tiistai 18. elokuuta 2015

Antti Holma: Järjestäjä


Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä on melkoisen räävitön lukuelämys. Hauskuudestaan ja hyvästä huumorintajustaan huolimatta se venyy varsinkin loppuaan kohden yllättävän synkkiin mittasuhteisiin.

Järjestäjä alkaa, kun romaanin kertojana toimiva päähenkilö Tarmo tekee henkistä kuolemaa työskennellessään kirjastossa. Lainaamon ainoana miespuolisena työntekijänä ja niin sanotun kiltin tytön syndroomasta kärsivänä Tarmo on melkoisen työpaikkakiusaamisen kohteena. Järjestäjän alussa tiuhaan tahtiin esiintyvä naisviha yllättää runsaudellaan ja tylyydellään. Vaikka Holma on maustanut Tarmon hameväkeen kohdistuvaa vihaa reilulla huumorilla, jossain vaiheessa hyvän maun raja tulee kuitenkin vastaan.
Lillukka oli heittänyt minun leivokseni pois, minulta kysymättä. Minä olisin halunnut hakea hyllystä Suomemme sodat -kirjasarjan paksuimman osan ja hakata sillä Lillukkaa päähän, keskelle hänen punamustaksi värjättyä kampaustaan, hupsista luikkaa. Ennen lomaani Lillukka oli värjännyt hiuksensa punamustaksi. Takatukka oli aivan lyhyt, kampaaja oli opettanut Lillukkaa pörröttämään sen pystyyn. Otsan päällä oli kirkkaanpunainen raita, jota Lillukka hypisteli menemään. Me saimme seurata, kuinka Lillukan hiukset haalistuivat viemärin suuaukkoon juuttuneiden häpykarvojen värisiksi.
[…] Ennen muuta Lillukka oli nainen, joka osti viimeisen myyntipäivän sisäfileetä kissalleen, jonka nimi oli Pekka. ”Kissa kiittää, kissa kiittää”, hän sanoi, iski silmää ja väräytti yhtä leuoistaan. Yhteensä leukoja oli neljä. Ylin niistä oli pieni rasvakukkula. Mietin, lähtisikö siitä samanlainen ääni kuin viemäristä, jos siihen napauttaisi sormella.[s.12-3]
Kirjaston tunkkainen ja vihamielinen tunnelma kuitenkin saa väistyä, kun Tarmo irtisanoutuu duunistaan ja pääsee kuin ihmeen kaupalla tuotantojärjestelijäksi Suomalaiseen Teatteriin. Siellä hänen syliinsä lävähtää tekstiltään ponnettoman näytelmän järjestäminen ja vielä ikävämpien näyttelijöiden ohjastaminen ja nuhteessa pitäminen. Työtaakka ei kuitenkaan tunnu niin pahalta, kun Tarmon himoitsema nuori ja komea Daniel liittyy projektiin mukaan.

Kuten edellä olevasta lainauksesta voinee päätellä, Järjestäjän lukeminen on Holman tykittämän, täysin ylilyödyn huumorin ansiosta hauskaa mutta aika raskasta luettavaa. Tarmolla on tapana ylianalysoida melkein kaikki Järjestäjän tapahtumat, mikä hidastaa lukuelämystä ristiriitaisella tavalla. Vaikka lukijasta tuntuu, että romaanissa tapahtuu koko ajan todella paljon, itse juoni etenee kuitenkin aika hitaasti kirjan loppua lukuun ottamatta.

Järjestäjän muistettavin hahmo on Tarmo, joka on ristiriitaisuudessaan ja itseruoskinnassaan yhtä mieleenpainuvan kummallinen kuin Harri Sirolan Abiturientin Ville Siikala. Tarmo tuntuukin melkoiselta ääripäiden tapaukselta, joka ei tiedä itsekään, kumpaan päähän kuuluu. Hän pohtii homouttaan ja miehisten ominaisuuksien puutettaan mutta toisaalta ajautuu entisen kollegansa Minnamarin kanssa laastarisuhteeseen. Tarmo pelkää paljastavansa taipumuksensa muille miehille, mutta kuitenkin kutsuu netin senssipalstoilla uroita luokseen öisin. Alussa pelokkaalta vaikuttava Tarmo muuttuukin Järjestäjän aikana holtittomaksi ja vaaralliseksi hahmoksi, jonka vaaralliset mielihalut eivät jää ajatusten tasolle.

Tarmon kehityksessä on hyvin paljon samoja askelmerkkejä kuin Sirolan Ville Siikalassa; Tarmon ristiriitaisuus kiinnostaa saa lukijan tajuamaan hyvin nopeasti, ettei tuossa voi käydä hyvin, ja näin kääntämään sivua toisensa jälkeen onnettomuuksia kohti. Holman runsas huumori pehmentää rajuimpia käännöksiä kuitenkin ehkä vähän liikaa, sillä se vetää tarinaa turhan paljon farssimaiseen suuntaan verrattuna Abiturientin vakavamielisyyteen ja synkkyyteen. Holman huumori on parhaimmillaan todella hauskaa ja luontevaa, mutta heikoimmillaan tuntuu vähän yliyrittämiseltä.

