torstai 23. helmikuuta 2017

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

















Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus kertoo tyttären ja alkoholisoituneen isän rakkaudesta ja Beckombergan mielisairaalasta. Se koostuu pääasiassa Jackie-tyttären lapsuusmuistoista, joissa vieraillaan liki taivasmaiseksi paratiisiksi kuvatussa Beckombergassa, vietetään Jim-isän kanssa laatuaikaa ja seurataan heitteille jätetyn Jackie-paran surkeaa lapsuutta. Välillä käväistään nykyhetkessä Jackien ja tämän lapsen luona ja taivastellaan, miten jyrkkä Jimin edelleen jatkuva alamäki onkaan.

Niin raskas on rakkaus ei ole järkyttävä saati kurjuudella revittelevä lukuelämys, vaikka siinä sivutaankin rankkoja aiheita. Ruotsalaismaisesti teoksen maailma on lukuisista ongelmistaan huolimatta jopa onnellinen, koska sen hahmot tulevat toimeen vähällä ja piristävät arkeaan anarkistisilla tempauksilla – Beckombergan lääkäri Wintersonilla on esimerkiksi tapana viedä sairaalan asukkaita kotiinsa juhliin ja palauttaa hoidokkinsa aikaisin aamulla takaisin lataamon vällyihin.

Sinänsä mielenkiintoiset kuviot ja hahmot eivät kuitenkaan kannattele Stridsbergin romaania, sillä romaanin hahmoihin ei ikään kuin uskalleta syventyä kunnolla missään vaiheessa. Vilkkaasti vaihtuvat näkökulmat jättävät romaanin tärkeätkin kohtaukset irrallisen oloisiksi episodeiksi, kun ne käsitellään mahdollisimman nopeasti pois alta.

Vaikka romaanin ydin tuntuu turhan heppoiselta ja tylsältä sisältönsä puolesta, siitä löytyy mielenkiintoisia hyviä hetkiä sieltä täältä. Esimerkiksi Beckombergan avaamista ja toiminnan aloittamista kuvaavat takaumat ovat mielenkiintoisia väläyksiä tarinan alkupuolella. Ruotsalaisen hyvinvointivaltion idealistiset lähtökohdat kytkeytyvät väkisinkin nykymaailman markkinaliberalistiseen ajattelutapaan, julkisilla paikoilla hortoileviin avohoitopotilaisiin ja parhaillaan valmiiksi porisevaan Sote-soppaan, joiden kylmyyteen nähden menneisyyden humaani optimismi tuntuu huvittavalta, liikuttavalta ja vähän korniltakin.
Pääsisäänkäynnin yläpuolella, julkisivun sokeiden kasvojen halki kulkee kullatuin kirjaimin kirjoitettu ja vaakunoin koristeltu lakisäädöksestä kertova teksti. Valtion ja Tukholman kaupungin vuonna 1925 solmiman sopimuksen mukaisesti psyykkisesti sairaiden hoito on siirretty kaupungin vastuulle. Tätä tarkoitusta varten kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1929 rakennuttaa Beckombergan sairaalan, joka otettiin käyttöön vuosina 1932-1933. Alkuvuosissa on jotain utooppista, kultaiseen tekstiin sisältyvät kaikki ne toiveet joita aikoinaan ladattiin uudelle sairaalalle, tuolle suurellisen mahtipontiselle sosiaaliselle rakennukselle. Kaupungin sairaat saisivat uuden kodin jossa heiltä ei puuttuisi mitään, vihdoinkin joku pitäisi huolen niistä onnettomista, jotka ovat ”sairastuneet mielenvikaisuuteen”. Tämä on se unelma joka pilkottaa kullattujen sanojen takaa, yhä elossa oleva unelma uudenlaisesta sairaalasta, uudenlaisesta maailmasta jossa ketään ei jätetä ulkopuolelle, jossa vallitsee järjestys ja jossa kaikista pidetään huolta, jossa ihmiskunnan pohjasakka, ne ihmiset joille ei ole osattu tehdä mitään – hyödyttömät kansalaiset ja ne jotka ovat vuosisatojen ajan eläneet häkeissä maan alla – kiskotaan valoon, pestään ja puetaan sairaalan raidallisiin päiväasuihin.

On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkaa jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä.
[s.70–71]
Niin raskas on rakkaus sisältää hyvin paljon dialogia. Valitettavasti määrältään suuret vuoropuhelut eivät nekään avaa hahmojensa mielenliikkeitä tai muita oleellisia ominaisuuksia vaan jäävät lähinnä raivostuttavan monitulkintaisiksi hölötyksiksi, jotka eivät oikeastaan kerro mitään konkreettista puhujistaan saati romaanin tapahtumista.
”Äiti, mitä tapahtuu jos kaikki katoaa? Marion kysyy juuri ennen uneen vaipumistaan. Hän painaa jalkojaan minua vasten vielä nukkuessaankin ikään kuin varmistaakseen, että pysyn lähellä.
   ”Jos kaikki katoaa, me jäämme, sinä ja minä.”
   ”Mutta miten me voidaan jäädä jos mitään muuta ei ole?”
   ”En tiedä, niin siinä vain käy.”
[s.113]
Stridsbergin romaani on kohtuuttoman laahaava lukuelämys, josta on unohtunut mielenkiintoiset ainekset yhteen nitova, kunnollinen juoni. Tällaisenaan Niin raskas on rakkaus jää turhauttavan sirpaleiseksi ja etäiseksi kokonaisuudeksi, joka haastaa lukijansa sekavuudellaan antamatta itsestään juuri mitään konkreettista vastalahjaksi – vähän niin kuin mielisairas Jim tekee jatkuvasti Jackielle.


Petter seuraa soten etenemistä varsin laiskasti.

Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Outi Menna
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 462
Kansikuva:
Tuija Kuusela
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

2 kommenttia:

  1. Ääh, kuulostaapa turhauttavalta tuollainen monitulkintainen hölpötys. Pohdiskelevuudessa ja haastamisessa ei ole lähtökohtaisesti mitään väärää, mutta jos vastuu epämääräisten viitteiden ja selittämättömien, tekosyvällisen oloisten repliikkien yhdistelystä jätetään kokonaan lukijalle, on jokin pielessä. Minua(kaan) ei lukijana mikään motivoi pysähtymään ja arvuuttelemaan, mistähän tässäkin nyt oli taas kyse. Kun siinä voi olla kyse mistä vaan. Mieluummin siirryn jonkun toisen teoksen pariin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vetovastuun antaminen lukijalle on kyllä mielenkiintoinen idea, mutta tämä taitaa olla kehnoin mahdollinen lopputulos - tarinan ohuus ja puutteet tulevat vielä selkeämmin esille kun niitä joutuu itse pyörittelemään. -Petter

      Poista