Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Kuoleman hyviin puoliin voi laskea sen, että niin moni ennen tärkeä asia menettää kuoleman lähestyessä täysin merkityksensä. Se ei kuitenkaan tapahdu sillä tavoin kuin luulisi, tai niin kuin monesti kuulee sanottavan: että läheisistä tulee tärkeitä, että raha menettää merkityksensä, että ihmiseen syttyy jumalan (tai Jumalan) liekki ja ymmärrys ikuisuudesta. Minun tapauksessani läheisistä on tullut vihollisia, yrityksen menestyksestä tärkeintä, ja ikuisuuden liekki on lähinnä jotakin sellaista, joka tekee Juhanasta grillihiilen ja odottaa samalla hehkulla lopulta meitä muitakin.  [s. 237]

Jaakko Kaunismaa on haminalainen sieniyrittäjä, joka saa kuulla lääkäriltään, että hän tulee kuolemaan hyvin pian. Joku on myrkyttänyt häntä jo pidemmän aikaa salaa niin, että hänen kehonsa voi romahtaa koska tahansa. Kuultuaan tuomionsa Jaakolla on enää yksi missio – selvittää, kuka hänet on murhannut.

Jaakon ja hänen vaimonsa Tainan sieniyritys on yksinoikeudella toimittanut männynsienivalmuskaa, matsutakea, suomalaiseen sieneen ihastuneille japanilaisille. Kaikessa hiljaisuudessa Haminaan on ilmestynyt toinenkin matsutakea toimittava sieniyrittäjä – ja molemmat osapuolet tietävät, ettei pieneen kaupunkiin mahdu kahta kilpailevaa yritystä. Samalla kun Jaakko yrittää selvittää, kuka hänet on murhannut, hän myös koettaa pelastaa yritystään kilpailevan yrityksen Askolta, Juhanalta ja Juhanilta. Kolmikko ei kaihda kierojakaan ratkaisuja: he esimerkiksi yrittävät palkata Jaakon yrityksen parhaimmat työntekijät itselleen. Kilpailevan yrityksen touhujen lisäksi Jaakosta tuntuu, että hänen vaimonsa vehkeilee hänen selkänsä takana omia touhujaan ja yrittää syöstä Jaakon yrityksen johdosta.

Antti Tuomaisen romaanin ansioita ovat nopeatempoisuus, sujuvuus ja todella tiiviisti lukijan pikkusormensa ympärille kietova juoni. Romaanin rakenne on selkeä, ja se tuntuukin eräänlaiselta kevyeltä dekkarilta. Hamina on raikas miljöö, ja sienibisnes aiheena mielenkiintoinen - mieleeni tuli lukiessa välillä Jari Järvelän Tyttö ja pommi -sarja sen sijoittuessa Kotkaan, vaikkakin Tuomaisen romaani ei yllä teemoissaan yhtä syvälle, eivätkä tapahtumat ole yhtä raadollisia, vaikka ei Mies joka kuoli -romaanissakaan väkivaltaa säästellä. Välillä tapahtumat vaikuttavat myös miltei tragikoomisilta – miten sienibisneksessä voi esiintyä näin paljon juonittelua ja murhanhimoa?

Tuomaisen teos käsittelee myös kuolemista ja kuolemaa, mutta ei järin paatoksellisesti tai liian synkeissä vesissä. Onkin taidokasta, miten kuolemisen teemat on kytketty romaaniin mukaan niin kevyellä otteella – käsittely ei tunnu pinnalliselta muttei myöskään uuvuttavalta. Koukkua pitää yllä lukijan kysymys: miten mies, joka tietää kuolevansa, käyttää viimeiset hetkensä? Jaakon valinnat ja motiivit eivät aina ole ehkä niitä itsestäänselvimpiä.

Mies joka kuoli on kevyt trilleri, joka tulee luettua nopeasti ja jonka kanssa ei tarvitse ponnistella: se viihdyttää sisältäen komedian lisäksi syvempiäkin elementtejä. Myös minäkertojan itseironia ja humoristisuus toimivat mainiosti. Silti tuntuu, että jokin ulottuvuus puuttuu - omintakeinen aihe ja miljöö pelastavat junan tavoin puksuttavan romaanin nopealta unohtamiselta. Lopetus hieman lässähtää ja ei tyydytä kaikkia alkuasetelman tarjoilemia lupauksia: siksi Tuomaisen teos ei nouse hyvän tasolta erinomaiseksi.

