S. K. Tremayne: Jääkaksoset

S. K. Tremaynen kauhujännäri Jääkaksoset kertoo englantilaisen Moorcroftin perheen järkyttävän tarinan. Toinen perheen sievistä kaksostytöistä on kuollut merkillisessä onnettomuudessa, ja edelleen surusta sekaisin olevat vanhemmat Sarah ja Angus päättävät muuttaa henkiinjääneen Kirstie-tyttärensä kanssa pois Lontoosta skotlantilaiselle majakkasaarelle uuden tai ainakin tuskallisista muistoista vapaan elämän toivossa.

Moorcroftit saavat luonnollisesti huomata sekä toivoneensa että odottaneensa liikoja uudelta alultaan – ränsistyneen autiosaaren korjaustyöt nielevät aikaa ja rahaa, ja Sarahin ja Anguksen oma avioliittokin tuntuu pysyvän kasassa pelkällä pyhällä hengellä. Kaksikon hitaasti mutta varmasti paljastuvat, Lydia-tyttären kuoliniltaan liittyvät salaisuudet kääntävät tarinan päälaelleen monta kertaa. Suurimman haasteen Sarah ja Angus löytävät omasta perheestään, kun Kirstie alkaa väittää olevansa taannoin kuollut Lydia.

Jääkaksoset tuo eristyksiin jääneellä miljööllään ja perhedynamiikan kuvauksellaan mieleen Stephen Kingin Hohdon, mutta Tremayne tarjoilee hölmön splatterkauhun sijaan viiltävää jännitystä alusta loppuun. Sarahin näkökulmasta kuvattu tarina onnistuu käsittelemään hienosti niin vanhemmuutta kuin kaksoisuuttakin, vaikka viimeksi mainitun kohdalla romaanin symboliikka latistuu mielenkiintoisuudestaan huolimatta ajoittain turhan alleviivavaksi ja itsestäänselväksi.

Ensi alkuun erotimme vauvat toisistaan lakkaamalla kummaltakin saman sormen- tai varpaankynnen keltaiseksi tai siniseksi. Keltainen oli Lydian väri, ja sitä mukaillen syntyi sittemmin myös hänen lempinimensä: Kultasirkku. Sininen kuului Kirstielle, Sinilinnulle.
   Kynsien lakkaaminen oli kompromissi. Eräs synnytyssairaalan hoitajista neuvoi meitä hankkimaan toiselle kaksosista tatutoinnin huomaamattomaan paikkaan: vaikka lapaluulle tai nilkan yläpuolelle – vain pienen, pysyvän merkin, jotta erehtymisen vaaraa ei olisi. Me kuitenkin vastustimme ehdotusta, koska se tuntui meistä aivan liian radikaalilta, jopa barbaariselta: mekö hankkisimme toiselle täydellisistä, viattomista, virheettömistä vastasyntyneistämme tatuoinnin? Ei kuuna päivänä.
   Jotain meidän oli kuitenkin pakko tehdä. Joten luotimme kynsilakkaan, jota levitimme tunnollisesti ja huolellisesti kerran viikossa, joka viikko, vuoden ajan. Sen jälkeen – ennen kuin pystyimme vielä erottamaan tyttöjä heidän persoonallisuutensa perusteella tai sen mukaan, kuinka he reagoivat omaan nimeensä – käytimme erottamiseen vaatteita; osittain samoja vaatteita, jotka on nyt säilötty tälle tomuiselle ullakolle.
   Samaan tapaan kuin kynsilakankin kanssa, Lydialle hankittiin keltaisia vaatteita, Kirstielle sinisiä. Emme pukeneet heitä kokonaan yksivärisiksi – keltaiseksi ja siniseksi tytöksi – mutta varmistimme, että Kirstiellä oli aina sininen paita tai siniset sukat tai sininen tupsupipo, kun taas Lydialla ei ollut mitään sinistä. Hänellä oli puolestaan keltainen T-paita tai vaikka tummankellertävä rusetti vaaleankeltaisissa hiuksissaan. [s.45 – 46]

Lukijalle hitaasti selkenevä valheiden, väärinkäsitysten ja harhojen hetteikkö on Jääkaksosten ehdottomasti vahvin valttikortti. Lukija osaa useimmiten erotella mielessään romaanin todelliset ja valheelliset tapahtumat, mutta joutuu totuudesta tietoisena katsomaan, minkälaisia seurauksia tosina pidetyt valheet saavat aikaan Moorcroftin perheessä niin identiteetti- kuin eskaloituvan aviokriisinkin muodossa.

