaan maton alle. Asterix ja Latraviata -seikkailun nimessä esiintyvää tragedianäyttelijärtä lukuun ottamatta sarjan naishahmot ovat jääneet poikkeuksetta statisteiksi kotikylään Asterixin ja Obelixin lähtiessä maailmalle, eivätkä Ferri ja Conrad ole tälläkään kertaa keksineet pyörää tässä mielessä uudestaan. Kylän päällikkö Aladobixin vaimo Smirgeline on tuttu nalkuttava itsensä ja Senilixin nuorella vaimolla pyörivät mustat sukat jalassa sellaisilla kierroksilla, että lukijaakin alkaa jo vähän nolottaa.

Toisaalta Ferri ja Conrad tekevät myös onnistuneesti pesäeroa Goscinnyn ja Uderzon töihin avaamalla Akvavitixin hahmoa. Taikajuomaa keittelevä tietäjä on suuresta merkityksestään huolimatta jäänyt aiemmissa Asterixeissa maailmalla melskaavan pääparin varjoon, mutta nyt tämän taustoista paljastetaan ylipäätään jotain. paljastukset eivät mitenkään vie mattoa lukijan jalkojen alta, mutta ne ovat mielenkiintoinen ja hauska lisä tarinaan – vaikka tosifaneille tällainen lieneekin myrkkyä.

Asterix ja Caesarin papyrus on kuitenkin kokonaisuutena varsin pätevä seikkailu. Ferri ja Conrad tuovat tuttuun kaavaan uusia ja omia elementtejä siinä määrin, että he onnistuvat pääsemään Goscinnyn ja Uderzon varjosta omille jaloilleen. Se on jo saavutus sinänsä.

Petter ei ole koskaan lämmennyt Lucky Lukelle ja Ahmed Ahneelle
yhtä paljon kuin Asterixille ja Obelixille.

Alkuteos: Le Papyrus de César
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Outi Walli
Kustantaja: Egmont
Sivumäärä: 48
Lajityyppi: seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

John Williams: Butcher`s Crossing

John Williamsin naftaliinista kaivettu yliopistoromaani Stoner on niittänyt mainetta ja kiitosta ympäri maailman, ja saanut valloittamansa lukijat odottelemaan Williamsin muun tuotannon uudelleenjulkaisua. Alun perin vuonna 1960 ilmestynyt Butcher`s Crossing jäi Stonerin tavoin ilmestymisaikanaan nopeasti unohduksiin, mutta nyt Williamsin lännentarina on taas täällä.

Williamsin toisessa romaanissa siirrytään Stonerissa nähdystä Missourin yliopistosta Kansasin armottomille erämaille. Tarina alkaa vuonna 1873 Butcher`s Crossingin kyläpahasesta, jonne nuori, runsaan perinnön saanut ja yliopisto-opinnot keskeyttänyt Will Andrews saapuu suurin odotuksin.