Jenni pitää syksyisistä sienimetsistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 301

Lajityyppi: jännitys

Mistä saatu: lahjakirja

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus kertoo tyttären ja alkoholisoituneen isän rakkaudesta ja Beckombergan mielisairaalasta. Se koostuu pääasiassa Jackie-tyttären lapsuusmuistoista, joissa vieraillaan liki taivasmaiseksi paratiisiksi kuvatussa Beckombergassa, vietetään Jim-isän kanssa laatuaikaa ja seurataan heitteille jätetyn Jackie-paran surkeaa lapsuutta. Välillä käväistään nykyhetkessä Jackien ja tämän lapsen luona ja taivastellaan, miten jyrkkä Jimin edelleen jatkuva alamäki onkaan.

Niin raskas on rakkaus ei ole järkyttävä saati kurjuudella revittelevä lukuelämys, vaikka siinä sivutaankin rankkoja aiheita. Ruotsalaismaisesti teoksen maailma on lukuisista ongelmistaan huolimatta jopa onnellinen, koska sen hahmot tulevat toimeen vähällä ja piristävät arkeaan anarkistisilla tempauksilla – Beckombergan lääkäri Wintersonilla on esimerkiksi tapana viedä sairaalan asukkaita kotiinsa juhliin ja palauttaa hoidokkinsa aikaisin aamulla takaisin lataamon vällyihin.

Sinänsä mielenkiintoiset kuviot ja hahmot eivät kuitenkaan kannattele Stridsbergin romaania, sillä romaanin hahmoihin ei ikään kuin uskalleta syventyä kunnolla missään vaiheessa. Vilkkaasti vaihtuvat näkökulmat jättävät romaanin tärkeätkin kohtaukset irrallisen oloisiksi episodeiksi, kun ne käsitellään mahdollisimman nopeasti pois alta.

Vaikka romaanin ydin tuntuu turhan heppoiselta ja tylsältä sisältönsä puolesta, siitä löytyy mielenkiintoisia hyviä hetkiä sieltä täältä. Esimerkiksi Beckombergan avaamista ja toiminnan aloittamista kuvaavat takaumat ovat mielenkiintoisia väläyksiä tarinan alkupuolella. Ruotsalaisen hyvinvointivaltion idealistiset lähtökohdat kytkeytyvät väkisinkin nykymaailman markkinaliberalistiseen ajattelutapaan, julkisilla paikoilla hortoileviin avohoitopotilaisiin ja parhaillaan valmiiksi porisevaan Sote-soppaan, joiden kylmyyteen nähden menneisyyden humaani optimismi tuntuu huvittavalta, liikuttavalta ja vähän korniltakin.

Pääsisäänkäynnin yläpuolella, julkisivun sokeiden kasvojen halki kulkee kullatuin kirjaimin kirjoitettu ja vaakunoin koristeltu lakisäädöksestä kertova teksti. Valtion ja Tukholman kaupungin vuonna 1925 solmiman sopimuksen mukaisesti psyykkisesti sairaiden hoito on siirretty kaupungin vastuulle. Tätä tarkoitusta varten kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1929 rakennuttaa Beckombergan sairaalan, joka otettiin käyttöön vuosina 1932-1933. Alkuvuosissa on jotain utooppista, kultaiseen tekstiin sisältyvät kaikki ne toiveet joita aikoinaan ladattiin uudelle sairaalalle, tuolle suurellisen mahtipontiselle sosiaaliselle rakennukselle. Kaupungin sairaat saisivat uuden kodin jossa heiltä ei puuttuisi mitään, vihdoinkin joku pitäisi huolen niistä onnettomista, jotka ovat ”sairastuneet mielenvikaisuuteen”. Tämä on se unelma joka pilkottaa kullattujen sanojen takaa, yhä elossa oleva unelma uudenlaisesta sairaalasta, uudenlaisesta maailmasta jossa ketään ei jätetä ulkopuolelle, jossa vallitsee järjestys ja jossa kaikista pidetään huolta, jossa ihmiskunnan pohjasakka, ne ihmiset joille ei ole osattu tehdä mitään – hyödyttömät kansalaiset ja ne jotka ovat vuosisatojen ajan eläneet häkeissä maan alla – kiskotaan valoon, pestään ja puetaan sairaalan raidallisiin päiväasuihin.