Tremaynen romaani on täysin nykytrendin vastaisesti veretön ja lähes väkivallaton kokonaisuus, joka malttaa nojata psykologiseen jännitykseen loppuun asti. Jääkaksosten tärkeimmät hahmot eli Sarah, Angus ja elossa oleva tytär on kuvattu monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja näiden toimet tuntuvat uskottavilta. Sarah saa kertojanäkökulmansa myötä luonnollisesti eniten Tremaynelta huomiota, ja ihailin sitä, miten romaanin alussa surun jäytämältä vaikuttava nainen osoittautuu loppuviimein todelliseksi tiikeriemoksi sekä terävien huomioidensa, suoruutensa että häikäilemättömyytensä vuoksi.

Puhun nopeasti, jotta saan kakistettua kaiken ulos. Kerron, että on mahdollista että erehdyimme siitä, kumpi kaksosista kuoli. Emme ole varmoja. Yritämme selvittää asiaa. Kaikki on niin järjetöntä ja silti niin viiltävän todellista. Yhtä todellista kuin Knoydartin vuoret. Äiti, joka osaa muutoinkin olla yhtä hiljainen kuin minäkin, kuuntelee selostukseni kohteliaasti loppuun asti.
   ”Hyvä tavaton, hän sanoo lopulta. ”Voi hyvä tavaton. Hyvänen aika. Kirstie parka. Tai siis –”
   ”Äiti, älä itke.”
   ”En minä itkekään.”
   Hän itkee. Minä odotan. Hän itkee edelleen.
   "Tämä vain nostaa pintaan niin paljon muistoja. Siitä kamalasta illasta. Ambulanssista.”
   Odotan hänen kyyneltensä tyrehtymistä ja työnnän omat tunteeni väkisin sivuun. Minun pitää olla se, joka pysyy vahvana. Miksi? [s.134 – 135]

Romaanin kehuttu loppu ei puolestaan lunastanut omalla kohdallani odotuksia, vaan varsinkin Anguksen toiminta jäi vähän epäloogiseksi ja perustelemattomaksi. Toisaalta Jääkaksosten loppuun johtava tapahtumaketju ei ole sekään ihan selkein mahdollinen, mikä tuntuu muuten niin kikkailematta edenneen romaanin päätökseksi vähän omituiselta. Varsinaista mahalaskua ei ole luvassa, vaan tason sijaan toteutus notkahtaa jonkin verran – lopun tapahtumat olisivat tarvinneet jonkin verran yksinkertaistamista ja selkeyttämistä.

Tremayne on rakentanut romaanistaan taitavasti punotun ja hyvällä tavalla piinallisen kokonaisuuden, jonka tiheään tahtiin tapahtuvat juonenkäänteet ja paljastukset saavat lukijan kääntämään tehokkaasti sivua. Ihan kertaistumalta Jääkaksosia ei kuitenkaan tee mieli ahnehtia, sillä ahdistava ja alituiseen synkistyvä tunnelma toimii parhaimmillaan muutaman luvun mittaisissa, lyhyemmissä lukusessioissa.

Petter on varsinkin Jääkaksoset luettuaan tyytyväinen siitä, että on perheensä ainoa lapsi.

Alkuteos: The Ice Twins
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Oona Nyström
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 349
Kansikuva: HarperCollinsPublishers Ltd 2015
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Hyllynlämmittäjä-lukuhaaste

Törmäsimme netissä Helmi Kekkosen blogissaan aloittamaan Hyllynlämmittäjä-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoituksena pelastaa kirjahyllyyn lämmityshommiin unohtuneita kirjoja luettavaksi. Päätimmekin haastaa itse itsemme kaiveltuamme kirjahyllyihin liian pitkäksi aikaa unohtamiamme opuksia – luemme siis kuusi hyllynlämmittäjää kumpainenkin.

Otto Lehtinen: Wurlitzer

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Takashi Hiraide: Kissavieras

J.K. Rowling, John Tiffany ja Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Jenni odottaa yllä olevista luettavistaan eniten Tuomaisen Mies joka kuoli -romaania, koska sen pelkistetty ulkomuoto veti aikoinaan kirjakaupan hyllyssä puoleensa. Jenni on myös kaivannut jotain imevää, mukaansatempaavaa tarinaa, jonka aloittaminen ei vaadi liikaa ponnisteluja: Tuomaisen romaani vaikuttaa intensiiviseltä ja hyvältä lukukokemukselta.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Gregory Maguire: Egg & Spoon

Virpi Pöyhönen: Doe

Herman Koch: Naapuri

Leif Davidsen: Kuubalaista verta

Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa

Petter odottaa oman pinonsa teoksista eniten sen uusimman jäsenen eli Cooverin Pinokkio Venetsiassa -romaanin lukemista. Uudistushaluinen proosa polttelee Petteriä sen verran, että hän otti varaslähdön Cooverin kanssa – Petter ahmi laitokseen sisällytetyn Lapsenvahti-novellin viime syksynä ja oli vakuuttunut miehen persoonallisesta ja lukijan pään pyörälle pistävästä tyylistä.

Han Kang: The Vegetarian

Han Kangin The Vegetarian on räväkkä, väkivaltainen ja harvinaisen häiriintynyt romaani ja yksi alkuvuoden parhaista teoksista. Eteläkorealaisen Kangin juhlittu romaani ilmestyy maaliskuussa Gummerukselta Sari Karhulahden suomennoksena Vegetaristi.

Kolmessa osassa kerrottu tragedia esittelee lukijalle normaalilta ja vähän tylsältäkin vaikuttavan Yeong-hyen, joka elää tavallisen miehen kanssa turvallisessa avioliitossa. Eräänä päivänä siippa saa huomata vaimonsa seonneen pahemman kerran. Yeong-hye kertoo nähneensä pelottavan ja väkivaltaisen unen, joka on saanut tämän heittämään kaikki huushollin lihatuotteet roskikseen ja ryhtymään kasvissyöjäksi pelastaakseen henkensä.

Vegeily osoittautuu kuitenkin vaaralliseksi ratkaisuksi ennen kaikkea The Vegetarianin päähenkilön kannalta. Mitä vähemmän Yeong-hye syö pysyäkseen hengissä, sitä pahemmin tämän lähipiiriin kuuluvat ihmiset tuntuvat sekoavan – naisparka joutuu niin perversseillä ja julmilla tavoilla hyväksikäytetyksi, että oikein pahaa tekee.

The Vegetarianissa Yeong-hyen toimia ja huonommaksi menevää terveydentilaa seurataan keskushenkilön läheisten näkökulmista: oman katsauksensa naisen edesottamuksiin tuovat Yeong-hyen sisko, lanko ja aviomies. Vaikka romaanin keskiössä olevan, ongelmien alkulähteenä toimivan Yeong-hyen pään sisälle ei missään vaiheessa päästäkään, se ei yllättäen juuri haittaa. Kolme erilaista hahmoa tuovat mielenkiintoisesti oman näkökulmansa The Vegetarianin tärkeimpiin tapahtumiin, eikä osittain samojen juonenkäänteiden käsitteleminen ehdi tuntua puisevalta missään vaiheessa.

The Vegetarian paljastuukin edetessään varsin feministiseksi romaaniksi, jonka kantavana teemana on naisen oikeus omaan kehoonsa ja itsenään olemiseen. Provokatiivinen teeman käsittely tuo mieleen Laura Lindstedtin Oneironissa itseään taiteen nimissä nälkäkuolettaneen Slomithin.

Kangin romaani on eriskummallinen ja maailmankuvaltaan vääristynyt kokonaisuus, jonka ahdistavimmat  kohtaukset pysyvät lukijan mielessä todella kauan. Kasvissyöjäksi ryhtyminen kuvataan ainakin Kangin maailman aasialaisessa kulttuurissa paheksuttavaksi takinkääntötempuksi, joka pistää Yeong-hyen vanhoillisten vanhempien pakan täysin sekaisin – perheen isä pahoinpitelee tyttärensä ja pakottaa sukulaisensa pitelemään ituhipiksi ryhtynyttä jälkeläistä paikallaan, jotta saa tämän maistamaan herkullista possua.

