Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia ottaa melkoisen harppauksen verrattuna miehen Abiturientti-esikoisteokseen. Sirola on siirtynyt Ville Siikalan jännittävästi ja eloisasti kumpuilleiden mielenmaisemien kuvaamisesta huomattavasti suurempiin teemoihin ja kuvioihin.

Kaksi kaupunkia käynnistyy toukokuussa 1983, kun Tallinnassa ensimmäistä kertaa vieraileva runoilija David Leija, oikealta nimeltään Jussi Kuusinen, tutustuu kahteen todelliseen virolaiseen vilkkusilmään. Rein Mägisaaren hämärähommat ja muusikko Ants Semperin värikäs historia, johon lukeutuu muun muassa neuvostoliittolaisesta sukellusveneestä karkaaminen Antsin henkilökohtaista haaremia unohtamatta, tulevat nopeasti tutuiksi.

Erityisesti Reinin hauska viron ja suomensekainen puhe huvittaa kirjan alkumetreillä, semminkin kun englantia osaavan Antsin puhe on asiallista ja moitteetonta kieltä. Reinin levottomuus ja epärehellisyys korostuvat hauskasti tämän lasketteleman siansaksan seassa.

Hän [Rein] heristi nyrkkiään. Sitten hänen ilmeensä lauhtui sopuisaksi ja hän sanoi tuijottaen Leijaa kostein silmin:
– Ants kerto minule et sina olet mees kes ei pelka mitte mitaki. Ants kerto minule et sina jutustasit, et kirjailija ei peaks mitaki karttama, et ei ole surm suur mure, kui tekep tööt teise inimese hyvaks. Mina sinule sanon, et see on suurepärane jutustamine, suurjooneline suhtautumine. Palju on inimeset keta pelka, harv on keta uskalda.
– Niin, sanoi Leija välinpitämättömästi.
Rein sanoi:
– Ants kerto minule, et sina lubasit meit auttaa, et sinul on juba vene ja monet ystävat Soomes kea sinu ka tekevat täpseliset suunnitelmat. [s.92]

Kaksikon uhkarohkean pakomatkan takia pääsee unohtumaan se tosiasia, että molemmat tietävät Reinin vaimon Aaven odottavan Antsin lasta. Vaikka miehet ovatkin valmiita panemaan jännitteet syrjään yhteisen päämäärän takia, venäläiset rajavartijat saavat heidät kiinni suomalaisen kalastusaluksen kannelta. Ants joutuu lopulta oman nahkansa pelastavan Reinin petoksen takia 11 vuodeksi Pohjois-Venäjälle vankileirille erilaisten rangaistuslaitosten ja pakkomielisairaaloiden kautta. Reinin salakuljettama arvokas maalaus puolestaan päätyy kalastusvenettä kipparoineen Joni Jaakkolan haltuun.

Kaksi kaupunkia seuraa Antsin hurjaa matkaa Neuvostoliiton julman rangaistuskoneiston halki armottoman rehellisesti. Sirola on koostanut muusikko Tarmo Urbin ja tämän perheen kohtaloiden pohjalta melkoisen runsaan lukuelämyksen, sillä kaikkiaan kahdeksaan osaan jaettu Kaksi kaupunkia vie lukijan Tallinnan ujonhilpeistä tunnelmista vankileirien täydelliseen kurjuuteen ja loppumetreillä olevan neuvostojärjestelmän hullutuksista Jonin kalastushommiin kahden kaupungin välillä kimmeltävälle Suomenlahdelle.

On kuitenkin hämmentävää, miten kovasti David Leija liki ihastuu kiinalaista voimailua harrastavaan ja Tallinnassa hanum-tytöistä koostuvaa, melkein jo paritusrenkaaksi muuttuvaa järjestelmäänsä pyörittävään Antsiin. Virolainen muusikko kuvataan melkoiseksi supersankariksi ja tosimieheksi, jonka mainetta huhuttu pako sukellusveneestä vain ruokkii entisestään. Ants onnistuu saamaan runoilijan puolelleen viimeistään siinä vaiheessa, kun hän ”lainaa” David Leijalle yhtä hanum-tytöistään, jolloin kynäniekan oma tyttöystävä unohtuu alta aikayksikön. Kahden kaupungin naishahmot ovatkin monilukuisuudestaan huolimatta pelkkiä pelinappuloita miestenvälisissä yhteenotoissa, ja jäävät aika lailla näiden varjoon.

Myös Jonin rankat kalastusmatkat ja erä Suomenlahden saaristossa saavat Kahdessa kaupungissa melkoisesti huomiota, vaikka ne tuntuvatkin todella irrallisilta. Esimerkiksi Jonin, tämän appiukon ja miehistön yhteinen, lähinnä juopotteluun keskittyvä eräretki leikkaa Antsin tarinan väliin niin räikeästi, ettei se oikein vakuuta. Parhaimmillaan kalannarraamiset tuntuvat hengähdystauoilta varsinaisesta tarinasta ja tylsimmillään ne ovat melkoisia suvantokohtia, jotka tekee mieli harppoa läpi mahdollisimman nopeasti. Onkin hassua, että vaikka Joni ja David Leija ovat aikoinaan käyneet samaa koulua ja ilmeisesti muotoutuneet Jonin mukaan jonkinlaisiksi verivihollisiksi, tätä ei käsitellä kirjassa lainkaan.

David Leijallakin on kuitenkin oma roolinsa Sirolan tarinassa, vaikka hahmo pysytteleekin lähinnä taustalla. Tallinnan ja Helsingin erilaisia maailmoja yhdistävä David Leija näyttäytyy ihailemansa Antsin silmissä rohkeana taiteilijana, joka saa elää vapaana ja onnellisena – viittaahan David Leijan sukunimikin jo siihen!

Maskuliinisuuden ohella Sirola on kuitenkin tuonut teokseensa mukaan yllättäviä sävyjä. Edellä mainittuun tosimiesmeininkiin saadaan vaihtelua, kun Ants joutuu kohtaamaan jos jonkinlaisia neuvostojärjestelmässä omasta paikastaan taistelevia tai taistelleita ja epäonnistuneita yksilöitä, joista edellä mainittuja Sirola kuitenkin kuvaa ulkoapäin lempeästi ja humoristisesti esimerkiksi Antsin oikeudenkäynnissä. Sirolan rikas kieli tasapainottaakin hienosti teoksen synkkyyttä ja toivottomuutta.

Miliisien, MVD:n ja KGB:n turvallisuusmiesten päästäessä sisään sopiviksi katsomiaan henkilöitä istuivat syyttäjä ja asianajajat paikoillaan kuin kolme kirjaston lukusalissa yöpynyttä latinistia ja lehteilivät uneliaasti kansioitaan. Kaikkein väsähtänein heistä oli Reinin asianajaja, Aleksandr Platonov, harmaisiin pukeutunut kyömynenäinen mies, muuten kalju mutta keskivaiheilla päätä haaleanruskea hiustöyhtö kuin tilhellä.
[--] Syyttäjä oli Jaak Mets, pörröpäinen nuori mies, vasta poikanen, juuri opintonsa päättänyt. Hänellä oli paksut silmälasit ja leveä raidallinen kravatti. Hän näytti pukulainaamossa käyneeltä lennokkikerholaiselta, ja saattoi olla varma, ettei hänellä ollut osuutta asioiden kulkuun. [s.228]

Sirolan vino huumori ei kuitenkaan oikein auta Antsin tarinan siirtyessä virolaisiin pakkohoitolaitoksiin ja vankileireille, joissa muusikko tapaa erilaisia ihmiskohtaloita. Sirola näet kuvaa mieleltään järkkyneitä vankeja muuhun teokseen nähden todella pinnallisesti ja ohimenevästi.

Esimerkiksi Kolmannen valtakunnan kunnian päiviin henkisesti juuttunut Andrei ’Adolf’ Mazorov esiintyy tarinassa vähän kornina hahmona, joka tuo nippelitietoa tarjoillessaan mieleen enemmänkin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoista tutun, sidontaleikeistä ja natsien kuritustoimista intoilevan Mikael Wöllerin eikä niinkään vakavasti otettavaa, pahasti traumatisoitunutta hahmoa. Kahden kaupungin mielisairaalajaksot eivät myöskään pääse oikein lentoon, kun Sirola esittelee muun muassa Antsin kasvojen edessä itseään tyydyttävän vartijan. Tällainen farssimaisuus syö Sirolan mielisairaalakuvaukselta melkoisesti pohjaa .

Sirola kuitenkin onnistuu pelastamaan mielisairaalakuvaustensa täydellisen vesittymisen, kun Ants pääsee kuulemaan vankitovereidensa tarinoita ja muodostamaan kammottavan kuvan kokonaisen kansakunnan taipaleen pilanneesta Neuvostoliitosta, jossa pieni ihminen unohtuu järjettömän koneistoon hampaisiin kansallisuudestaan riippumatta. Esimerkiksi sotilaslentäjänä ja amerikkalaisten sotavankina Vietnamin sodassa olleen, Viulistiksi kutsutun miehen kertomat tarinat Antsille ovat aika karua luettavaa.

Hän kertoi, että Vietnamissa oli ollut mukavaa. Ne olivat olleet hänen elämänsä onnellisimmat vuodet. Hän oli ollut 28 joutuessaan vangiksi.
”Olimme päivät pitkät pätkässä Hanoissa, ja tytöt olivat halpoja, ja sitten sotimaan votkapullo taskussa. Ja siitä riemusta 1 500 ruplaa kuussa.”
Hän lisäsi: ”Minä olin aina uskollinen neuvostoarmeijalle. En kavaltanut mitään edes amerikkalaisille, vaikka he yrittivät kovasti. Välillä minä jopa uskoin siihen sotaan. Välillä minä uskoin, että olimme hyödyksi vietnamilaisille. Mutta ei niitä pikku paskiaisia voi kukaan auttaa.”
”Eivät edes amerikkalaiset?”
”Amerikkalaiset ymmärsivät asian paremmin. He tajusivat hoitaa kaiken itse. Me yritimme opettaa vietnamilaisia lentämään. Jos he ensimmäiseltä lennolta palasivat, toisella katosivat. Ohjaamon tuolit olivat heille liian suuria. He eivät nähneet ikkunasta ulos.” [s.406-7]

Sirola ei kuitenkaan pysty punomaan suurteoksensa kaikkia juonenlankoja yhteen, vaan esimerkiksi Jonille päätynyt maalaus unohdetaan kokonaan Kahden kaupungin alkuasetteluiden jälkeen. Niinpä romaanin tärkeimmäksi ja ehdottomasti vahvimmaksi sisällöksi nousevat Viulistin ja muiden neuvostokansalaisten tarinat. Sirolan luomien hahmojen edesottamukset olisivat voineet tuoda Neuvostoliiton kritisoimiseen mukaan uusia sävyjä ja laajentaa romaania, mutta nyt ne jäävät hajanaisiksi ja epämääräisiksi juonenlangoiksi.