Holma käsittelee Järjestäjässä taitavasti esimerkiksi yksinäisyyttä ja muista erilleen jäämistä. Tarmon lisäksi teemasta hengittää myös näytelmään kiinnitetty romanikerjäläinen, joka on aivan yhtä ulkopuolinen näytelmäprojektissa kuin Tarmo. Hahmojen omituinen suhde ansaitsisi enemmän tarkastelua, mutta ei - muutenkin Holman humoristisessa hengessä melkein kaikki hahmot näyttelijät etunenässä jäävät todella pinnallisiksi hahmoiksi. Heikki on juoppo, Anni on itkuherkkä taiteilijasielu, Tomi improryhmästä karannut ärsyttävä huithapeli ja Varvara puolestaan ylimielinen ja koppava, kun taas edellä mainittu Daniel kaunis ja tavoittamaton. Kliseiset ja lähinnä yhden luonteenpiirteen ympärille rakentuvat hahmot toki viihdyttävät, mutta niiden soisi kasvavan suuremmiksi hahmoiksi. Nyt näin käy vain etupäässä Danielille. Toisaalta Holma antaa tilaa Tarmon ajatuksille, jotka ovat Järjestäjän kiinnostavinta aineistoa.
”Se esitys on täysin tyhjä. Siinä ei oo mitään. Se on ihan pintaa, siellä ei oo alatekstejä, ei mitään mysteeriä, se on alatekstiä se teksti itse, kaiken arvaa jo ekassa kohtauksessa.”
Daniel oli oikeassa, tavallaan. Ehkä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että sellaista teatteri on. Tragedian haistaa ensi metreiltä mutristuneista ilmeistä ja tummista lavasteista, hauskaksi tarkoitetussa esityksessä vaatteet ovat värikkäitä ja ilmeet liioiteltuja. Tragikomedia on jotakin sellaista, jossa sanotaan kuolema ja kikkeli, ehkä jopa samassa lauseessa.
[s. 276]
Sitä vastoin nykyisen työelämän resurssipulan, yhdentekevien rentoutumisharjoitusten ja yhteishenkeä kohottavien tempausten kritisointi ja suomalaisen kulttuurin tuottajien ja tekijöiden arvostelu ovat vähän turhan itsestäänselviä sivuteemoja, jotka eivät ole myöskään Järjestäjän vahvinta antia. Onkin mielenkiintoisempaa nähdä, millä eri tavoilla Holman hahmot käsittelevät nykyajan vaatimusten, epävarmuuden ja yltäkylläisyyden tuottamaa tyhjää, pahaa ja merkityksetöntä oloa – sen olemassaoloa ei tarvitsisi koko ajan hieroa lukijan kasvoihin.

Järjestäjän kärkevyys, vähän uuvuttavakin kiivaus ja äkkiväärät juonenkäänteet ja tapahtumat ovat haasteellista mutta pääosin viihdyttävää seurattavaa. Kaikkiaan Holma kuitenkin osoittaa juuri Tarmon mielenmaailman kuvauksellaan, että osaamista löytyy muuhunkin kuin Putous-hahmo Kissi Vähä-Hiilarina keekoilemiseen.


Petter haluaisi kovasti palata amatööriteatterin maailmaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 380
Kansikuva: Elina Warsta
Lajityyppi: psykologinen romaani, kehitysromaani,
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

4 kommenttia:

  1. Minulta tämä jäi kesken juuri syystä, että alku oli niin raskasta ja sekavaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi kuulla - kunhan Holman tyyliin vain tottuu, niin lukeminenkin etenee vähemmin harmain hiuksin. Helppo tapaus Järjestäjä ei kyllä ole. - Petter

      Poista
  2. Olipa hieno analyysi - wau! Itse alkoi ahdistaa arvostelua kirjoittaessani juuri tuon romaanin poukkoilevuuden vuoksi; en saanut oikein mistään kiinni. Nuo muut henkilöhahmot on jätetty käsittääkseni tahallisesti ohuiksi, koska kirja on kuitenkin satiiri teatterimaailmasta, eikä satiiri anna tilaa henkilöiden syvyydelle vaan leikittelee juuri ihmisen tyypittelyllä. Järjestäjä on kyllä vaativa teos kuten sanoit yllä. Siksi onkin vaikea sanoa, oliko se enemmän hyvä kuin huono. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tani! Järjestäjän kaltaiset romaanit pitävät kyllä huolen siitä, ettei tämä arvioiden rustaaminen käy liian helpoksi. Holman teoksen satiirisuutta vasten oli kuitenkin mielenkiintoista, että tämä oli nähnyt selkeästi vaivaa tehdäkseen Tarmosta syvällisen hahmon ja jättänyt muut vähän hunningolle - toisaalta vetävän päähenkilön avulla romaanin kompastelut eivät sitten tuntuneet niin jyrkiltä. Kokonaisuus oli kyllä minusta ehdottomasti plussan puolella, vaikka kaikki elementit eivät ihan kantaneet. -Petter

      Poista