On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkaa jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä. [s.70–71]

Niin raskas on rakkaus sisältää hyvin paljon dialogia. Valitettavasti määrältään suuret vuoropuhelut eivät nekään avaa hahmojensa mielenliikkeitä tai muita oleellisia ominaisuuksia vaan jäävät lähinnä raivostuttavan monitulkintaisiksi hölötyksiksi, jotka eivät oikeastaan kerro mitään konkreettista puhujistaan saati romaanin tapahtumista.

”Äiti, mitä tapahtuu jos kaikki katoaa? Marion kysyy juuri ennen uneen vaipumistaan. Hän painaa jalkojaan minua vasten vielä nukkuessaankin ikään kuin varmistaakseen, että pysyn lähellä.
   ”Jos kaikki katoaa, me jäämme, sinä ja minä.”
   ”Mutta miten me voidaan jäädä jos mitään muuta ei ole?”
   ”En tiedä, niin siinä vain käy.” [s.113]

Stridsbergin romaani on kohtuuttoman laahaava lukuelämys, josta on unohtunut mielenkiintoiset ainekset yhteen nitova, kunnollinen juoni. Tällaisenaan Niin raskas on rakkaus jää turhauttavan sirpaleiseksi ja etäiseksi kokonaisuudeksi, joka haastaa lukijansa sekavuudellaan antamatta itsestään juuri mitään konkreettista vastalahjaksi – vähän niin kuin mielisairas Jim tekee jatkuvasti Jackielle.

Petter seuraa soten etenemistä varsin laiskasti.

Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 462
Kansikuva: Tuija Kuusela
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafssonin hurja Korpisoturi lähtee pelotta varsin provokatiiviseen suuntaan – se kuvaa joulukuussa satavuotisjuhliaan viettävän kotimaamme täydellistä romahtamista. Turvapaikanhakijoita kuljettaneeseen bussiin kohdistunut polttopullohyökkäys saa paheksuvat ulkovallat pistämään Suomen täydelliseen eristykseen, ja kun sähköntuottajinamme toimivat venäläiset vetävät vahingoniloisesti töpselin seinästä, katastrofin ainekset ovat kasassa.

Itärajan tietämillä erakkona elävä Ahma on aikoja sitten haistattanut pitkät sisäisten ristiriitojen jakamalle ja yhteiskunnallisesti levottomalle Oy Suomi Ab:lle ja ruvennut valmistautumaan horisontissa siintävään maailmanloppuun. Ihmisistä vähät välittävä survivalisti ei ole kuitenkaan osannut varautua siihen, miten lähialueiden asukkaat tukeutuvat Ahmaan yhteiskunnan romahtamisen jälkimainingeissa – miesparka temmataan mukaan ääriolosuhteiden myötä eskaloituneisiin ihmissuhdesotkuihin, joiden rinnalla sähkön ja puhtaan veden puute eivät tunnukaan niin vakavilta ongelmilta.

Korpisoturi tempaa jo heti ensimmäisiltä sivuiltaan mukaansa. Se yhdistää pelottavan tarkasti tosielämän sosiaalisessa mediassa kuohuvaa uutisvirtaa mukailevan maailmankuvansa Ahman vainoharhaisiin mietteisiin. Samalla Gustafsson onnistuu rakentamaan ylilyödystä hahmostaan yllättävän uskottavan päähenkilön. Pentti Linkolan ajatuksista ammentaminen tuntuu aluksi vähän itsestäänselvältä ratkaisulta, mutta Gustafsson osaa tuoda Ahmaan ja tämän maailmankuvaan runsaasti myös omaa sisältöä viemällä miehen mietteet ihan omiin sfääreihinsä.