”Herra McDonald”, Andrews sanoi hiljaa. ”Kiitän siitä, että yritätte auttaa, mutta haluaisin kertoa yhden asian. Tulin tänne…” Hän vaikeni ja antoi katseensa harhailla McDonaldin ohi, kylän ohi, yli harjanteen, jonka otaksui joentörmäksi, antoi sen harhailla kellertävänvihreälle lakeudulle, joka häipyi läntiseen taivaanrantaan. Hän yritti muotoilla mielessään, mitä tahtoisi sanoa McDonaldille. Kyse oli tunteesta; pakosta saada jotakin sanotuksi. Mutta Andrews tiesi, että sanoisi hän mitä tahansa, se olisi pelkkä toinen nimi hänen etsimälleen villille luonnolle. Hän etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavansa elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia. Hän etsi oman maailmansa lähdettä ja säilyttäjää, maailman joka tuntui alati kääntävän peloissaan selkänsä lähteelleen sen sijaan että olisi etsinyt sitä kuten hänen ympärillään kasvava preeriaruoho ulotti säikeiset juurensa viljavaan pimeään kosteuteen, villiin luontoon, ja siten uudistui vuodesta toiseen. Yhtäkkiä keskellä tätä suurta ja laakeaa preeriaa, joka oli asumaton ja arvoituksellinen, hänen mieleensä palautui kuva Bostonin kadulta. Siellä oli vaunuja ruuhkaksi asti, ja käveleviä miehiä, jotka verkkaisesti ponnistelivat kaartuvien, tasavälien istutettujen jalavien alla, jalavien jotka näyttivät siltä kuin ne olisi pakotettu kasvamaan jalkakäytävän kivilaattojen ja katukivien alta; hänen mieleensä palautui kuva korkeista rakennuksista, joita oli vieri vieressä, rakennuksista joiden koristeellisesti hakattu kivi oli likaista savusta ja kaupungin saastasta: hänen mieleensä palautui kuva Charlesjoesta, joka luikerteli aidattujen peltojen ja kylien ja pikkukaupunkien välissä kuljettaen avaralle lahdelle ihmisten ja suurkaupunkien lokaa.
  Hän huomasi puristaneensa kädet tiukasti nyrkkiin: sormenpäät lipsuivat kämmenten hiessä. Hän avasi nyrkit ja pyyhkäisi kämmeniä lahkeisiin.
  ”Tulin tänne nähdäkseni maata niin paljon kuin suinkin”, hän sanoi hiljaa. ”Haluan tutustua siihen. Tunnen tarvetta tehdä niin.” [s.36-7]

Andrews tapaa kylän saluunassa kokeneen biisoninmetsästäjä Millerin, joka kertoo tuntevansa tien salaiseen, puhveleita kuhisevaan laaksoon. Rikkaat amerikkalaiset ovat hullaantuneet biisoninturkiksiin, ja Miller lupaa Andrewsin saavan retkikuntaan sijoittamansa rahat moninkertaisesti takaisin tulevien vuotakauppojen myötä. Andrews ja Miller houkuttelevat yksikätisen, juopon ja uskovaisen Charley Hogen ja pahasuisen Fred Schneiderin mukaan kaikkien aikojen metsästysreissulle.

Butcher`s Crossingin juoni etenee yhtä sulavasti ja vaivattomasti kuin Stonerissa. Erona näiden kahden romaanin välillä on kuitenkin se, että siinä missä Stoner taltioi kansiensa väliin nimihenkilönsä koko elämän, Butcher`s Crossingissa seurataan Andrewsin ja muiden metsästäjien elämää noin vuoden ajan. Tällä on suunnattomasti merkitystä eritoten Butcher`s Crossingin metsästysreissulle omistetussa toisessa osassa – Williams antaa runsaasti aikaa ja tilaa matkanteon kuvaamiseen.

Vaikka puhvelijahti ja korvessa taivaltaminen eivät kuuluisi lukijan harrastuksiin saati mielenkiinnonkohteisiin, juuri tuo tietty verkkaisuus ja yksinkertaisuus, joka ei viehättänyt Stonerissa, saa lukijan innostumaan Butcher's Crossingin tarinasta. Erityisesti metsästysreissun kohokohta, jossa retkikunta pääsee sarvipäiden metsästämisen makuun, on todella surrealistinen juuri kaikessa karuudessaan. Miller ampuu kiväärillään tuhansia (!) biisoneita silmää räpäyttämättä ja Andrews ja Schneider nylkevät eläinten ruumiit niin suunnitelmallisesti, armottomasti ja kustannustehokkaasti, että kolmen miehen muodostama järjestelmä herättää lukijassa melkein ihailua.