On kuitenkin hienoa, että Kang osaa pitää omituisen romaaninsa hienovaraisen tunnelman yllä myös ällöttävämpien kohtausten ulkopuolella. Hitaimmissa kohtauksissa hahmojen väliset jännitteet tulevat hienosti esille, ja oivasti kirjoitettu dialogi avaa harkitun etäiseksi jäävän Yeong-hyen ajatusmaailmaa pelottavalla ja jännittävällä tavalla. Kangin mutkaton ja suora kerronta korostaa kaikessa paljaudessaan The Vegetarianin tapahtumien häiriintyneisyyttä luontevasti halki romaanin.

”People are always telling me to eat… I don´t like eating; they force me to. Last time I threw it up… yesterday as soon as I´d eaten they gave me an injection to put me to sleep. Sister, I don´t like injections, I really don´t like them… please let me out. I don´t like being here.”
   In-hye had held Yeong-hye´s wasted hand and said, ”But you can´t even walk properly any more. It´s only now that you´ve got this IV that you are managing to keep going… If you come home, will you eat? If you promise to eat I´ll get you discharged.” She couldn´t fail to notice how light went out of Yeong-hye´s then. ”Yeong-hye? Answer me. All you need to do is promise.”
   Yeong-hye twisted away from her sister. ”You´re just the same”, she whispered, her voice barely audible.
   ”What are you talking about? I …”
   ”No one can understand me… the doctors, the nurses, they´re all the same… they don´t even try to understand… they just force me to take medication, and stab me with needles.”
   Yeong-hye´s voice was slow and quiet, but firm.
   In-hye couldn´t hold herself back any longer. ”You!” she yelled. ”I´m acting like this because I´m afraid you´re going to die!”
   Yeong-hye turned her head and stared blankly at In-hye, as thoug the latter were not her sister but a complete stranger. After a while, the question came.
   ”Why, is it such a bad thing to die?” [s. 156 – 157]

The Vegetarian on armoton kokonaisuus, joka vie lukijan matkalle unenomaiseen, julmaan ja ennennäkemättömään maailmaan. Kangin romaani on niitä lukuelämyksiä, joiden unohtaminen tuntuu varsin epätodennäköiseltä.

Petter on ollut yli neljännesvuosisadan ajan hyvinkin kaikkiruokainen.

Alkuteos: 채식주의자 / Chaesikjuuija
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2007
Englanninkielinen käännös: Deborah Smith
Kustantaja: Portobello Books
Sivumäärä: 183
Kansikuva: Getty Images / Siede Preis
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jonesin koruttoman traaginen esikoisteos Kotiinpaluu oli yksi loppukesän 2016 suurimmista yllättäjistä. Sen loistavuudesta innostuneena tulin luvanneeksi, että annan uuden tilaisuuden aikoinaan kesken jättämälleni Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -teatteriromaanille – enkä joutunut pettymään siihen tasapaino-ongelmista huolimatta.

Rankan lapsuuden ja nuoruuden mielisairaan äitinsä ja juopon isänsä kanssa kokenut Luke Kanowski tapaa kaksi mielenkiintoista teatterin parissa työskentelevää ikätoveriaan. Kohtaamisen seurauksena Luke karistaa englantilaisen pikkukaupungin tomut jaloistaan ja perustaa tuottajan hommia aloittelevan Paulin ja teatterijärjestäjänä työskennelleen Leighin kanssa Lontooseen oman teatterin paikallisen kuppilan yläkertaan ja jatkaa enemmän tai vähemmän salassa omien näytelmien kirjoittamista.

Luken edesottamusten ohella Ehkä rakkaus oli totta seuraa näyttelijäksi aikovan Nina Hollingsin taivalta hallitsevan äidin helmoista vähintään yhtä omistuishaluisen ja kieroutuneen teatterituottaja Tonyn pikkuvaimoksi – samalla Nina onnistuu äitinsä ja Tonyn kieroutuneen yhteistyön avulla luomaan varsin menestyksekkään uran. Ninan urakehitys ja Luken ja kumppaneiden omat kunnianhimot kulkevat samaan suuntaan pienessä ja varsin sisään päin lämpiävässä Lontoon teatteriskenessä, ja kun Nina ja Luke rakastuvat toisiinsa, suhteen seuraukset tuntuvat näkyvästi kaikkien hahmojen elämissä.

Ehkä rakkaus oli totta vaikuttaa suomenkielisen laitoksen nimen perusteella huomattavasti kepeämmältä teokselta kuin mitä todella onkaan. Se ei ole järin romanttinen romaani, vaikka ihmissuhteet ovatkin siinä varsin suuressa roolissa – mutta niin on teatterikin. Jones kuvaa 60-70-lukujen lontoolaista teatteritoimintaa varsin pitkältä ajanjaksolta useine erilaisine projekteineen, joihin liittyy luonnollisesti takinkäännöksiä. Rakkaus ja seksi muuttuvatkin ihmisten unelmia ja tavoitteita häiritseviksi elementeiksi, mutta suurimpana häiriötekijänä Jonesin romaanissa on kuitenkin itse Luken hahmo.

Ninaan rakastuva ja ystäviensä työkuviot kokonaan sekoittava Luke onnistuu nimittäin ennen näyttelijättären tapaamista sotkemaan asioita huolella. Juro ja umpimielinen Luke on omituisuudestaan huolimatta melkoinen naistenmies, joka sekä itkettää että naurattaa kauniimpaa sukupuolta tuosta noin vailla sen kummempia tunnontuskia. Kun Jones on kuvannut parinsadan sivun verran elämästä nauttivan auervaaran toimia, tuntuu melkeinpä kiusallisen vanhanaikaiselta, että Luke pistää irtosuhteet telakalle ”tosirakkautensa” Ninan tavattuaan ja keskittyy vain tämän piirittämiseen melkeinpä pelottavalla innokkuudella.

Luken kaikki toimet eivät tunnukaan järin loogisilta, ja tämä jää keskeisestä asemastaan huolimatta vähän etäiseksi ja kummalliseksi päähenkilöksi, johon liittyvät juonentyngät eivät aina kohtaa järinkään tyydyttävästi. Esimerkiksi Luken vanhempiin liittyvät edesottamukset tuntuvat romaanin edetessä aina vain epäoleellisemmilta, vaikka mielenkiintoisia ovatkin.

Onneksi Ninan kanssa ei ole näin – Jones onnistuu pitämään hahmon kokemat vastoinkäymiset ja epäonnenpotkut Nina-paran mukana ja näyttämään kivuliaasti, miten tämän elämän vastoinkäymiset kertautuvat uudelleen ja uudelleen ihmissuhteissa. Ninan lähes symbioottinen äitisuhde on kauheaa luettavaa, ja lukijasta tuntuu vielä pahemmalta, kun näyttelijätär ajautuu naimisiin vielä hullumman miehen kanssa. Ninan edesottamusten ja uranrakentamisen myötä Jones tuo hienosti esille sen, minkälaista nuorallatanssia naisnäyttelijän elämä voi olla lapsuudesta alkaen kilpailun ja odotusten myötä, semminkin kun lähipiiriltä on turha odottaa kovinkaan kannustavaa palautetta.

Näytelmä tuli ja meni, eikä uutta ilmaantunut. Marianne valmensi tytärtään lausumaan monologeja koe-esiintymisissä, joihin he eivät olleet vielä hakeneet, ja surkutteli heidän köyhyyttään. Hän kertoi Ninalle, mitä tyttö oli, mitä tämä ei ollut ja mitä tästä saattaisi tulla – jos heillä vain olisi rahaa –, ja Nina pinnisteli saadakseen äidiltään kehuja, niin kuin oli tehnyt aina. Me emme jää tänne ikuisesti, tämä on vain väliaikaista, Marianne sanoi, ja Nina oli samaa mieltä ja tekeytyi pieneksi ja oli mieliksi parhaansa mukaan. Kun hän ei onnistunut tekemään vaikutusta, Marianne menetti malttinsa.
  Tulepas nyt, sinä käyttäydyt kuin lapsi!
  Etkö sinä tiedä miten puhelimessa kuuluu puhua?
  Mene kauppaan.
  Pysäytä taksi.
  Tupakoi näyttämättä jonkun sisäköltä.
  Sitten: Sinä olet sitä mitä minä olisin voinut olla, Marianne sanoi ja korjaili hellästi Ninan kampausta. [s.27–28]