Sisään kävelee iso pöhöttyneen näköinen kaljupää. Miehet örähtelevät sille tervehdyksen, joku niistä kysyy, onko kalju nähnyt sen tytärtä viime aikoina. Televisiossa soivat Finlandian ensitahdit.
   ”Suomi suomalaisille”, köriläs sanoo ja kyylää Ahmaa.
   Ahmahan on periaatteessa samaa mieltä, suomalaiset saavat Suomessa jo itse niin paljon vahinkoa aikaan, ettei tänne enää ulkopuolisia kaivata. Mutta tämä pakastearkun hengenheimolainen on imenyt ideologiansa jostain kusentahrimasta kansallisuusaatteesta, joka ei ole muuta kuin aikaa sitten maatuneiden runoilijoiden, vallanpitäjien ja fanaatikkojen salaliitto rahvaan hallitsemiseksi. Kun tuo puhuu suomalaisista, se tarkoittaa jotain saatanan Saarijärven Paavoa, joka nöyrästi jaksaa vääntää, vaikka Jumalakin vittuilee. Ruotsalaiset pitivät itseään herrarotuna ja ehkä ne tosiaan olivat älykkäämpiä. Miten muuten voi selittää sen, että suomalaiset suostuivat mukisematta hyväksymään hyödyllisen hölmön roolin. Eivätkä enää muuta muista. Nationalismi tappoi ihmisen kansan tieltä.
   Pidä Suomesi, Ahma haluaisi sanoa, minulla on parempi. Mutta mitä keskustelu muka kannattaa? Ei ihminen siitä mihinkään muutu. [s.53 – 54]

Korpisoturi käsittelee yhteiskunnan romahtamista vahvasti Ahmalta valokeilan röyhkeästi varastavien yksilöiden kautta. Naisiin nuivasti suhtautuva pessimistinen eräjorma saa huomata lähes nöyryyttävän usein, miten tarvitsee jatkuvasti muita ihmisiä selvitäkseen uudesta maailmajärjestyksestä hyödyn irti ottavista ihmispedoista. Korpisoturi ei muutu selviytyjien välisiä kähinöitä kuvatessaan Walking Dead -henkiseksi verellä mässäileväksi saippuaoopperaksi, vaan pysyttelee miellyttävän konkreettisena ja mittakaavaltaan sopivasti ahdistavan pienenä selviytymiskuvauksena.

Korpisoturi kasvaakin vaatimattomista alkuasetelmistaan ajankohtaiseksi ja uskottavaksi matkaksi luontoon ja ihmiseen itseensä. Ahman edesottamuksissa riittää ihmeteltävää ja ajateltavaa varmasti myös seuraavillekin lukukerroille.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Into
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: satiiri, psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

Stephen King: Etsivä löytää

Stephen Kingin viime kesänä suomeksi ilmestynyt Mersumies oli kauhun kuninkaan onnistunut hyppy dekkarien maailmaan. Ex-kyttä Bill Hodgesin ympärille rakentuvan trilogian ensimmäinen osa oli rakenteensa puolesta lähes täydellinen romaani, mutta jätti toivomisen varaa  pinnallisiksi jääneiden hahmojensa suhteen. Etsivä löytää -jatko-osan suurimpana ongelmana onkin se, että King roikottaa yksityisetsiväksi ryhtynyttä Hodgesia muuten onnistuneen romaanin kaulassa.

Kirjallisuudesta vaarallisen innostunut pikkunilkki Morris Bellamy surmaa lempikirjailijansa John Rothsteinin vuonna 1978. Kynäniekan muistivihkot anastettuaan ja yksinkertaiset rikostoverinsa tapettuaan Morris piilottaa Rothsteinin viimeisiksi jääneet tekstit kotitalonsa lähelle. Morris joutuu kuitenkin kiven sisään toisesta rikoksesta, jolloin Rothsteinin vihkot jäävät maan poveen piiloon eikä tämän murhaa ratkaista koskaan.

Yli 30 vuotta myöhemmin Bellamyiden kotitaloon muuttaneen Saubersin perheen poika Peter löytää Morrisin saaliin. Peter lahjoittaa vihkojen kanssa piilotetun rahasumman finanssikriisin lannistamalle perheelleen, ja rahojen loputtua hän pohtii, voisiko Moleskine-vihkoista saada ylimääräistä taskunpohjalle. Juuri vankilasta päässyt Morris saa kuulla Peterin löytäneen Rothsteinin kirjoitukset, ja tässä vaiheessa myös Hodges pääsee ajojahtiin mukaan.

Etsivä löytää -romaanin molemmat päähahmot toimivat tällä kertaa huomattavasti paremmin kuin Mersumiehessä. King pohjustaa Peterin ja Morrisin hahmoja varsin perusteellisesti, mutta tekee sen mielenkiintoisesti – molemmat ajautuvat ongelmiin ja epätoivoisiin tekoihinsa surkeiden sattumuksien kautta hitaasti mutta varmasti, ja erityisesti Morrisin tarina Rothsteinin ampumisesta vankilaan joutumiseen asti on todella surullista luettavaa.

On hienoa, että King ei ole tehnyt Peteristä puhdasotsaista enkeliä tarinan todelliseen konnaan verrattuna. Peter tarkoittaa hyvää yrittäessään hyödyntää löytöään, mutta tulee pahentaneeksi omaa tilannettaan useaan otteeseen silkkaa kokemattomuuttaan mutta myös ahneuttaan – hän osoittaa suhtautuvansa Rothsteinin tuotantoon yhtä pakkomielteisesti kuin Morris eikä ole valmis luopumaan kuolleen kirjailijan julkaisematta jääneestä aineistosta sitten millään. Hahmojen jopa hulluutta lipovat obsessiot Rothsteinin teoksiin tulevat esille mainiosti halki romaanin.

King kuitenkin vetää mielenkiintoisen sisällön jalkojen alta mattoa hehkuttamalla jatkuvasti sitä, miten kivaa ja emotionaalisesti latautunutta lukeminen voi olla – alla olevassa lainauksessa selviää hyvin, kuinka siirappiseksi King lipsahtaa pahimmillaan ja miten pahasti hän vesittää luomansa tunnelman.

Pete tajuaa, että sepitteinen Andrea, Jimmyn ensirakkaus, on tälle miehelle [Morrisille] todellinen, toisin kuin Peten sisko. Kukaan ihminen ei ole Punahuulelle yhtä todellinen kuin ovat Jimmy Gold, Andrea Stone, herra Meeker, Pierre Retonne (alias Tuomiopäivän autokauppias) ja kaikki muut. Tämä on varmasti aidon, syvän järjettömyyden merkki, mutta silloin Petenkin täytyy olla hullu, koska hän tietää miltä tuosta mielipuolesta tuntuu. Tietää tarkalleen. Hänet valtasi sama innostus, sama ällistys, kun Jimmy näki Andrean vilaukselta Grant Parkissa Chicagossa vuoden 1968 mellakoiden aikana. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä. Kyyneleet, Pete oivaltaa – kyllä, jopa nyt, etenkin nyt, koska heidän henkensä on siitä kiinni – osoittavat, kuinka vahva kertojan ote on. Se sai tuhannet ihmiset itkemään, kun he kuulivat Charles Dickensin kuolleen aivohalvaukseen. Se sai jonkun tuntemattoman laskemaan ruusin Edgar Allan Poen haudalle vuodesta toiseen Poen syntymäpäivänä 19. tammikuuta. Ja se saisi Peten vihaamaan tätä miestä, vaikkei hän osoittaisi aseella hänen vapisevan siskonsa vatsaa. [s. 360–361]

Turhien lukuhehkutusten ohella on myös todettava, että Etsivä löytää olisi huomattavasti terävämpi ja tasapainoisempi romaani ilman Bill Hodgesia – on sääli, että King on kytkenyt täysin omilla jaloillaan seisovan tarinan mukaan etsiväsaagaansa. Peterin ja Morrisin jalanjälkiä seuraavan Hodgesin ja tämän apureiden kohtaukset ovat todella tylsää luettavaa, sillä niissä kerrataan tarinan oleellisimpia käänteitä kaiketi siksi, että hitaampikin lukija pysyisi kiivaassa tahdissa mukana.

King petaa Hodgesille suomissa kohtauksissaan selkeästi trilogiansa Viimeinen vartio -päätösosan tapahtumia, jotka eivät nekään ihan hirveästi innosta – Kingiltä alkavat selvästi loppua ideat dekkareiden suhteen, sillä Etsivä löytää -romaanissa heräävien juonikuvioien perusteella seuraavaan osaan on hiipimässä mukaan melkoisen ronskeja kauhuelementtejä. Kun ne eivät tunnu kovin luontevilta lisiltä nytkään, niin miten mahtaa olla ensi vuonna ilmestyvässä loppuhuipennuksessa?

Kaiken kaikkiaan King osoittaa jälleen kerran osaavansa kirjoittaa jännittävän ja mielettömällä loppukliimaksilla varustetun dekkarin – Etsivä löytää päättyy Mersumiehen tapaan varsin monivaiheiseen ja jatkuvasti käänteillään yllättäviin loppukähinöihin, jotka palkitsevat lukijan avokätisesti. Tämä on parasta lukemaani Kingiä vuosikausiin.

Petter ei tiedä miten reagoisi, jos löytäisi kotoaan Kurt Vonnegutin

julkaisematta jääneen romaanikäsikirjoituksen.

Alkuteos: Finders Keepers
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 387
Kansikuva: Shutterstock
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Otto Lehtinen: Wurlitzer

Kuvallinen ja aistillinen Wurlitzer aktivoi taitavasti lukijan kaikkia aisteja. Otto Lehtisen esikoisteos käsittelee seksuaalisuutta ja sukupuolisuutta neljän henkilön kautta, joiden tarinat limittyvät toisiinsa romaanin aikana. Henryk on pakkomielteisen ihastunut keski-ikäiseen viulunsoiton opettajaansa Gennadiin, ja Nastassja kamppailee sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Kertojina ovat myös Mies ja tiikerikakkuja leipova Poika. Musiikki soi vahvasti taustalla kautta romaanin; Wurlitzerilla on jopa oma soittolista, joka löytyy romaanin ensimmäisiltä sivuilta.

Parasta Lehtisen romaanissa ovat elävät ja kiehtovat kielikuvat. Kieli onkin romaanissa suuressa roolissa – parhaimmillaan Wurlitzer saakin lukijan lukemaan huolella rakennettuja kielikuvia useampaan kertaan.

Munakello soi. Poika nousee ja lattia narahtaa hänen kävellessään huoneen poikki. Uuninluukku on raskas ja höyryävä kakku nousee käsissä hellan päälle. Poika puhaltelee paistunutta pintaa ja kopauttelee vuoan reunoja irrottaakseen kakun kokonaisena. Hän kääntää vuoan ympäri, älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!
   Vuoka irtoaa kakun päältä ja paljastaa tiikerin paahtuneen pinnan. Kun sormella tökkää, sen turkki painuu hieman, mutta palautuu ennalleen kevyesti kehräten. Kissa nuolaisee tassuaan ja putsaa korvan takaa, käpertyy tiukemmalle kerälle. Silmät kapenevat viiruiksi. Rasvainen ja makea häntä heilahtaa, pujahtaa nenän alta tarkasti kuin lanka lävistäisi neulansilmän, kutittaa mennessään, houkuttelee luokseen. [s. 79]

Wurlitzer leikittelee hahmojensa kautta näkökulmatekniikalla: jokainen luku on kirjoitettu yhden (tai välillä kahden) henkilön näkökulmasta. Tällaiset näkökulma- ja episodiromaanit taitavatkin olla aika yleistä suomalaisessa nykykirjallisuudessa: rakenne ei tunnukaan enää kovinkaan raikkaalta. Varjopuolena on rakenteen ajoittainen katkonaisuus ja tunne kokonaisuuden hajoamisesta.

Mielenkiintoisin hahmo Wurlitzerissa on Nastassja, nuori transnainen, joka pohtii naiseuttaan ja identiteettiään väärältä tuntuvan kehonsa kanssa. Myös kuivakka, vastenmielinenkin Gennadi on herkullinen hahmo, ja romaani saattaakin nämä kaksi hyvin erilaista hahmoa yhteen mielenkiintoisella tavalla. Valitettavasti muut kertojat, Mies, Poika ja Henryk, jäävät mielestäni ohuemmiksi ja etäisemmiksi hahmoiksi.

Wurlitzer on taitava, taiteellinen ja tyylikäs kokonaisuus. Valitettavasti sen rakenteen verkosto jää turhan ohueksi: kokonaisuus tuntuu jopa turhan aukkoiselta. Olisin toivonut esimerkiksi, että hahmojen väliset yhteydet olisivat vielä tiheämpiä. Puutteistaan huolimatta Lehtisen teos on suurimmilta osin erittäin nautinnollinen sekä poikkeuksellisen kypsä esikoisromaani.

Jenni toivoisi, että useammasta baarista löytyisi jukeboksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 448

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Lajityyppi: episodiromaani, psykologinen romaani, kehitysromaani

Mistä saatu: arvostelukappale