Miller ampui, latasi, ampui ja latasi taas. Kitkerän ruudinsavun usva hälveni heidän ympärillään. Andrews yski ja hengitti työläästi. Hän laski kasvonsa lähelle maanpintaa, missä savu oli ohuempaa. Kun hän kohotti päätään, hän näki edessäpäin lukemattomia biisoneiden ruhoja ja lopun lauman – joka tuntui huvenneen tuskin lainkaan – kiertävän nyt lähes konemaisesti ympyrää eräänlaisella vaistonvaraisella rytmillä, kuin Millerin kiväärin säännöllisen paukkeen tahdissa. Andrewsin korvat menivät lukkoon – laukausten välillä ne soivat vaimeasti, ja hän odotti jännittyneenä jomottavassa hiljaisuudessa melkein peläten seuraavaa pamahdusta, joka särkisi hänen kuuroutensa lähes kivuliaalla, nopealla äänenpurkauksella.
  Kehää kiertävä lauma siirtyi heistä vähitellen kauemmaksi. Miehet konttasivat perässä muutaman askelmitan kerrallaan säilyttäen etäisyyden samana. Hetken he pystyivät hengittämään helpommin päästyään pois sankasta ruudinsavusta, mutta pian levisi uusi usva, ja he alkoivat taas köhiä ja huohottaa.
  Jonkin ajan kuluttua Andrews alkoi nähdä Millerin teurastuksessa rytmiä. Ensin liikkeet olivat harkitun hitaita: käsivarret jännittyivät, pää jähmettyi vakaaseen asentoon ja sormi puristi hitaasti, kun Miller laukaisi kiväärin; sitten hän veti savuavan hylsyn nopeasti ulos ja latasi uudelleen; hän katsoi kaatamaansa eläintä, ja jos näki saaneensa hyvän osuman, hänen silmänsä alkoivat etsiä laumasta erityisen levotonta biisonia; pian haavoittunut eläin horjahteli ja lysähti maahan; ja sitten Miller ampui uudestaan. Koko toimitus vaikutti Andrewsista tanssilta, jyrähtelevältä menuetilta, jonka ympäröivä villi luonto oli säveltänyt. [s.172-3]

Butcher`s Crossingin hahmot ovat hyvin stereotyyppisiä lännenromaanin sankareita. Andrews on arkajalasta mieheksi kasvava sankari, ja Miller puolestaan edustaa kokenutta ja vaitonaista eräjormaa, joka naureskelee Andrewsin kömpelyydelle. Hoge on jumalaapelkäävä juoppolalli ja Schneider taas on puhvelien keritsemisen kannalta välttämätön mutta ihmisenä sitäkin ärsyttävämpi mulkku. Näistä lähtökohdista huolimatta hahmoissa on sisäisiä ristiriitaisuuksia ja yllättäviäkin luonteenpiirteitä, jotka nousevat vastoinkäymisten myötä esille. Edellä mainitun nelikon ansiosta yksinkertaiseen tarinaan nousee lisää jännitteitä ja elementtejä, joita ilman Butcher`s Crossing jäisi todella karuksi ja yksipuoliseksi romaaniksi.

Vaikka Butcher`s Crossing kuulostaakin hyvin miehiseltä romaanilta, siinä on yllättävän vähän varsinaista äijäilyä. Williams keskittyy kuvaamaan miesnelikon metsästystä ja selvitymistä; heillä on tehtävä, johon Andrews ja muut suhtautuvat enimmäkseen kunnoituksella ja vakavuudella – mitä nyt Schneider iniseekin naisenpuutteesta säännöllisin väliajoin.

Romaanin ainoa naishahmon asema ei olekaan kummoinen. Se on varattu Butcher`s Crossingissa ilotyttönä työskentelevälle Francinelle, joka rakastuu Andrewsiin ja jää odottamaan tätä kylään metsästysreissun ajaksi. Butcher`s Crossing on toki pohjimmiltaan aikuistumis- ja kasvukertomus, jonka edetessä Andrews kartuttaa kokemustaan metsästyksen ohella myös muilla elämänalueilla, mutta koko Francinen ja Andrewsin kuvio tuntuu vähän päälleliimatulta. Vaikka Williams yrittääkin myöhemmin vetää tästä kuviosta uusia puolia esille, ne jäävät silti aika vaisuiksi.

Samoin uhkaa käydä myös Andrewsille, joka on päättämättömyydessään ja uppiniskaisuudessaan samanlainen kuin Stonerin nimihenkilö. Stonerissa yhtenä merkillisimmistä piirteistä jäi mieleen se, miten ontoksi romaanin päähahmo jäi – Andrews on Stonerin tavoin saanut päähänsä vain lähteä etsimään yhteyttä luontoon Kansasin preerioilta ja on valmis tekemään kaikkensa retken toteutumiseksi. Williams ei arvostelun alussa ollutta sitaattia lukuun ottamatta kerro, mikä ihme on saanut pojan jättämään yliopiston kesken ja ajanut tämän luonnon helmaan.

Hahmonkehitystä  kuitenkin on luvassa mitä kammottavimmilla tavoilla. Andrewsin epäonnenpotkut muovaavat tätä, ja romaanin lopussa odottavat onnettomuudet pistävät poikaparan henkisesti todella kovaan paikkaan. Näin Andrewsin äärimmäinen päätös Butcher`s Crossingin viimeisillä sivuilla tuntuu loogiselta ja juhlalliselta.

Stonerin onnettoman lopun kaltainen käänne seurauksineen päivineen toimii hienosti myös Butcher`s Crossingissa ja antaa taitavasti kerrotulle romaanille hienon loppusilauksen. Williamsin karu kerrontatyyli tekee hyvin kauppansa tässä sopivan karheassa ja jännittävässä lännenromaanissa.

Petterin edellisestä yöstä luonnon helmassa on kulunut aikaa jo yli kymmenen vuotta.

Alkuteos: Butcher`s Crossing

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1960
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 334
Kansikuva: Getty Images
Lajityyppi: historiallinen romaani, lännenromaani, seikkailu
Mistä saatu: arvostelukappale

John Irving: Ihmeiden tie

John Irvingin uusimman romaanin päähenkilönä on raajarikko meksikolaistaustainen ja sydänlääkkeistä riippuvainen kirjailija Juan Diego Guerrero. Kovaonnisen elämän kokenut ja aikuisiällä amerikkalaistunut kynäniekka joutuu lähtemään Filippiineille kiertueelle, jonka jokaisella etapilla Juan Diego saa kimppuunsa kirjailijasta kiusallisen paljon tietävän naiskaksikon. Ahdistavaa nykyhetkeä on kuitenkin helppo paeta menneisyyteen, kun beetasalpaajien ottamatta jättäminen saa Juan Diegon palaamaan säännöllisesti Meksikon Oaxacassa sijaitseville jättömaille omituisten aikuisten, uskonnon, sirkuksen ja eläinten täyttämään lapsuuteen.

Meksikosta käynnistyvä romaani on kuitenkin tapahtumapaikkojensa puolesta eksoottisinta ja erilaisinta Irvingiä sitten parikymmentä vuotta sitten ilmestyneen, Intiaan painottuvan Sirkuksen pojan jälkeen. Meksikon ja Filippiinien maisemissa tapahtuvat seikkailut ovat tervetullutta vaihtelua länsimaisiin toimintaympyröihin – erityisesti Oaxacaan keskittyvät takaumat tarjoavat mielenkiintoista kuvausta paikallisesta kulttuurista, joka elää ihan omaa elämäänsä esimerkiksi uskonnollisuuden suhteen.

Oaxacassa oli neitsyitä myyvä kauppa; kaatopaikan lapset löysivät sen heti ensimmäisillä käynneillään. Oltiin Meksikossa: espanjalaiset valloittajat olivat vallanneen maan. Eikö jatkuvasti käännyttävä katolinen kirkko ollutkin osallistunut neitsytkauppaan jo vuosia? Oaxaca oli muinoin ollut mixtecien ja zapotecien sivistyksen keskus. Eivätkö espanjalaiset valloittajat olleetkin myyneet neitsyitä alkuperäiskansoille vuosisatoja – ensin augustinolaiset ja dominikaanit ja sitten jesuiitat, eivätkö he kaikki olleet tyrkyttäneet kansalle omia Neitsyt Marioitaan?
   Nykyisin oli muutakin kaupattavaa kuin Marioita – Lupe oli pannut sen merkille Oaxacan monissa kirkoissa – mutta missään muualla kaupungissa ei neitsyistä ollut tarjolla niin kirjavaa valikoimaa kuin Independencian Neitsytkaupassa. Siellä oli luonnollisen kokoisia neitsyitä ja elävää suurempia neitsyitä. Mainittakoon neitsyistä kolme, jotka olivat saatavina halpoina ja huonoina kopioina: ensiksi Neitsyt Maria, tietenkin, mutta saatavana oli myös Guadalupen Neitsyt Maria ja luonnollisesti Nuestra Señora de la Soledad. La Virgen de la Soledadiin Lupe suhtautui halveksien ”paikallisneitsyenä” – se oli kovia kokenut Neitsyt ”typerine aasitarinoineen”. (Aasi, pieni kuorma-aasi, oli luultavasti syytön.)
   Neitsytkaupassa myytiin myös elävän kokoisia (ja suurempia) versioita ristiinnaulitusta Kristuksesta; oman vertavaluvan Jeesuksen sai viedä kotiin vaikka heti, jos jaksoi kantaa, mutta vuodesta 1954 Oaxacassa toimineen Neitsytkaupan myyntivaltti olivat joulunajan juhlien (las posadas) tarvikkeet.
   Itseasiassa vain kaatopaikan lapset kutsuivat Independencian myymälää Neitsytkaupaksi, kaikki muut puhuivat siitä joulujuhlakauppana – kammottavan puodin oikea nimi oli La Niña de las Posadas (sananmukaisesti Joulujuhlatyttö). Kyseinen tyttö oli se, joka kulloinkin valittiin kotiin vietäväksi; ilman muuta joku noista elävänä kokoisista neitsyistä piristikin joulukekkereitä – ainakin enemmän kuin ristiinnaulittu Kristus. [s. 38–9]

Ihmeiden tie onkin monessa mielessä tyypillistä Irvingiä kannesta kanteen: mukaan mahtuvat miehen tyypillisimmät maneerit suurta hahmogalleriaa ja maagista realismia lähenteleviä elementtejä myöten – Juan Diegon Lupe-pikkusisko osaa lukea ihmisten ajatuksia. Mukaan romaaniin on päässyt prostituoitujen ohella luonnollisesti isätön, kirjailijaksi ryhtyvä päähenkilö, mutta painimolskilla huhkiminen ja karhut ovat jääneet tästä keitoksesta pois; mesikämmeniä ovat sijaistamassa sirkusleijonat, ja Juan Diegon ja Lupen kotina toimivalla kaatopaikalla asustavat kulkukoirat.

Juan Diegon lapsuuskuvaus kärsii kuitenkin mielenkiintoisten tapahtumien puutteesta ja huonosta rytmittämisestä. Irving näet paljastaa  Juan Diegon lapsuudesta oleellisimpia kohtauksia kauan ennen niiden tapahtumista, ja kun kuolema lopulta korjaa satoaan päähenkilön lähipiirissä, lukijassa ei herää mitään reaktioita. Vaikka Ihmeiden tie ei yritäkään olla mikään Game of Thrones, pieni yllätyksellisyys lukuisten epäonnenpotkujen suhteen olisi piristänyt kummasti.

On myös kummallista, että Irving ei perustele lukijalle, miten nuoresta Juan Diegosta on kehkeytynyt sydänvaivainen ja kummallinen papparainen, joka lähinnä sukeltaa lapsuusmuistoihinsa lähinnä kulkeakseen niiden lävitse – muut hahmot tuntuvat vain olevan enemmän huolissaan Juan Diegon lasisesta lapsuudesta kuin ukko itse.

Välinpitämättömyyskin on tosin ihan uskottava tapa suhtautua menneeseen elämään, mutta kunpa Irving olisi vain ravistellut Juan Diegon hahmoa vähän lisää – miten tämä on päätynyt kovettamaan itsensä näin täysin? Irving ei pysty käyttämään kahta aikatasoa hyväkseen kuvatakseen päähahmonsa kehitystä ja kehityksen lopputulosta. Esimerkiksi Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanin Jesse Vuorisen hahmon traumaattinen lapsuus näkyy miehen toimissa kauhistuttavilla tavoilla pitkin matkaa.

Ihmeiden tien ehkä hämmentävin piirre on se, miten laiha romaani lopulta on sisältönsä puolesta. Irving vemputtaa samoja teemoja eestaas sellaisella pieteetillä, että loputtomat uskonnolliset höpinät, sydänlääkkeiden ja Viagran annostelu, omaelämäkerrallisen kaunokirjallisuuden vuoroin puolustaminen ja vuoroin tuomitseminen ja monet muut teemat pursuvat lukijan korvista ulos. Mahdollisesta ideoiden loppumisesta kertoo myös se, kuinka paljon Irving nojaa edelliseen, Minä olen monta -romaaniinsa. Seksuaalisilla rooleilla ja seksuaalisuudella leikitelleen William Abbottin tarinasta tutut teemat ovat omituisen suuressa roolissa myös Ihmeiden tiessä.

Iowalaisen pappiskokelas Edward Bonshaw´n rakastuminen itseään myyvään Flor-transvestiittiin on tietysti hauska lisäys Ihmeiden tien muutenkin uskonnollisuudelle luunappeja jakelevaan maailmaan, mutta se muistuttaa liikaa Abbottin seksuaalisia pohdintoja ja mieltymyksiä. Tämän sivujuonteen ympärille keskittyvät kappaleet voisivat hyvin olla Minä olen monta -romaanista ylijääneitä tekstinrippeitä.

Edward Bonshaw oli epäilemättä miettinyt oliko hän homo vai ei tai oliko hän rakastunut juuri tähän nimenomaiseen henkilöön, jolla vain sattui olemaan rinnat ja penis. Epäilemättä señior Eduardo oli kysynyt itseltään: Eivätkö transvestiitit inhota monia homomiehiä? Silti Edward Bonshaw tiesi että toisia homoja transsut kiehtoivat. Mutta varmaan hän oli miettinyt sitä, tekikö se hänestä vähemmistön vähemmistön sisällä. [s.358]

Ihmeiden tie on turhan usein tyhjäkäynnille unohtuva romaani, joka on eksoottisista alkuasetelmistaan huolimatta patavanhoillista Irvingiä niin hyvässä kuin pahassakin. Sen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu lopulta se, että tarinassa ei ole tarpeeksi syvyyttä saati sisältöä – niinpä Ihmeiden tiestä jää uuvuttava ja vedellä jatkettu jälkimaku, jonka myötä pettymyksen katkera kalkki maistuu vielä väkevämmältä. 

Petterin joulunodotusta on Joulujuhlatytön sijaan helpottamassa perinteisesti
partiolaisten aina yhtä päheä joulukalenteri.

Alkuteos: Avenue of Mysteries
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: fantasia, historiallinen romaani, perheromaani
Sivumäärä: 600
Päällys: Timo Mänttäri
Mistä saatu: arvostelukappale

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvasen esikoisromaani Miten muistat minut käynnistyy keväällä 2011, kun päähenkilö Jesse Vuorinen saa kuulla taitelijaäitinsä Marjatta Aallon kuolleen. Hervantalaisen hotellin kylpyammeeseen hukkunut ja risaisen elämän elänyt kirjailijatar saa poikansa kaivelemaan äitinsä arkistoja ja aloittamaan kiusallisen, raadollisen ja vaikean matkan omaan menneisyyteensä.

Miten muistat minut ei jää kuitenkaan pelkäksi Jessen kasvukipujen kuvaamiseksi, vaan Ritvanen nostaa niiden rinnalle Marjatan omat kokemukset ja vähintään yhtä vaikeat elämänvaiheet. Toisiinsa niin hyvässä kuin pahassa vaikuttaneiden äidin ja pojan elämänkokemusten vuoropuhelu muotoutuu Ritvasen käsissä yhdeksi kevään kirkkaimmista romaaneista.