Vaikka Jones ei ole selvästi miettinyt Luken suhteen romaaninsa yksityiskohtia loppuun asti, muut mielenkiintoiset hahmot paikkaavat päähenkilön vajeita kiitettävällä tavalla. Seurustelemaan ryhtyneet Paul ja Leigh ja suhteeseen sotkeentunut Luke ovat yksi romaanin mielenkiintoisimmista asetelmista, joka muuttuu aina vain kiusallisemmaksi kolmikon asettuessa asumaan saman katon alle. Jonesin tekemät yksityiskohtaiset havainnot ja tapa kuvata hahmojensa toimia tekevät kieltämättä häiriintyneestä kolmiodraamasta romaanin keskikohtaa hienosti kannattelevan punaisen langan.

Paul vietti yhä harvemmin öitä Leighin asunnolla. He sanoivat toisilleen, että nauttivat siitä kun saivat olla kaksin, mutta se ei ollut totta; heillä meni paremmin silloin kun Luke oli heidän seurassaan. Paul oli vakuuttunut siitä, että Leigh oli sellainen tyttö jonka lähellä Luke pystyi olemaan tekemättä iskuyrityksiä. Leigh oli tasapainottaja, pieni uhraus joka auttoi Paulin ystävää pysymään kasassa.
   Lukelle tilanne oli yksinkertaisempi: Leigh ja Paul olivat hänelle koti. Myöhään illalla, kun musiikki oli vaiennettu ja patterit olivat kylmät, hän meni pilkkopimeässä nukkumaan ja aisti viereisestä huoneesta heidän tuomansa turvan. Ja lopultakin hän tunsi lepäävänsä, edes hieman. Hän nautti suuresti siitä kun he kolme olivat yhdessä, ja hän uskoi muidenkin nauttivan. Joskus, kun hän tyydytti itseään sängyssä ennen nukahtamista, hän tiesi että Paul ja Leigh rakastelivat samaan aikaan seinän toisella puolella. He eivät tehneet sitä äänekkäästi, mutta Luke huomasi sen kyllä. Se ei ollut hänestä kiihottavaa eikä ällöttävää, eikä hän kuvitellut heitä mielessään, mutta puoliunisessa tilassaan hän tunsi tietynlaista kumppanuutta sen vuoksi, että teki samaa kuin nuo kaksi. Hänellä ei ollut kokemusta intiimiydestä, tai ymmärrystä siitä, joten tämä oli hänelle turvallinen tapa rakastaa. [s. 145]

En voi mitenkään väittää katuvani taannoista lupaustani ja sen täyttämistä – Jonesin läpimurtoromaaniksi nimitetty Ehkä rakkaus oli totta on parhaimmillaan varsin vetävä kokonaisuus, mutta muuhun sisältöön nähden epätasapainoinen päähenkilö vetää mattoa muuten onnistuneiden tarinallisten elementtien alta harmittavan tehokkaasti.

Alkuteos: The Fallout
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 419
Kansikuva: Thomas Hoepker / Magnum Photos ja
Hulton Deutch Collection / Corbis
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuolan esikoisromaani Replika on hämmentävän monitasoinen teos, jonka keskiössä on astetta omituisempi kasvutarina. Köyhässä kylässä elää värikkäiden kanssa-asukkien keskellä nuori poika, joka joutuu kokemaan äitinsä kuoleman ja pääsee sen jälkeen nauttimaan ympäröivän maailmaan hekumallisista houkutuksista. Vuola yhdistelee tarinaansa elementtejä sekä Pinokkion että Siniparran kaltaisista saduista että Marilyn Monroen traagisesti päättyneestä elämästä.