Kaksi kaupunkia on vaikuttava lukuelämys, joka muistuttaa nykylukijaa paitsi siitä, että tuollainen ihmisarvoa murskaava ja nöyryyttävä järjestelmä on ollut käynnissä vielä 30 vuotta sitten, myös tarinoiden voimasta ja historiasta itsestään. Fakta voikin olla joskus fiktiota elämyksellisempää, sillä Sirolan omat hahmot edesottamuksineen tuntuvat tositapahtumista ammentavan aineksen rinnalla vähän vaisuilta.

Petter huomasi Kahta kaupunkia lukiessaan
puhuvansa Reinin siansaksaisen hilpeitä repliikkejä hiljaa ääneen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1991

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 638

Kansikuva: Jussi Karjalainen

Lajityyppi: historiallinen romaani, dokumenttiromaani

Mistä saatu: lainattu kirjastosta

Stephen King: Tohtori Uni

Stephen Kingin Hohto-kauhuklassikon jatko-osa Tohtori Uni seuraa aikuiseksi kasvaneen ja edelleen hohtavan Danny Terrancen elämää. Tohtori Uni johdattaa Overlook-hotellin kauhuista selvinneen Dannyn uusiin seikkailuihin, jotka eivät valitettavasti tee juurikaan kunniaa alkuperäiselle Hohdolle.

Danny on Jack-isäukkonsa tavoin löytänyt pullon hengen, jonka avulla hän yrittää elää vahvan hohdoksi nimetyn erityiskykynsä kanssa. Overlookiin liittyvät muistot ja hirviöt esille nostattava ja muiden ihmisten ajatusten lukemisen mahdollistava hohto pysyy väkijuomien avulla jotenkin siedettävänä, mutta tekee Dannyn elämästä repaleista ja loputonta osa-aikatöiden ja krapula-aamujen jatkumoa.

Kiertolaiselämä kuitenkin loppuu pieneen Frazier-nimiseen kylään. Danny pääsee Rivingtonin saattokotiin töihin, jossa hän käyttää hohtoa hyväkseen helpottaakseen kuolevien vanhusten viimeisiä elintunteja ja saa näin lempinimen Tohtori Uni. Korkkikin pysyy kiinni kylän patriarkka Casey Kingsleyn tuella, joka ei ole itsekään sylkenyt lasiin.

AA-istunnot ja "tohtorointi" kuitenkin jäävät taustalle, kun Dannylle selviää, että Tosi solmu -niminen järjestö kiinnostuu samassa kylässä asuvasta teini-ikäisestä, Dannyäkin voimakkaammin hohtavasta Abra Stonesta. Tosi solmulaiset ovat jonkinlaisia vampyyrejä, jotka elävät hohtavista henkilöistä erittyvällä höyryllä, ja koska Abran kaltainen höyrypää näyttäytyy heidän silmissään todellisena kultakaivoksena, Danny päättää uusine ystävineen auttaa tyttöä puolustautumaan tuntematonta uhkaa vastaan.

King tekee rohkean vedon lähtiessään viemään Hohdon ja Dannyn tarinaa aivan uusille urille, mutta kirjailijan tekemät ratkaisut eivät oikein toimi millään tasolla. Pahiten Tohtori Uni onnahtaakin Tosi solmun kohdalla: siinä missä alkuperäisen Hohdon hirvityksetkään eivät oikein pelottaneet, nämä uudet konnat eivät onnistu kuin naurattamaan vääristä syistä. Miten hahmot, joilla on Hattu-Rosen, Poletti-Charlien, Baba Venäläisen ja Essu-Annien kaltaisia persoonallisia ja kummallisia nimiä, voisivat oikeasti saada lukijan kavahtamaan?

Mikäli King olisi tuonut hahmoihin näiden nimistä joitakin ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä ja näin tehnyt niistä mielenkiintoisia ja edes jotenkin toisistaan erottuvia, tilanne saattaisi olla aivan toinen. Nyt retkueen johtaja Hattu-Rose jää mieleen ainoastaan siksi, että tällä oli jatkuvasti silinterihattu päässä. Tosi solmu ei oikein sovi Hohdon maailmaan, vaan jää todella irrallisen oloiseksi kokoonpanoksi.

Dannykin tuntuu vähän kummalliselta hahmolta, sillä tällä ei ole juurikaan mitään tekemistä Hohdon pikkupojan kanssa. King on kuitenkin selkeästi yrittänyt luoda vanhan hahmonsa uudestaan, sillä tämän lapsekas ja turvallinen Danny-lempinimi on vaihtunut Tohtori Unessa ytimekkääksi ja lyhyeksi Daniksi. Romaanin aikana King luokin kovalla vaivalla Danille edes jonkinlaista henkilöhistoriaa kuvaamalla tämän ryyppyreissuja ja yhden yön suhteita, mutta ne eivät ole järin mielenkiintoisia tai oleellisia kokonaisuuden kannalta.

Tohtori Uni ei myöskään toimi sen toisen päähahmon eli Abra Stonenkaan kohdalla, tällä kertaa tosin siksi, ettei King anna Abralle oikein tilaisuutta loistaa. Ylivertaisilla psyykkisillä kyvyillä varustettu teini-ikäinen tyttö pärjäisi kyllä hyvin Tosi solmun konnia vastaan, mutta jostain syystä King sysii Abraa romaanin loppua lukuun ottamatta pois toiminnan ytimestä ja panee Danin, Abran isän ja mukana roikkuvan lääkärin suojelemaan tyttöä ja taistelemaan pahiksia vastaan.

Tällainen tylsän perinteinen, haavoittuvan sankarittaren suojeleminen tuntuu pakostakin vähän vanhanaikaiselta, kun ottaa huomioon, miten 2000-luvun populaarikulttuuri on ääriään myöten täynnä Daenerys Targaryenin tai Katniss Everdeenin kaltaisia vahvoja ja itsenäisiä naissankareita. Tohtori Unessa näin ei valitettavasti ole, vaan Kingille on ollut ilmeisesti tärkeämpää antaa tilaa Danille ja tämän äijäjengille ja päästää nämä taistelemaan Tosi solmua vastaan.

On kuitenkin yllättävää, miten suuren roolin Dannyn alkoholismi ja sen parantaminen ovat saaneet Tohtori Unessa, kun King kuvailee runsaasti Anonyymien Alkoholistien ryhmätapaamisten tunnelmia ja viinasta irti pääsemiseen vaadittavien 12 askelman ottamista. Toisaalta Dannyn isän Jackin juoppous sekoiluineen ja vieroitusoireineen pääsivät Hohdossa erittäin suureen rooliin, joten tätä vasten Dannyn kipuilu tuntuu loogiselta ja tärkeältä sisällöltä. King kuitenkin lähestyy teemaa huomattavasti iloisemmasta näkökulmasta, kun Dannylle sallitaan niskalenkki viinanhimosta.

Valitettavasti monessa kohtauksessa on hieman väkisin väännetyn hyväksyvä ja mahtipontisen toiveikas tunnelma, eivätkä ne eivät tunnu kovinkaan luontevilta vaikka ovatkin mielenkiintoinen lisä kauhuromaanissa.

Muuan kaveri, metamfetamiinin tylsistyttämä George Bushin mainion Irakin-seikkailun veteraani, oli peräti heristänyt heille pistoolia. Heidän lähtiessään hökkelistä, jossa veteraani lymysi pelosta kankean vaimonsa kanssa, Dan oli sanonut: ”Tuo jos mikä oli ajanhukkaa.”
”Se olisi, jos tekisimme sen heidän tähtensä”, Casey sanoi. ”Mutta emme me tee. Me teemme sen itsemme tähden. Pidätkö sinä nykyisestä elämästäsi, Danny?” Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Casey kysyi sitä, eikä jäänyt viimeiseksi.
”Pidän.” Siitä ei ollut epäilystäkään. Dan ei ollut General Motorsin pääjohtaja tai esiintynyt alastonkohtauksissa Kate Winsletin kanssa, mutta omasta mielestään Danilta ei puuttunut mitään.
”Oletko mielestäsi ansainnut sen?”
”En”, Dan vastasi hymyillen. ”En oikeastaan. Ei tällaista voi ansaita.”
”Mikä sitten sai sinut palaamaan sellaiseen elämään, jossa haluat nousta aamulla sängystä? Onni vai armo?”
Hän oli ajatellut, että Casey halusi hänen vastaavan ”armo”, mutta raittiusvuosinaan hän oli oppinut rehellisyyden toisinaan vaivalloisen taidon. ”En tiedä.”
”Ei se mitään, sillä kun olet selkä seinää vasten, ne ovat yksi ja sama asia.” [s.231]

Hohto ja Tohtori Uni ovat yhdessä melkoinen kummallinen kauhukaksikko, joka ei vain yksinkertaisesti sovi yhteen. King on rohkeasti lähtenyt viemään klassikkoteoksensa asetelmaa eteenpäin, mutta samalla heittänyt Hohdon vähäisetkin saavutukset hukkaan onnettomien uusien hahmojen, juonenkäänteiden ja teemojen tieltä. Näin lukija jää väkisinkin pohtimaan, olisiko tämä kivi kannattanut jättää kokonaan kääntämättä.

 

Petter on saanut Hohdon ja Tohtori Unen jälkeen Kingistä tarpeekseen ainakin muutamaksi vuodeksi.

Alkuteos: Doctor Sleep
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 527
Kansikuva: Juri Patrikainen
Lajityyppi: kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooperin esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James häkellyttää. Romaani tuntuu tutulta ja rakkaalta jo ensimmäisillä sivuilla, vaikka lukukokemus on vasta alussa.