Vuorotellen Jessen ja Marjatan vaiheita perkaava Miten muistat minut tekee heti lähtemättömän vaikutuksen onnistuneella rytmityksellään, joka toimii täydellisesti koko romaanin ajan. Jessen lapsuusaikaa kuvaava osuus tuo painajamaisuudessaan mieleen Ian McEwanin kammottavan Sementtipuutarhan, kun Ritvanen vyöryttää lukijan silmille kuvottavia väläyksiä pienen pojan elämästä. Aggressiivinen ja tempoltaan nopea muistojen kuvaaminen käyttää groteskeja, viattomasti esimerkiksi päivähoitokaverin marmorikuulien etsimisestä alkavia kohtauksia taitavasti: Ritvanen ei jää näihin kohtiin jumiin märehtimään, mutta ne jäävät lukijan mieleen kammottavina väläyksinä seurauksineen päivineen.

Salla tulee koulusta, se saa auttaa etsinnöissä. Tuulikin täytyy keittää perunoita. Salla saa eteisen, minulle olohuone. En jaksa enää. Salla on eteisessä kontallaan kenkätelineen luona. Hansu katsoo minua häkistään surullisesti kuin arvaisi ajatukseni. Menen Sallan luo ja tartun sitä kädestä. Se ravistaa ensin päätään, mutta minä en anna periksi. Seisomme vessassa housut kintuissa. Pimppi on sellainen viiva joka on pehmeä. Kun sitä vasten painaa pippelin tuntuu kuin olisi pissa tulossa.
   Salla kirkuu.  
[…] Sanon että olen tosi, tosi pahoillani. Äiti hakee keittiöstä viinipullon ja lasin, menee makuuhuoneeseen ja vetää oven kiinni. Avaan sen. Pois, äiti sanoo minuun katsomatta, mä en halua nähdä sinua enää ikinä. Se istuu työpöydän edessä kirjoituskone edessään ja katselee ulos. Äiti, anelen. Katson peiliin. Naamani on typerän näköinen kun itken. Painu helvetiin, äiti korottaa ääntä ja tuijottaa ulos. Minä menen sen viereen, kosketan paljasta käsivartta ihan hellästi. Etkö sä äpärä ymmärrä, äiti huutaa ja käsi heilahtaa. Kaadun vasten sängynkulmaa, kylkeen sattuu, en oikein pääse ylös. Aurinko paistaa ikkunasta, taivas näyttää melkein kesältä. [s. 69–70]

Sitä vastoin Marjatan osuuksien kohdalla Ritvanen hidastaa hienosti kerronnan tahtia. Marjatan päiväkirjateksteissä on niin kunnian kukkuloilla kieriskelevän, tyhjän paperin kammosta kärsivän kuin kaiken nähneen ja saavuttaneen taiteilijan koko tunneskaala, joka pääsee juuri hitaan ja verkkaisen tahdin myötä paremmin esille.

25.2.[1986]

Oi, minä olen voinut mainiosti. Päivät ovat savukkeen mittaisia. Herättyäni sytytän tupakan ja kun tumppaan on ilta. Istun samassa tuolissa, samoissa vaatteissa, samassa mielentilassa. Eilen nousin, puin ja lähdin ulos. Kävelin ja eksyin, tällä kertaa katosin itseltänikin. En muista kuinka päädyin takaisin tänne. Muistan yksityiskohtia: lumi oli likaista ja jonkun edellä kulkevan saappaista tuli mieleen isä. Neitsyt se ja se kirkon ikkunassa lapsi sylissään, mairea hymy kumisella naamalla. Vaatteeni tuoksuivat savulta niin kuin kapakasta tullessa, päänsärystä päätellen olin juonut. Varpaani olivat paleltuneet. Haluaisin palelluttaa kaiken muunkin, jos se veisi tämän tyhjän pois.

26.2

Olen häipymässä, kuihtumassa, kuolen. Ruoka ei pysy sisällä, en edes yritä. Joka paikkaan koskee, vatsaan, keuhkoihin, pilluun. Havahdun näistä koleista huoneista, ihmettelen esineitä käsissäni, törmäilen itseni mustelmille kuin vanhus. Jos nukun, näen unia joita hän sanoo ilmestyskirjaunikseni, niitä joissa tuuli soittaa kirkonkelloja, lintuparvet putoavat kuolleina maahan, ihmisäideille syntyy eläinlapsia. Silloin on melkein parempi kun ei nuku. [s.93–4]

Jessen äidin myötä Miten muistat minut sukeltaa vähän yllättäen suomalaisen viihdemaailman ytimeen ja esittelee maamme lukumäärältään vaatimattoman tähtitaivaan, jonka muodostamaan herrakerhoon Marjatta kuuluu ainoana naisena. Jengissä ovat myös mukana Marjatan elämän miehet: hittibiisien säveltäjänä työskentelevä Jessen isä Väinö Vuorinen ja Marjatan toinen aviomies, rokkikukko Mark Lindberg, joiden suhde Marjattaan ja Jesseen ei ole läheskään niin yksinkertainen kuin romaanin alussa annetaan ymmärtää. Onkin julmaa seurata, kuinka sisäpiirin eri jäsenet kulkevat Jessen ja Marjatan elämissä tiiviisti mukana ja ovat antamassa vauhtia varsinkin alamäkien kohdalla.

Ritvasen teos on esikoisromaaniksi todella kunnianhimoinen ja onnistunut paketti, joka pysyy kasassa upealla tavalla loppuun asti. Sen huikeisiin mittoihin kasvava juoni yllättää lukijan useine yllätyksineen ja koukkuineen. Ehkäpä suurin yllätys Miten muistat minut -romaanissa on sen nykyhetkeen liittyvä käänne, kun äitinsä kuolemaa sureva Jesse kipuilee oman perhekriisinsä keskellä ja yrittää saada sovinnon aikaiseksi New Yorkiin muuttaneiden vaimonsa ja poikansa kanssa. Vähän kliseiseltä vaikuttava sivujuonne aukenee romaanin edetessä hienolla tavalla ja paljastaa ihan uusia asioita niin Jessestä kuin muistakin Vuorisista – on selvää, että myös Marjatta on työntänyt lusikkansa tähänkin soppaan.

Ritvanen kuitenkin tasapainottaa tarinansa synkkyyttä erinomaisen kaunokirjallisen rytmitajun ohella myös huumorilla, jota käytetään romaanissa miellyttävän säästeliäästi – valonpilkahdukset muuten synkässä tarinassa tuntuvat näin vielä kirkkaammilta ja helpottavammilta.

Reetta tekeytyy humalaisemmaksi kuin on, hivuttautuu lähemmäs, niin lähelle että haistan tupakan ja shampoon hedelmäaromin sen hiuksissa. Reetta kehuu Herkon tekstiä, kuinka helppoa olikaan tehdä rooli kun jollain oli homma hanskassa.
Sitten se menee asiaan.
– Mä oon ollut vähän sekaisin viime aikoina. Mä jätin Pasin.
– Mä olen pahoillani.
– Ei tarvitse. Ei se ollut mun tyyppiä. Sille tuli Korkeajännitys kotiin.
– Millainen sun tyyppi sitten on, kysyn.
Reetta ei sano mitään, hymyilee vain, piirtelee sormella hiekkaan. Voiko tämä olla näin helppoa, ajattelen. [s.200–1]

Ritvasen tarinan useat teemat nivoutuvat Iida Rauman erinomaisen Seksistä ja matematiikasta -teoksen tavoin tyydyttävästi ja yllättävästikin yhteen ja palkitsevat muutenkin tyytyväisyydestä hykertelevän lukijan. On vaikea uskoa, että Miten muistat minut -romaanin sovinnaisten kansien väliin mahtuu näin upean synkkä kaunokirjallinen nautinto!

Petter luki elämänsä ensimmäisen Korkeajännityksen numeron

ollessaan tet-harjoittelussa päiväkodissa, jonka vaippaikäisten
lukuvalikoimasta kyseinen aviisi löytyi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 462
Lajityyppi: kollaasiromaani, perheromaani
Mistä saatu: arvostelukappale