Viisiosainen Replika on todella kauniisti kirjoitettu mutta varsin sekava, asioita jatkuvasti tulkinnanvaraisiksi jättävä romaani, jossa asioiden yhdistely ja päättely ovat koko ajan lukijan varassa. Jatkuvasti syveneville surrealismin vesille karkaava, vuorotellen useamman hahmon mielenliikkeitä ja toimia käsittelevä tarina tuntuu aivan liian usein turhauttavan haastavalta kikkailunsa takia, ja kun punaisen langan kadottaa jossain vaiheessa, sitä on todella vaikea enää löytää kyseisen osan sisältä – villisti eri hahmojen välillä poukkoileva kerronta ei auta asiaa yhtään. Niinpä kauniit kuvaukset ja kohtaukset jäävät usein lähinnä Vuolan käyttämän värikkään kielen ihailemiseksi.

Koska on tiistai, Kerjäläistyttö koputtaa laakson jokaiseen oveen, taas on suola loppu, jauhot, kananmunat. Koirien suklaanruskeat kaiken nähneet silmät tarkkailevat Kerjäläistyttöä laiskasti. Kerjäläistyttö jos joku on tottunut kasvojensa edessä sulkeutuviin oviin, portteihin, painavien ovien läiskähdyksiin, lukkojen naksahduksiin, ilmavirtaan joka syntyy kiinni pamahtavasta ovesta, äänestä joka syntyy kun selkä käännetään: kun jokin sulkeutuu. Esine jota kukaan ei kaipaa, kaunis tavara joka sietää kaiken kohtelun, tummumaan unohtunut hopealusikka. Ovet paukahtavat tai pysyvät kiinni ja kuitenkin Kerjäläistyttö on koko ajan olemassa. Hänellä on pienet kalpeat kasvot ja hyvin tummat silmät, kaksi tummaa kobolttisilmää, katse vakaa ja rauhaisa. Hän ontuu sillä hänen huolimaton äitinsä pudotti hänet kerran, äiti joka on lähtenyt kauas, ainiaaksi, maiden ja merten taa, Kerjälaistyttö ontuu, ehkä hänet on koottu vääristä osista jotka eivät sovi yhteen. Mutta Leipurin vaimo on sanonut että ihmistä varten ei ole muottia eikä kaavaa, jokaisessa on valuvika, pieni tai suuri, semmoinen voi olla kädessä niin että ei voi tarttua esineeseen kunnolla, jalassa niin että kävely vie voimat eikä hyppääminen ole mahdollista, yksikään rento hyppy yli kuoleman kuten Kaniininnaaman loikat Vanhalla hautausmaalla; semmoinen voi olla silmässä niin että ei näe oikein: aivan kuten Leipurin vaimon omasta katseesta puuttuu se kipinä joka erottaisi hänen silmänsä nuken silmistä. Jokaisessa on valuvika, näkyvä tai näkymätön: ja joillakin se on sydämessä mutta ei lihaksen sisällä vaan pahempaa: tunteissa jotka lähtevät sydämestä. [s.27]

Omaa Replika-kokemustani sävyttää vahvasti ajatus siitä, etten suoraan sanottuna ymmärtänyt paljoakaan Vuolan tarinasta – eri tarinoiden suhteet jäivät välillä todella epäselviksi. Yllättäen tämä käsittämättömyys haittasi lopulta huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa Heikki A. Kovalaisen samanhenkistä Mädän elämän alkeet -romaania lukiessa.

Siinä missä Kovalaisen sekasotku jäi kikkailevan ärsyttäväksi ja yhdentekeväksi kokonaisuudeksi, Replikan kauniit tunnelmakuvat ja erikoinen maailma, joka muuttuu osa osalta mielikuvituksellisemmaksi, pitivät minut suhteellisen hyvin koukussa tarinan onttoudesta huolimatta.

Replika vaatii siis hyviä istumalihaksia, kärsivällisyyttä ja varmasti vähintäänkin toisen lukukerran, ennen kuin tämä vyyhti aukenee kunnolla. Toisaalta tarvitseeko sen aueta? Ehkäpä Vuolan esikoisromaani onkin tarkoitettu arvoitukseksi, joka avaa itseään eri tavalla eri lukijoille, ja sen läpi tarponut voi jatkaa elämäänsä onnellisena oman tulkintansa kanssa.

Petter on jäänyt viimeksi yhtä pöllämystyneeseen mielentilaan katsottuaan
Terry Gilliamin ohjaaman Imaginarium Of Doctor Parnassuksen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 197
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: psykologinen romaani, kehitysromaani, surrealismi, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale