tiistai 4. elokuuta 2015

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia ottaa melkoisen harppauksen verrattuna miehen Abiturientti-esikoisteokseen. Sirola on siirtynyt Ville Siikalan jännittävästi ja eloisasti kumpuilleiden mielenmaisemien kuvaamisesta huomattavasti suurempiin teemoihin ja kuvioihin.

Kaksi kaupunkia käynnistyy toukokuussa 1983, kun Tallinnassa ensimmäistä kertaa vieraileva runoilija David Leija, oikealta nimeltään Jussi Kuusinen, tutustuu kahteen todelliseen virolaiseen vilkkusilmään. Rein Mägisaaren hämärähommat ja muusikko Ants Semperin värikäs historia, johon lukeutuu muun muassa neuvostoliittolaisesta sukellusveneestä karkaaminen Antsin henkilökohtaista haaremia unohtamatta, tulevat nopeasti tutuiksi.

Erityisesti Reinin hauska viron ja suomensekainen puhe huvittaa kirjan alkumetreillä, semminkin kun englantia osaavan Antsin puhe on asiallista ja moitteetonta kieltä. Reinin levottomuus ja epärehellisyys korostuvat hauskasti tämän lasketteleman siansaksan seassa.
Hän [Rein] heristi nyrkkiään. Sitten hänen ilmeensä lauhtui sopuisaksi ja hän sanoi tuijottaen Leijaa kostein silmin:
– Ants kerto minule et sina olet mees kes ei pelka mitte mitaki. Ants kerto minule et sina jutustasit, et kirjailija ei peaks mitaki karttama, et ei ole surm suur mure, kui tekep tööt teise inimese hyvaks. Mina sinule sanon, et see on suurepärane jutustamine, suurjooneline suhtautumine. Palju on inimeset keta pelka, harv on keta uskalda.
– Niin, sanoi Leija välinpitämättömästi.
Rein sanoi:
– Ants kerto minule, et sina lubasit meit auttaa, et sinul on juba vene ja monet ystävat Soomes kea sinu ka tekevat täpseliset suunnitelmat.
[s.92]
Kaksikon uhkarohkean pakomatkan takia pääsee unohtumaan se tosiasia, että molemmat tietävät Reinin vaimon Aaven odottavan Antsin lasta. Vaikka miehet ovatkin valmiita panemaan jännitteet syrjään yhteisen päämäärän takia, venäläiset rajavartijat saavat heidät kiinni suomalaisen kalastusaluksen kannelta. Ants joutuu lopulta oman nahkansa pelastavan Reinin petoksen takia 11 vuodeksi Pohjois-Venäjälle vankileirille erilaisten rangaistuslaitosten ja pakkomielisairaaloiden kautta. Reinin salakuljettama arvokas maalaus puolestaan päätyy kalastusvenettä kipparoineen Joni Jaakkolan haltuun.

Kaksi kaupunkia seuraa Antsin hurjaa matkaa Neuvostoliiton julman rangaistuskoneiston halki armottoman rehellisesti. Sirola on koostanut muusikko Tarmo Urbin ja tämän perheen kohtaloiden pohjalta melkoisen runsaan lukuelämyksen, sillä kaikkiaan kahdeksaan osaan jaettu Kaksi kaupunkia vie lukijan Tallinnan ujonhilpeistä tunnelmista vankileirien täydelliseen kurjuuteen ja loppumetreillä olevan neuvostojärjestelmän hullutuksista Jonin kalastushommiin kahden kaupungin välillä kimmeltävälle Suomenlahdelle.

On kuitenkin hämmentävää, miten kovasti David Leija liki ihastuu kiinalaista voimailua harrastavaan ja Tallinnassa hanum-tytöistä koostuvaa, melkein jo paritusrenkaaksi muuttuvaa järjestelmäänsä pyörittävään Antsiin. Virolainen muusikko kuvataan melkoiseksi supersankariksi ja tosimieheksi, jonka mainetta huhuttu pako sukellusveneestä vain ruokkii entisestään. Ants onnistuu saamaan runoilijan puolelleen viimeistään siinä vaiheessa, kun hän ”lainaa” David Leijalle yhtä hanum-tytöistään, jolloin kynäniekan oma tyttöystävä unohtuu alta aikayksikön. Kahden kaupungin naishahmot ovatkin monilukuisuudestaan huolimatta pelkkiä pelinappuloita miestenvälisissä yhteenotoissa, ja jäävät aika lailla näiden varjoon.