Otto, kanadalaisella maatilalla asuvaa vanha mies, herää eräänä aamuna ja huomaa, että hänen 82-vuotias vaimonsa Etta on lähtenyt ja jättänyt kirjeen. Etta ei ole koskaan nähnyt merta, joten hän on lähtenyt kävelemään merelle ja yrittää muistaa palata kotiin. Odottaessaan Ettaa Otto leipoo vaimonsa reseptikorttien avulla pikkuleipiä, oleskelee saamansa marsun kanssa ja muovailee pihan täyteen paperimassaeläimiä. Etan matka puolestaan saa julkisuutta, ja kaupungeissa ja kylissä, joiden läpi Etta kulkee, ihmiset haluavat antaa Etalle jotakin mukaan kannettavaksi merelle. Etan kävellessä kohti merta hänen seuraansa liittyy kojootti, jonka Etta nimeää Jamesiksi. Nimen Etta lainasi siskonsa Alman kuolleelta syntyneeltä lapselta, jonka synnytyksessä myös Alma kuoli.

Russell on Etan ja Oton naapuri, joka yrittää aamuisin ja iltaisin nähdä kauriita. Russell on myös Oton vanha lapsuudenystävä, joka eli Oton ja tämän 14 sisaruksen joukossa. Etta puolestaan oli Oton ja Russellin nuori opettaja niihin aikoihin, kun nuoret miehet lähtivät kauas sotaan. Kahden eri aikatason välillä rakentuu Etan, Oton ja Russellin tarina, joka on liikuttavan inhimillinen.

Sodan runtelemat nuoret joutuvat kohtaamaan menetyksiä, epävarmuuden tulevasta ja epämääräisen odottamisen. Nuori Otto ja Etta käyvät kirjeenvaihtoa Oton ollessa sodassa, ja heidän välinsä lähentyvät. Russell, jonka jalka on nuorempana vääntynyt eikä hän voi osallistua sotaan, puolestaan tukee Ottoa odottavaa Ettaa kotipuolessa, kun odotus venyy yhä pidemmäksi. Kukin käsittelee sodan ilmiöitä omalla tavallaan, Otto keskellä rintamaa, Etta kivuliaan odottamisen muodossa.

Otto puolestaan joutuu kokemaan odotuksen kirpeyden vanhana, kun hän odottaa Ettaa takaisin määrittelemättömän pitkältä matkaltaan. Otto kirjoittaa kirjeitä merta etsivälle vaimolleen, vaikka tietää etteivät kirjeet tule koskaan tavoittamaan Ettaa.

Rakas Etta
Meillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sinä sanoit minulle kerran, että täytyy vain muistaa hengittää. Niin kauan kuin pystyy hengittämään, tekee jotain hyvää, sinä sanoit. Hankkiutuu eroon entisestä ja ottaa vastaan uutta. Eli siirtyy eteenpäin. Edistyy. Sinä sanoit, että toisinaan siirtyy eteenpäin, kunhan vain hengittää. Joten älä ole huolissasi, Etta: ainakin minä hengitän edelleen.
Sinä olet varmasti melkein perillä, varmasti lähellä merta. Toivottavasti olet. Toivottavasti näet sen.
Tällä kirjeellä haluan vain kertoa sinulle tämän: olen täällä, älä ole huolissasi. Olen täällä, hengitän, odotan.

Otto. [s. 289-290]

Hooperin henkilöhahmot ovat vinksahtaneita, ja hahmojen väliset dialogit ovat lyhyitä, kömpelöitä, mutta rehellisyydessään ja kiusallisuudessaan hyvin uskottavia.

Hauska yksityiskohta on, että repliikkejä ei ole eroteltu tekstistä esimerkiksi lainausmerkein. Hooperin kerrontatyylissä on tietty vaara, että hahmot olisivat epäuskottavia - mutta teos on rakennettu hämmentävän tasapainoisesti niin, että häivähdystäkään epäuskottavuudesta ei esiinny. Etta ja Otto ja Russel ja James on samaan aikaan hyvin hallittu mutta rosoinen, ei millään tavoin laskelmoidun oloinen.

Hooperin hahmoissa on samaan aikaan etäisyyttä ja ihmeellistä läheisyyttä. Hooper käyttää upeasti hyväkseen pieniä nyansseja kerronnassaan. Toisto, viattomuus ja niukkuus luovat toisaalta valtavia tunne-elämyksiä, antaen lukijan muodostaa kirjan maailman ja tunnustella, kuinka Hooperin hahmot kokevat heille tapahtuvat asiat.

Romaanissa muisti ja unohdus kulkevat käsi kädessä. Etan muisti horjuu matkan aikana ja välillä hän unohtaa, kuka on ja missä ajassa, onko hän Etta vai Otto vai joku muu, onko hän nuori vai vanha. Välillä taas naisen muisti toimii kirkkaasti ja määrätietoisesti, ja päämäärä on selkeä. Muistot kehystävät lukijalle nykyisyyttä ja osoittavat henkilöhahmojen välillä hassuiltakin tuntuvien tekojen taustalla piilevät syyt. Teos onkin häkellyttävän yleisinhimillinen, ja sattumanvaraisesta rakentuu looginen kokonaisuus tarinan edetessä.

Hooperin tyyli on kaunista ja hyvin täsmällistä. Lukija miltei tuntee kanadalaisen preerian valtaavan pölyn sieraimissaan, haistaa murskattujen pellavankukkien tuoksun ja tuntee päähenkilöiden hengityksen ihollaan. Kun Otto muovailee Etan paluuta varten pihan täyteen erilaisia eläimiä sanomalehdestä, jauhoista ja vedestä, tuntuu kuin itse kastaisi kädet paperimassaan.

Sinä yönä Etta ui tai tanssi unissaan. Hän ei tiennyt, kumpaa teki, mutta sillä ei ollut väliä, koska uinti ja tanssi ovat oikeastaan samaa paitsi että uidessa parina on vesi: se ympäröi uimaria auliina, pehmeänä, painavana, myötäilevänä, lohdullisena ja vaivattomasti liikkuvana, sen kanssa on sylikkäin, ja jos avaa suun laulaakseen musiikin mukana, se syöksyy sisään, kertoo salaisuutensa ja maistuu viiniltä.
Aamulla Etta sanoi: Minä tahdon kotiin. [s. 261]

Meri on tärkeä elementti Hooperin romaanissa, tärkeämpi kuin edes tajusinkaan romaanin alussa. Suolainen vesi kietoo yhteen nuorten ja vanhojen hahmojen unohduksen ja muistot, menetetyt rakkaat sekä kivuliaat kokemukset, ja se kuroo umpeen ajan tuoman etäisyyden.

-- ja vesi oli lämpimämpää kuin Otto olisi osannut odottaa, rytmikkäästi aaltoilevaa, ja Owenin laulama laulu pyörii yhä Oton mielessä, ja vesi on yhä mustaa koska aamu ei sarasta vielä, ei sarasta ihan vielä, ja puolet huudoista, miehistä ja univormuista on tuttuja, niitä, jotka Otto on oppinut tuntemaan, ja puolet niitä muita, jotka hän on oppinut tuntemaan eri syistä, ja molemmat osapuolet ampuvat ja kiljuvat kaikki ampuvat ja kiljuvat ja jokin tai joku räjähtää vedessä, miten vedessä voi räjähtää? [s. 296]

Pitkästä aikaa tunsin kauhunsekaisia tunteita, kun kirja oli loppumaisillaan: joskus hyvän kirjan kanssa tekee mieli jarrutella niin, ettei sen maailmasta tarvitsisi erota vielä ja jättää hyvästejä sen hahmoille. Ainakin minulla kesken oleva kirja vaikuttaa jollakin tavoin aina taustalla, vaikkei sitä luekaan; Hooperin kirjan jälkeen oli vaikeaa tarttua mihinkään muuhun.

Etta ja Otto ja Russell ja James on kaunis, älykäs, harmoninen ja inhimillinen. Teoksen lopetus on koskettava ja kaunis. Kuten koko kirjakin, se on samaan aikaan hyvin ristiriitainen - surullinen ja lohduttava, kaukainen ja läheinen.

Jenni ei ole vielä tänä kesänä päässyt uimaan mereen, vaikka yleensä on kastanut talviturkin viimeistään kesäkuun alussa.

Alkuteos: Etta and Otto and Russell and James
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Sari Karhulahti
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 333
Lajityyppi: vaellusromaani
Mistä saatu: lahjakirja

John Green: Paper Towns

Opus ekassa alkuvuodesta arvosteltu John Greenin Kaikki viimeiset sanat -teos oli suoraan sanottuna masentavin ja kehnoin nuortenromaani hetkeen. Se jätti pahan jälkimaun suuhun tympeillä hahmoillaan ja latteaksi jääneellä juonellaan, jotka kalpenivat aika lailla esimerkiksi Rainbow Rowellin Eleanor & Parkiin verrattuna.

Greenin nimi on kuitenkin nyt kuuminta hottia, sillä miehen Paper Towns -romaanin elokuvaversio on iskeytymässä leffateattereihin heinäkuun loppupuolella. Jake Schreierin ohjaaman filkan siintäessa horisontissa onkin sopivaa, että Green ansaitsee Paper Townsillaan uuden mahdollisuuden. WSOY on julkaissut alunperin vuonna 2008 ilmestyneen englanninkielisen alkuteoksen suomeksi Helene Bützowin käännöksenä Arvoitus nimeltä Margo.

Paper Towns tuntuu ensimetreillään kummalliselta paluulta menneisyyteen, sillä sen alkuasetelmassa on hyvin paljon samaa kuin Kaikki viimeiset sanat -teoksessa. Tällä kertaa päähenkilönä on Floridassa asuva, viimeistä high school -vuottaan viettävä sympaattinen mutta rasittavan pikkutarkka nörtti Quentin Jacobsen, joka on ollut koko ikänsä rakastunut naapurissaan asuvaan rasavilliin, seksikkääseen, pitelemättömään ja vastustamattomaan Margo Roth Spiegelmaniin – tämä muistuttaa paljon varovaisen Miles Halterin ja rämäpäisen Alaska Youngin suhdetta.

Opinahjonsa nokkimajärjestyksen häntäpäässä oleva Quentin ja sen huipulla hallitseva Margo ovat eläneet tähän asti aivan eri maailmoissa, kunnes eräänä iltana tyttö houkuttelee Quentinin mukaan kostoretkelle tasaamaan puntteja Margon petollisen poikaystävän Jasen kanssa. Margoa tämän parhaan ystävän Beccan kanssa pettänyt Jase joutuu nöyryyttävän koston kohteeksi, mutta seuraavana aamuna Margo on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Pöllämystynyt Quentin löytää ystäviensä kanssa ilmeisesti Margon jättämiä vihjeitä, kuten Walt Whitmanin Laulu itsestäni -runon, joiden myötä he pääsevät hitaasti tytön jäljille.

Kaikkien viimeisten sanojen tapaan myös Paper Townsin keskiössä on ujon, tunnollisen pojan ja villin ja säännöistä piittaamattoman tytön suhteen mahdottomuus, mutta myös se, miten huonosti Quentin on lopulta tuntenut Margon – tai ainakin näin pitäisi takakannen tekstin mukaan olla. Paper Towns kuitenkin yllättää lukijansa sillä, että lupaavan alkuasetelman jälkeen Green ei vaivaudu käsittelemään esimerkiksi Jaseen kohdistunutta kostoa saati muita mielenkiintoisia teemoja tai hahmoja oikein millään tavalla.

Paper Townsin suurin ongelma onkin siinä, että siinä ei tapahdu alun vauhdikkaan kostoretken ja loppukohtauksen välillä oikeastaan juuri mitään. Lukija pääsee seuraamaan Quentinin ja tämän kavereiden Benin ja Radarin toilailuja, jotka ovat parhaimmillaan tosi kiusallista luettavaa – olkoonkin, että teini-ikäiset pojat ovat harvemmin mitään runosieluja. Green vetää kuitenkin hahmojen dialogin niin överiksi, ettei siinä ole oikeastaan mitään hauskaa.

Ben´s voice rose with excitement. ”You were with Margo Roth Spiegelman last night? At THREE A.M.?” I nodded. ”Alone?” I nodded. ”Oh my god, if you hooked up with her, you have to tell me every single thing that happened. You have to write to me a term paper on the look and feel of Margo Roth Spiegelman´s breasts. Thirty pages, minimum!”
”I want you to do a photo-realistic pencil drawing”, Radar said.
”A sculpture would also be acceptable”, Ben added.
Radar half raised his hand. I dutifully called on him. ”Yes, I was wondering if it would be possible for you to write a sestina about Margo Roth Spiegelman´s breasts? Your six words are: pink, round, firmness, succulent, supple and pillowy.”
”Personally”, Ben said, ”I think at least one of the words should be buhbuhbuhbuh.”
”I don´t think I´m familiar with that word”, I said.
”It´s the sound my mouth makes when I´m giving a honeybunny the patented Ben Starling Speedboat.” At which point Ben mimicked what he would do in unlikely event that his face ever encountered cleavage. [s.88]

Toisaalta tuo pitkä suvantovaihe on ajoitettu aika tarkasti niin, että se alkaa ja loppuu Margon vuoroin poistuessa ja palatessa tarinaan. Tämä tietysti korostaa sitä, miten tärkeä hahmo Margo on ollut Quentinin ja tämän kavereiden elämässä, mutta tällainen tehokeino ei saisi jähmettää itse tarinaa näin pahasti. Juonen punainen lanka eli Margon etsiminen vihjeiden perusteella on kyllä säännöllisesti esillä, mutta kun Quentinin yritykset purkaa Whitmanin runoa muuttuvat lähinnä tekstianalyysia muistuttaviksi, ei itse pääteemakaan tuo aina tarvittavaa tuulta purjeisiin. Paper Townsin suvantovaihe tuokin jäätävyydellään mieleen Donna Tarttin Pienen ystävän alun, joka kärsi surua kuvatessaan ihan samoista ongelmista.

Vaikka eivät ne Margonkaan läsnäolosta elämää saavat kohtaukset ole järin muistettavia saati laadukkaita. Mielialoiltaan ailahtelevan Margon kanssa hengaaminen on joko villiä toimintaa tai sitten kliseistä maailmantuskaa, ja tytön mieleenpainuvimmat mietteet löytävät varmasti viimeistään leffan myötä tiensä fanien Facebook-kansikuviin ja Tumblr-kuvakollaaseihin. Margon pohdinnat ovat Greenille tyypillisesti komealta kuulostavia lauseita, joissa ei kuitenkaan ole järin paljon sisältöä, mikäli niitä pysähtyy ajattelemaan yhtään pidemmäksi aikaa – niiden näennäinen mahtipontisuus ei oikein istu muuten aika vaatimattomissa mittasuhteissa pysyttelevään tarinaan.

Before I had a chance to say anything, her eyes went back to the view and she started talking. ”Here´s what´s not beautiful about it: from here, you can´t see the rust or the cracked paint or whatever, but you can tell what the place really is. You see how fake it all is. It´s not even hard enough to be made out of plastic. It´s a paper town. I mean look at it, Q: look at all those cul-de-sacs, those streets that turn in on themselves, all the houses that were built to fall apart. All those paper people living in their paper houses, burning the future to stay warm. All the paper kids drinking beer some bum bought for them at the paper convenience store. Everyone demented with the mania of owning things. All the things paper-thin and paper-frail.” [s.57-8]

Pienen ystävän tavoin myös Paper Towns ottaa ihan viime metreillään vauhtia loppuratkaisuaan kohden, joka onkin sitten harvinaisen typerryttävä ja epätyydyttävä kaiken Paper Townsin tylsyyden jälkeen. Toisaalta Greenin muihin teoksiin verrattuna rohkeasti erilainen loppuratkaisu tuntuu yön yli nukkumisen jälkeen aika raikkaalta ja jopa koskettavaltakin, vaikka ensireaktio saattaakin olla jotain aivan muuta.

Vaikka Green ei otakaan lupaavasta alkuasetelmasta kaikkea irti, Paper Towns pitää koukussaan jopa pahimman tahmaisuutensa yli juuri Margon mysteerien ratkonnan ansiosta – lukijan tehtävänä onkin itse päättää, seisooko lopussa kiitos vai pettymys. 

Petter ei ole koskaan tutustunut Whitmanin tuotantoon, eikä Quentinin harjoittama puhkianalysointi ainakaan auttanut mielenkiinnon heräämisessä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Kustantaja: Bloomsbury
Sivumäärä: 305
Kansikuva: Robyn McKenzie
Lajityyppi: nuortenromaani, kehitysromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Kirjastokäynnillä: Itäkeskuksen kirjasto

Itäkeskuksen kirjasto on osa kulttuurikeskus Stoaa, johon kuuluu kirjaston lisäksi mm. työväenopisto, nuorisoasiankeskus ja persoonallinen Café Stoa. Itäkeskuksen kirjasto tarjoaa laajan kattauksen palveluja – niin lukupiirejä, lukuvalmennusta kuin asianajopäivystystäkin. Uusimpana uutuutena voi kirjastosta lainata itselleen kahdeksi viikoksi ukulelen!

Sympaattiset kesälehmät toivottavat vieraat tervetulleiksi.

Stoan ulkoasu on punatiilinen ja pelkistetty, ja kulttuurin kukoistus näkyy myös sen sisustuksessa. Vaikka sisustus on pääosin seesteistä ja asiallista, silmä bongaa lukuisia yksityiskohtia joka nurkasta, ja kirjastonkin viihtyvyyteen on panostettu huolella – mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Taidetta löytää joka nurkasta, kun sitä vain jaksaa aktiivisesti etsiä

Huolella mietittyjä yksityiskohtia lastenosastolta

Ylemmän kerroksen täyttävät laaja musiikkiosasto, lasten- ja nuortenkirjat sekä tietokirjallisuus. Myös suuri palvelualue on heti kirjaston aulassa; harvemmin kirjastoissa näkee vuoronumeroita!

Erityisesti lasten- ja nuortenosastoon on panostettu, ja alueella näkeekin paljon erityisesti alakoululaisia viettämässä iltapäiviään. Osasto onkin saanut paljon suuremman tilan kuin monissa pienemmissä kirjastoissa, joissa nuortenkirjallisuus katetaan yhdellä hyllyllä.

Musiikkiosaston kohokohtia

Itäkeskuksen kirjasto aloitti toimintansa vuonna 1984 nimellä Puotinharjun kirjasto. Suositun kirjaston tiloja on laajennettu 1990-luvulla, muun muassa nuorten osasto on myöhemmin lisätty tiloihin. Myös pohjakerros on otettu käyttöön myöhemmin, missä nykyään sijaitsevat mm. aikuisten kaunokirjallisuus, lehdet, sarjakuvat, ulkomainen kaunokirjallisuus, lukusali ja kokoushuoneet.

Alakerran hyllyjen aarteita

Kirjasto palvelee käyttäjäänsä laajojen kokoelmien lisäksi lukuisilla eri kielillä. Opus eka bongasi esimerkiksi käyntipäivänään lastenosastolla esillä olleen kiinankielisten lastenkirjojen kokoelman.

Itäkeskuksen kirjastossa käytetään värikkäitä lappuja luokittelemaan aineistoa - tosin kirjabloggaajan näkökulmasta kirkkaanpunaiset tarrat mangan etukannessa (!) eivät ole kovin esteettisiä.

Itäkeskuksen kirjastosta on helppoa löytää itselleen mieluinen soppi, jonne asettua lukemaan, opiskelemaan tai muuten vain hengähtämään. Laaja aineisto takaa sen, että uusiin löytöihin törmää joka käyntikerralla, ja elävä kirjastokulttuuri on hyvässä hapessa täällä idän risteyskohdassa. Kirjastolla on myös oma blogi.

Itäkeskuksen kirjasto on osoitus elävästä kirjastosta ja siitä, miten se pyrkii palvelemaan asiakkaitaan monipuolisesti, kuitenkaan unohtamatta kirjastojen päätehtävää. Se pyrkii kohti vuorovaikutteista kirjastoa ja todella palvelemaan asiakastaan, ja varmasti monenlaiset kohderyhmät ovat löytäneet kirjaston tarjonnan.

Stoan edessä sijaitseva taideteos –  ylösalaisin oleva sininen pöytä?

Teksti: Jenni

Kuvat: Petter