Myös Jonin rankat kalastusmatkat ja erä Suomenlahden saaristossa saavat Kahdessa kaupungissa melkoisesti huomiota, vaikka ne tuntuvatkin todella irrallisilta. Esimerkiksi Jonin, tämän appiukon ja miehistön yhteinen, lähinnä juopotteluun keskittyvä eräretki leikkaa Antsin tarinan väliin niin räikeästi, ettei se oikein vakuuta. Parhaimmillaan kalannarraamiset tuntuvat hengähdystauoilta varsinaisesta tarinasta ja tylsimmillään ne ovat melkoisia suvantokohtia, jotka tekee mieli harppoa läpi mahdollisimman nopeasti. Onkin hassua, että vaikka Joni ja David Leija ovat aikoinaan käyneet samaa koulua ja ilmeisesti muotoutuneet Jonin mukaan jonkinlaisiksi verivihollisiksi, tätä ei käsitellä kirjassa lainkaan.

David Leijallakin on kuitenkin oma roolinsa Sirolan tarinassa, vaikka hahmo pysytteleekin lähinnä taustalla. Tallinnan ja Helsingin erilaisia maailmoja yhdistävä David Leija näyttäytyy ihailemansa Antsin silmissä rohkeana taiteilijana, joka saa elää vapaana ja onnellisena – viittaahan David Leijan sukunimikin jo siihen!

Maskuliinisuuden ohella Sirola on kuitenkin tuonut teokseensa mukaan yllättäviä sävyjä. Edellä mainittuun tosimiesmeininkiin saadaan vaihtelua, kun Ants joutuu kohtaamaan jos jonkinlaisia neuvostojärjestelmässä omasta paikastaan taistelevia tai taistelleita ja epäonnistuneita yksilöitä, joista edellä mainittuja Sirola kuitenkin kuvaa ulkoapäin lempeästi ja humoristisesti esimerkiksi Antsin oikeudenkäynnissä. Sirolan rikas kieli tasapainottaakin hienosti teoksen synkkyyttä ja toivottomuutta.
Miliisien, MVD:n ja KGB:n turvallisuusmiesten päästäessä sisään sopiviksi katsomiaan henkilöitä istuivat syyttäjä ja asianajajat paikoillaan kuin kolme kirjaston lukusalissa yöpynyttä latinistia ja lehteilivät uneliaasti kansioitaan. Kaikkein väsähtänein heistä oli Reinin asianajaja, Aleksandr Platonov, harmaisiin pukeutunut kyömynenäinen mies, muuten kalju mutta keskivaiheilla päätä haaleanruskea hiustöyhtö kuin tilhellä.
[--] Syyttäjä oli Jaak Mets, pörröpäinen nuori mies, vasta poikanen, juuri opintonsa päättänyt. Hänellä oli paksut silmälasit ja leveä raidallinen kravatti. Hän näytti pukulainaamossa käyneeltä lennokkikerholaiselta, ja saattoi olla varma, ettei hänellä ollut osuutta asioiden kulkuun. [s.228]
Sirolan vino huumori ei kuitenkaan oikein auta Antsin tarinan siirtyessä virolaisiin pakkohoitolaitoksiin ja vankileireille, joissa muusikko tapaa erilaisia ihmiskohtaloita. Sirola näet kuvaa mieleltään järkkyneitä vankeja muuhun teokseen nähden todella pinnallisesti ja ohimenevästi.

Esimerkiksi Kolmannen valtakunnan kunnian päiviin henkisesti juuttunut Andrei ’Adolf’ Mazorov esiintyy tarinassa vähän kornina hahmona, joka tuo nippelitietoa tarjoillessaan mieleen enemmänkin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoista tutun, sidontaleikeistä ja natsien kuritustoimista intoilevan Mikael Wöllerin eikä niinkään vakavasti otettavaa, pahasti traumatisoitunutta hahmoa. Kahden kaupungin mielisairaalajaksot eivät myöskään pääse oikein lentoon, kun Sirola esittelee muun muassa Antsin kasvojen edessä itseään tyydyttävän vartijan. Tällainen farssimaisuus syö Sirolan mielisairaalakuvaukselta melkoisesti pohjaa .

Sirola kuitenkin onnistuu pelastamaan mielisairaalakuvaustensa täydellisen vesittymisen, kun Ants pääsee kuulemaan vankitovereidensa tarinoita ja muodostamaan kammottavan kuvan kokonaisen kansakunnan taipaleen pilanneesta Neuvostoliitosta, jossa pieni ihminen unohtuu järjettömän koneistoon hampaisiin kansallisuudestaan riippumatta. Esimerkiksi sotilaslentäjänä ja amerikkalaisten sotavankina Vietnamin sodassa olleen, Viulistiksi kutsutun miehen kertomat tarinat Antsille ovat aika karua luettavaa.
Hän kertoi, että Vietnamissa oli ollut mukavaa. Ne olivat olleet hänen elämänsä onnellisimmat vuodet. Hän oli ollut 28 joutuessaan vangiksi.
”Olimme päivät pitkät pätkässä Hanoissa, ja tytöt olivat halpoja, ja sitten sotimaan votkapullo taskussa. Ja siitä riemusta 1 500 ruplaa kuussa.”
Hän lisäsi: ”Minä olin aina uskollinen neuvostoarmeijalle. En kavaltanut mitään edes amerikkalaisille, vaikka he yrittivät kovasti. Välillä minä jopa uskoin siihen sotaan. Välillä minä uskoin, että olimme hyödyksi vietnamilaisille. Mutta ei niitä pikku paskiaisia voi kukaan auttaa.”
”Eivät edes amerikkalaiset?”
”Amerikkalaiset ymmärsivät asian paremmin. He tajusivat hoitaa kaiken itse. Me yritimme opettaa vietnamilaisia lentämään. Jos he ensimmäiseltä lennolta palasivat, toisella katosivat. Ohjaamon tuolit olivat heille liian suuria. He eivät nähneet ikkunasta ulos.”
[s.406-7]
Sirola ei kuitenkaan pysty punomaan suurteoksensa kaikkia juonenlankoja yhteen, vaan esimerkiksi Jonille päätynyt maalaus unohdetaan kokonaan Kahden kaupungin alkuasetteluiden jälkeen. Niinpä romaanin tärkeimmäksi ja ehdottomasti vahvimmaksi sisällöksi nousevat Viulistin ja muiden neuvostokansalaisten tarinat. Sirolan luomien hahmojen edesottamukset olisivat voineet tuoda Neuvostoliiton kritisoimiseen mukaan uusia sävyjä ja laajentaa romaania, mutta nyt ne jäävät hajanaisiksi ja epämääräisiksi juonenlangoiksi.

Kaksi kaupunkia on vaikuttava lukuelämys, joka muistuttaa nykylukijaa paitsi siitä, että tuollainen ihmisarvoa murskaava ja nöyryyttävä järjestelmä on ollut käynnissä vielä 30 vuotta sitten, myös tarinoiden voimasta ja historiasta itsestään. Fakta voikin olla joskus fiktiota elämyksellisempää, sillä Sirolan omat hahmot edesottamuksineen tuntuvat tositapahtumista ammentavan aineksen rinnalla vähän vaisuilta.


Petter huomasi Kahta kaupunkia lukiessaan
puhuvansa Reinin siansaksaisen hilpeitä repliikkejä hiljaa ääneen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1991
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 638
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: historiallinen romaani, dokumenttiromaani
Mistä saatu: lainattu kirjastosta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti