John Williams: Stoner

John Williamsin romaani Stoner ilmestyi jo vuonna 1965 ja jäi varsin nopeasti unholaan. Puoli vuosisataa myöhemmin Stoner on löytänyt yleisönsä ennennäkemättömällä tavalla, ja netti on pullollaan ylistäviä arvioita tästä jo kerran hukatusta helmestä. Mistä ihmeestä on kyse?

Stonerin pääosassa nähdään William Stoner, joka jättää Missourin maaseudulla asuvat köyhät vanhempansa muutamaksi vuodeksi aikomuksenaan lukea agronomiksi kaupungin yliopistossa. Vuonna 1910 opintonsa aloittaneen Stonerin opintoputki vie tämän monen mutkan kautta maatalouden saloista opiskelemaan ja myöhemmin opettamaan kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän ajatuu onnettomaan avioliittoon ja joutuu opettajaurallaan mukaan Missourin yliopiston sisäiseen, kateellisuuden ja pikkusieluisuuden värittämään valtapeliin. Stoner ei kuitenkaan valita vaan jaksaa akuankkamaisesti hakata päätään seinään niin avio- kuin työelämän käänteiden kanssa ja jatkaa eteenpäin kohti romaanin huikeaa ja surullista loppua.

Stoner tuo nopealla etenemistahdillaan mieleen E.L.Doctorowin mahtavan Homerin ja Langleyn, joka myös kääri yhteen niin 1900-luvun merkittävimmät tapahtumat kuin niiden keskellä räpistelevien hahmojen elämät. Vaikka harmaassa, tylsässä ja jääräpäisessä Stonerissa ei olekaan samanlaista viehätystä kuin Doctorowin romaanin värikkäissä Collyerin veljeksissä, Homerin ja Langeyn tunnelmassa vahvasti mukana olevat surumielisyys ja surkeus ovat läsnä myös Stonerissa.

Kaikkeen tekemäänsä loputtomalla ahkeruudella suhtautuva Stoner nimittäin päättää tehdä jokaisen elämänsä tärkeistä päätöksistä puskemalla vaikka harmaan kiven läpi. Hän runnoo itsensä naimisiin henkisesti tasapainottoman tytön kanssa, johon on sattunut iskemään silmänsä ja joka ei rakasta Stoneria yhtään. Opiskelujensa alkuvaiheessa Stoner rämpii pakollisen kirjallisuuden kurssinsa kanssa ja meinaa reputtaa sen, mutta sisuuntuu niin paljon että päättää vaihtaa pääaineensa ja lopulta koko tulevan elämäntyönsä yliopistomaailmassa työskentelyyn – vain siksi, että hän ilmeisesti halusi näyttää itselleen pystyvänsä tähänkin ihan hyvin.

Nämä kaksi päätöstä mullistavat Stonerin elämän, ja niiden hätiköity tekeminen ja jääräpäinen seurausten kanssa eläminen hämmästyttää ja kummastuttaa lukijaa koko loppuromaanin ajan. Williams ei missään vaiheessa avaa päähenkilönsä ajatustenjuoksua Edithin rakastumisen tai kirjallisuuteen paneutumisen suhteen – Stoner vain valitsee umpimähkään elämänsä tärkeimmät asiat.

Tästä perustelemattomuudesta johtuva onttous jää häiritsemään pitkäksi aikaa lukijaa, ja olisi mielenkiintoista tietää, millä perusteella Stoner tekee valintansa? Johtuvatko nopeat päätökset nuoruuden epävarmuudesta ja tarpeesta takertua edes johonkin pysyvältä vaikuttavaan? Toisaalta tällainen salamyhkäinen jääräpäisyys kiinnostaa ja innostaa tutustumaan hahmoon, joka ei ehkä olekaan niin yksiulotteinen kuin miltä alun perusteella annetaan ymmärtää.

Suurempi ongelma Stonerissa on kuitenkin Williamsin koruton, teeskentelemätön ja yksinkertainen kerrontatapa, joka tuntuu todella kankealta ja kömpelöltä heti romaanin alkumetreiltä lähtien. Esimerkiksi Edithin ja Stonerin ensikohtaamisen kuvaaminen on jopa latteaa ja innotonta, eikä siitä välity todellakaan ihastumisen tai minkään muunkaan riemullisen tunteen kokeminen.

Hän viivytteli ovenpielessä pitkään; hän kuuli naisen hiljaisen äänen kohoavan vieraiden supatuksen yli tämän tarjoillessa teetä. Nainen nosti päätään, ja samassa heidän katseensa kohtasivat. Naisen silmät olivat vaaleat ja isot ja vaikuttivat siltä kuin niistä olisi loistanut sisäistä valoa. Hieman häkeltyneenä Stoner perääntyi ovelta ja kääntyi saliin päin. Hän löysi vapaan tuolin seinän vierestä, istuutui ja painoi katseensa mattoon jalkojensa juureen. Hän ei vilkaissutkaan ruokasaliin päin mutta oli silloin tällöin tuntevinaan nuoren naisen katseen hipaisevan lämpimästi kasvojaan. [s.62]

Stonerin ja Edithin rakkaudettoman ja tasapainottoman avioliiton alkutaipaleen kuvaaminen vie kuitenkin Williamsin teoksen ihan muihin sfääreihin vähän tylsän alun jälkeen. Stoner onkin varsin rankkaa ja raadollista luettavaa Williamsin kertoessa nimihenkilönsä loppumattomasta rakkaudesta mieleltään järkkynyttä Edithiä kohtaan, joka ei yksinkertaisesti osaa ottaa vastaan saati käsitellä miehensä tunteita. Avioelämä ei ole missään tapauksessa Stonerissa pääosassa, mutta sen lukeminen herkistää ja vaikuttaa lukijaan pitkin romaania.

Näin käy myös silloin, kun yliopistomaailma panee Stoneria halvalla eikä tämä saa tukea edes lähipiiriltään – Stonerin ja Edithin Grace-tyttärenkään taival ei ole helpoin tai kevein mahdollinen, eikä tämä osaa tukea vanhempiaan. Onkin harmittavaa, että Grace ja varsinkin Edith jäävät merkityksestään huolimatta tarinassa todella sivuun. Edithin hulluksi muovanneita kokemuksia käsitellään lähinnä Stonerin satunnaisen spekukoinnin kautta, vaikka lukija haluaisi tietää ja ymmärtää myös Stonerin vaimoa paremmin. Etäiseksi jäävä Edith tietysti kuvastaa arvaamattomuudessaan ja salaperäisyydessään sitä, miten huonosti Stoner tuntee vaimonsa.

Homerin ja Langleyn tavoin myös Stonerin juonen taustalla vaikuttavat ja elävät maailman suuret tapahtumat – tosin Stonerin tapauksessa ne jäävät jatkuvasti taustalle päähenkilön kykkiessä yliopistomaailmassa piilossa sodilta. Doctorow osasi taitavasti kytkeä romaaninsa tapahtuma-ajan ilmiöt päähenkilöiden elämiin. Sitä vastoin Stonerissa Williams perkaa ajankuvaa lähinnä tilannekatsauksien muodossa, kuten seuraavassa 30-luvun Amerikan henkistä tilaa valottavassa sitaatissa tulee ilmi.

Ja vaikka Stoner suhtautui oman aikansa maailmaan päällepäin yliolkaisesti, hän tiedosti, millaisia aikoja elettiin. Tällä vuosikymmenellä monien kasvoille jähmettyi pysyvästi kova, kolkko ilme, kuin he olisivat katsoneet pohjattomaan kuiluun, ja William Stoner, jolle tuo ilme oli yhtä tuttu kuin hänen hengittämänsä ilma, näki merkkejä yleisestä epätoivosta jonka tunsi poikavuosilta. Hän näki hyvien ihmisten luisuvan hitaasti toivottomuuteen, lannistuvan, kun heidän toiveensa kelvollisesta elämästä särkyi; hän näki heidän kuljeksivan päämäärättä kadulla, silmät ilmeettöminä kuin lasikuulat; hän näki heidän kävelevän takaoville katkeran ylpeinä kuin mestauslavalle kerjäämään leipää, jonka voimin he jaksaisivat kerjätä uudelleen; ja hän näki ihmisten, jotka olivat joskus saapastelleet selkä suorana ja omasta arvostaan varmoina, katsovan häntä kadehtien ja vihaten hänen mitättömän toimeentuloturvansa takia – hänellähän oli vakinainen virka instituutiossa, joka ei oikeastaan pystynyt tekemään vararikkoa. Hän ei puhunut näkemästään, mutta tietoisuus yhteisestä piinasta kosketti häntä ja muutti häntä tavalla joka pysyi piilossa muiden katseilta. Yhteisen ahdingon aiheuttama äänetön suru oli aina läsnä hänen elämässään. [s.243-4]

Stonerissa rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden ohella kolmanneksi teemaksi nousee vähän yllättäen juuri työ ja sen tekeminen. Williamsin romaanin aikana nähdään, miten sen päähenkilö raataa loputtomalla uutteruudella pelloilla, yliopistomaailmassa niin opiskelijan kuin opettajan ominaisuudessa ja kotona yrittäessään pitää avioliittoaan kasassa, hoitaessaan äitinsä laiminlyömää Gracea ja pitäessään koko huushollia pystyssä. Stoner pakenee ongelmiaan arkisen puuhastelun ja leipätyönsä pariin, mutta tästäkään Williams ei ota yhtään enempää irti: välillä hän vain toteaa Stonerin työskennelleen yliopistolla taas yömyöhään, mutta siihen se jääkin. Stonerin todellista motivaatiota työskennellä hiki hatussa ei avata ollenkaan – tässä voi tosin olla taustalla vanhanaikainen ajatus työn tekemisestä ja sille kaiken antamisesta ehdoitta.

Juuri tuo Stonerin ehdottomuus myös kaikissa muissakin asioissa ohjaa hänen elämänsä romaanin päätteeksi tiettyyn kulminaatiopisteeseen, johon päästyään sekä Stoner että lukija katsovat kuljettua taivalta. Oliko tämä kaiken arvoista, kannattiko elämä elää tällä tavalla? Stonerin hienoin kohta tulee juuri tässä, sillä vastaus on armoton ei – päähenkilö pilaa oman elämänsä niin totaalisesti, että oikein pahaa tekee. Williamsin romaanin lohduton ja traaginen, Stonerin pieleen mennyttä elämää kuvaava loppu on surullista luettavaa ja antaa tarkoituksen ja merkityksen vähän päämäärättömältä tuntuneelle romaanille.

Päähenkilönsä tavoin Stoner on pahimmillaan virkamiesmäisen varman päälle rakennettu, vaisu ja nukkavieru romaani. Esimerkiksi John Irvingin teosten värikkäät hahmot, eloisa dialogi ja vauhdikkaan ennakkoluulottomat juonenkäänteet pitävät otteessaan paljon tehokkaammin. Kaiken kaikkiaan Williamsin hukattu helmi lunastaa saamansa toisen tilaisuuden, muttei tee sen enempää muutamaa yksittäistä onnistumista lukuun ottamatta. Tämäkin riittää ihan hyvin, mutta lukija jää kaipaamaan enemmän lihaa Stonerin laihojen luiden päälle.
 

Petter nautti säveltäjä John Williamsin melodioista viimeksi
Star Wars: The Force Awakensin tahdissa.

Alkuteos: Stoner
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1965
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 306
Kansikuva: Getty Images / Stephen Carroll Photography
Lajityyppi: historiallinen romaani, yliopistoromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Lumimieheksi itseään tituleeraava selviytyjä harhailee päämäärättömästi muista ihmisistä tyhjenneessä maassa, jonka nurkissa pyörii salaperäisiä Oryxia ja Crakea palvovia klooni-ihmisiä ja hybridieläimiä. Ihmistä muistuttavat olennot parantavat haavat ja luunmurtumat kehräämällä, syövät omia ulosteitaan ja parittelevat vain kiima-aikoina. Lumimies päättää jättää kloonit hetkeksi oman onnensa nojaan ja lähteä Paradiisiksi kutsulle alueelle täydentämään varusteitaan ja verestämään muistojaan siitä, kuinka hän tuhosi ihmiskunnan Oryxin ja Craken kanssa.

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian avausosa Oryx ja Crake tempaisee lukijan heti alusta mukaan Lumimiehen uskomattomalle taipaleelle. Tunnelmaltaan lohduton ja surumielinen mutta toisaalta monipuolinen ja uskomattoman mielikuvituksellinen romaani on parasta scifiä aikapäiviin.

Oryxin ja Craken suurin yksittäinen saavutus on sen uskottava, pessimistinen ja mielenkiintoinen maailma, joka näyttäytyy romaanissa niin Blade Runner -tyylisenä rumankauniina neonhelvettinä kuin tuhoutuneena rauniona, jonka edellä mainitut kloonit ovat vallanneet. Jälkimmäisessä miljöössä vaeltavan Lumimiehen yksinäisyyden ja epätoivon voi tuntea, kun muistot edellisestä elämästä hyökyvät päälle heikkoina hetkinä – päähenkilö tuntuu hyvin samaistuttavalta hahmolta, jonka vaikeaa taivalta seuraa niin armottomassa orwelliaanisessa valvontayhteiskunnassa kuin maailmanlopun jälkeisissä maisemissa.

”Crake, senkin mulkku”, hän sanoo. Häntä itkettää. Sitten hän kuulee äänen – oman äänensä – joka sanoo byääh; hän näkee tekstin, niin kuin se olisi piirretty sarjakuvan puhekuplaan. Vesi valuu pitkin poskia.
   ”Ei nyt taas”, hän sanoo. Mikä tämä tunne on? Ei se oikeastaan ole vihaa – se on hämmennystä. Vanha sana, mutta käyttökelpoinen. Hämmennys sisältää enemmän kuin vain Craken, ja todellakin, miksi hän syyttää yksin Crakea?
   Jospa hän on vain kateellinen. Taas kerran. Hänkin tahtoisi olla näkymätön ja palvottu. Hänkin tahtoisi olla jossain muualla. Ei toivoakaan – hän on kaulaansa myöten täällä, tässä ja nyt. [s.215]

Lumimiehen hahmoa avataan kiitettävästi myös takaumissa, jotka valottavat myös Oryxin ja Craken hahmojen taustoja sekä kolmikon suhdetta. Harmittavasti Oryxin hahmo jää vähän sivuun kirjan loppupuoliskoa lukuun ottamatta, koska Atwood keskittyy turhan paljon Jimmynä aiemmin tunnettuun Lumimieheen ja Crakena myöhemmin tunnettuun nerokkaaseen mutta tasapainottomaan Glenniin. Lapsiprostituution ja ihmiskaupan likaisesta maailmasta uuden maailman jumalattareksi nousseen Oryxin kaikkia vaiheita ei avata kunnolla, vaan tämä yksinkertaisesti vain ilmestyy osaksi tarinaa myöhemmin.

Jimmyn ja Glennin nuoruuden maailma tuntuu Oryxin ja Craken alussa huolestuttavan tutulta. Jyrkät tuloerot, julmat ja kaikkea muuta kuin puolueettomat lainvalvojat, valtavat monikansalliset korporaatiot ja roskaviihteen järkyttävä määrä ovat kaikki nähtyjä ja koettuja yksityiskohtia tieteiselokuvista ja -kirjoista – arkielämää unohtamatta.

Kun Jimmy oli pieni, perhe asui matalassa bungalow-tyyppisessä talossa eräässä Moduulissa – hänestä oli kuviakin makaamassa kantokassissa kuistilla, päivämäärineen kaikkineen, albumissa niiltä ajoin jolloin äiti jaksoi vielä yrittää – mutta nyt he asuivat isossa atriumtalossa, jossa oli sisällä oma uima-allas ja pieni kuntosali. Jimmy oli jo varsin vanha ennen kuin tajusi mitä sana tarkoitti – että kutakin reproduktioesinettä kohden oli yksi alkuperäinen jossakin. Tai oli joskus ollut. Tai jotain.
   Talo, uima-allas, huonekalut, kaikki kuului BioYhtymän siihen piiriin, missä firman ylin johto asui. Siellä asui myös yhä enemmän keskitason pikkupomoja ja nuorempia tutkijoita. Jimmyn isä sanoi että niin oli parempi, koska työntekijöiden ei tarvinnut matkustaa Moduuleista. Huolimatta steriileistä liikenneputkista ja huippunopeista luotijunista oli aina olemassa vaara, että joutui kulkemaan kaupungin halki.
   Jimmy ei ollut koskaan käynyt kaupungissa. Hän oli nähnyt sen vain televisiosta – loputtomasti mainostauluja ja neonvaloja ja rakennuksia, korkeita ja matalia; loputtomasti ankean näköisiä katuja, lukemattomia erilaisia ajoneuvoja, joista eräiden takaa tuprutti sankka savu; tuhansia ihmisiä jotka kiiruhtivat eteenpäin, hurrasivat, rettelöivät. Oli myös muita kaupunkeja, sekä lähellä että kaukana, ja isä sanoi että eräissä oli parempiakin asuinalueita, melkein kuin Piireissä, sellaisia missä talojen ympärillä oli korkeat aidat, mutta niitä ei juuri näytetty televisiossa.
   Piirin asukkaat eivät käyneet kaupungeissa ellei ollut pakko, eivätkä silloinkaan koskaan yksin. He kutsuivat kaupunkeja nimellä rahvaanmaat. Huolimatta sormenjälkiin perustuvista henkilökorteista, joita nykyään oli kaikilla, yleinen turvallisuus rahvaanmailla jätti toivomisen varaa; siellä liikkui ihmisiä, jotka kykenivät väärentämään mitä tahansa ja saattoivat olla keitä tahansa, puhumattakaan marginaaliaineksista – narkkareista, rähinöitsijöistä, ryysyläisistä ja hulluista. BioYhtymän työntekijöiden kannalta oli siis parasta, että kaikki asuivat samassa paikassa, missä turvajärjestelyt toimivat aukottomasti. [s.41-2]

Kliseistä huolimatta tai kenties juuri niiden takia Oryxin ja Craken maailma houkuttelee lukijan hitaasti mutta varmasti puolelleen. Atwood on rakentanut teoksensa vähän turhankin varmalle pohjalle, mutta on suunnitellut ja hionut sen viimeistä piirtoa myöten liki täydelliseksi aina televisiossa pyörivistä väkivaltaporno-ohjelmista Jimmyn ja Glennin pelaamaan Sukupuutio-tietokonepeliin asti.

Kirsikkana kakun päällä ovat Atwoodin suunnittelemat hybridieläimet, joiden häiriintyneisyys nousee uuteen valoon Lumimiehen seikkailujen aikana, kun tämä joutuu pakenemaan ristisiitoksista vaarallisempia henkensä edestä. Ihmisen aivokuorta korviensa väliin saaneet gemakko-tappajasiat, ovelat koirasudet ja muut kammotukset ovat Hajime Isayaman Attack on Titanin ihmissyöjäjättiläisten tavoin sopivan mielenkiintoisia ja pelottavia vastustajia, vaikka kuulostavatkin tässä arvostelun yhteydessä mainittuna vähän hassuilta. Eläinperäiset viholliset ovat joka tapauksessa persoonallinen piristysruiske populaarikulttuurin valloittaneisiin eläviin kuolleisiin nähden, joita nähdään turhankin usein tällaisissa postapokalyptisissä seikkailuissa.

Pesunäädät olivat saaneet alkunsa erään BioYhtymän laboratorion huipputekijän vapaa-ajan harrastuksena. Niihin aikoihin kokeiltiin kaikenlaista – eläinten luominen oli niin hauskaa, sanoivat alan harrastajat, siinä sai tuntea itsensä Jumalaksi. Osa kokeilujen tuloksista tuhottiin, koska ne olivat vaarallisia. Kuka kaipaa rupisammakkoa, jolla on tarttumahäntä niin kuin kameleontilla, ja joka voi livahtaa sisään kylpyhuoneesta ja sokaista ihmisen kun tämä harjaa hampaitaan? Toinen esimerkki oli kyyrotta, käärmeen ja rotan epäonnistunut risteytys; siitä oli pitänyt hankkiutua eroon. Mutta pesunäädistä tuli suosittuja lemmikkieläimiä Bioyhtymän Piirissä. Ne eivät olleet peräisin ulkomaailmasta – toisin sanoen Piirin ulkopuolelta – eikä niissä ollut vieraita mikrobeja, joten niistä ei ollut vaaraa gemakoille.
   Pikkuinen pesunäätä antoi Jimmyn ottaa sen syliinsä. Se oli mustavalkoinen: musta naamiomainen naama, selässä valkoinen raita ja pörheässä hännässä mustia ja valkeita renkaita. Se nuoli Jimmyn sormia, ja hän rakastui siihen heti. [s.69-70]

Kristiina Drewsin kunnianhimoisen suomennoksen mielenkiintoinen nimistö on omalta osaltaan tekemässä Oryxista ja Crakesta varsin omintakeista ilmestystä. Drewsin näkemys ei jää paljoa jälkeen Jaana Kapari-Jatan Harry Potter -saagan kanssa tekemän käännöstyön mielikuvituksellisuudesta.

Oryxin ja Craken maailma, juonenkäänteet ja hahmot ovat yksinkertaisesti vertaansa vailla. Niiden pariin palaaminen Herran tarhurit -jatko-osan myötä polttelee melkoisesti – toivottavasti luvassa on vastausten ohella mielenkiintoisia uusia hahmoja ja näkökulmia Atwoodin luomaan sekamelskaan.

Petteriä vähän harmittaa, että nykytaiteessa tulevaisuus näyttäytyy lähes poikkeuksetta uhkaavana ja toivottomana hullunmyllynä.

Alkuteos: Oryx and Crake
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 483
Kansikuva: Martin Johnson Heade
Lajityyppi: scifi, seikkailu
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus

Minunkaltaisiani miehiä ovat virastot, jaostot, lautakunnat ja erilaiset yhteiskunnalliset, mediaan ja kulttuuriin liittyvät toimikunnat täynnä.

Mutta. Silti. Kuitenkin.

Minä olen erilainen.

Minä olen erilainen, koska hän, Hän Itse, teki minut erilaiseksi.
         Hän meni, mutta erilaisuus jäi.

Nämä liuskat, hyvä titaanikapselin avaaja, kertovat tästä erilaisuudesta.
         Nyt minä menen asiaan. [s. 32]

Pirkko Saision Kohtuuttomuus on huimaava kirjallinen matka. Romaanin nimetön päähenkilö kertoo monologissaan kertomuksen Hänestä, ihmeellisestä miehestä, jonka avustajana (tai orjana) kertoja toimii muutamien vuosien ajan. Kertojan ihannoima Hän on karismaattinen, oikukas ja itsekäs mies, joka karismansa avulla perustaa provosoivan talk show -ohjelman ja pääsee kansanedustajaksi. Kirjassa kuohuvat muun muassa narsismi, politiikka, perhesuhteet, media, yksinäisyys, välinpitämättömyys ja 1990-luvun Helsingin kapakat.

Nimetön kertoja on toimittaja ja yhden lapsen isä kohdatessaan Hänet. Nimettömällä on kaikki päällisin puolin hyvin: talo, vaimo, lapsi ja vakaa työtilanne. Kertojan vaimo Marjut tosin ikävöi kuolleen entisen miehensä perään, ja heidän poikansa Joona tuntuu lipsuvan kertojan otteesta koko ajan kauemmas. Heidän arvoaan kertoja ei tajua ennen kuin on liian pitkällä Hänen punomassa todellisuudessa. Nimetön suorastaan huumaantuu Hänestä ja tämän karismasta, vaikka Hän käyttääkin miestä sekä fyysisesti että henkisesti hyväkseen. Lopulta kertoja huomaakin uhranneensa kaiken seuratakseen Häntä. Perhe ja koti muuttuvat hotellihuoneiksi, epävarmuudeksi, Hänen nopeasti vaihtuvien mielialojen sietämiseksi sekä ajoittaiseksi menestykseksi. Nimetön tuntuu olevan välinpitämätön kaikkea muuta kuin Häntä kohtaan.

Hän katsoi minua (Hänen silmänsä olivat vauhkot ja Hänen nenänsä kiilsi rumasti) ja sanoi:

-Minä pystyn ihan mihin tahansa.

-Niin pystyt, minä sanoin, mutta en ollut varma sanoinko sitä edes ääneen, sillä minusta tuntui, ettei minua enää ollut. [s.437]

Saision kerronta on kirjan ehdoton hedelmä. Kohtuuttomuus vaikuttaa käsissä järkäleeltä, mutta kirja on suurimmalta osaltaan koostettu lyhyistä kappaleista, jopa vain virkkeen tai sanan pituisista. Kirja humahtaakin huomaamattomasti nopeaa vauhtia viimeisille sivuille. Lyhyistä kappaleista syntyy myös vaikutelma lyriikan mimikoinnista. Sen lisäksi lyriikalle tyypillinen tehokeino toisto on yksi Saision romaanin peruselementeistä: monesti edellisen kappaleen viimeinen lause toistuu, ja siitä rakennetaan pala uutta tietoa.

Nyt kerron hänestä.

Nyt kerron Hänestä, enkä edes yritä erottaa faktaa ja fiktiota.
         En kykene sellaiseen. Kukaan ei kykene. [s. 48]

Kertoja kertoo tarinaansa nimettömälle, mahdolliselle lukijalle, jonka kertoja nimeää Avaruuden Tuntemattomaksi. Kertoja ei ole varma, onko Tuntematon edes meidän maailmastamme, vaan selittää välillä tälle, mitä tarkoittaa evoluutio, kulttuuri tai miehen paikka. Kertojan rooli on vahva, ja kerronta on paikoin kirjemäistä tai yksinpuhelua hiljaiselle kuulijalle. Tästä tuleekin mieleen yhteys Leena Krohnin Tainaroniin.

Minun on pakko kertoa sinulle televisiosta, siltä varalta, että te ette ole tätä instituutiota lainkaan keksineet, tai siltä varalta, että se on teillä jäänyt jo niin kauaksi historiaan, että et kykene eläytymään sen asemaan ja vaikutusvaltaan yksilön (maan matosen), yhteiskunnan (matosten muodostaman lainsäädäntö- ja kommunikaatiokennon) sekä maailman (sen maan ja ilman, jonka vaikutuspiiriin olemme tuomitut) kannalta.

Televisio on ikkuna, josta voi katsoa sisään muttei ulos.

Televisiosta sinua, maan matosta, katsoo silmiin toinen maan matonen. Hän puhuttelee sinua, ja voi sinua, joka et ymmärrä olevasi yhteydessä olemattoman kanssa. [s. 253]

Myös ironia ja satiiri ovat romaanissa vahvasti läsnä. Kertoessaan Avaruuden Tuntemattomalle yhteiskunnastaan kertoja parodioi esimerkiksi ihmissuhteita ja seksiä redusoimalla miehen kepiksi ja naisen reiäksi. Myös Hänen perustama talk show ironisoi ohjelmille tyypillistä vastakkainasettelua, äärimmäisyyksien käsittelemistä ja tv-persoonien mahtipontista yksinvaltijuutta.

Saision romaanissa fakta ja fiktio häilyvät: kertoja myöntää, että kaikki hänen kertomansa ei välttämättä ole totta. Totuuden ja tarun rajoilla häilyminen yhdistettynä lyhyisiin, virtamaisiin kappaleisiin mielestäni vain lisää romaanin viehättävyyttä - välillä Kohtuuttomuus on kuin sarja nopeasti vaihtuvia kuvia, vilahtelevia muistoja, joista lukija joutuu itse rakentamaan kuvansa.

Imin Kohtuuttomuuden rivit ahneena loppuun. En ole varma, tyydyttikö loppu minut, mutta kirja jäi polttelemaan näppejä. Kohtuuttomuus on niin hyvä, että välillä vain avaan sen jostain kohtaa, luen muutaman rivin ja nautin lyhyisiin paloihin jaetusta herkullisesta tekstistä.

Jenni haluaisi säilöä titaanikapseliin talteen vanhoja käsinkirjoitettuja sivuja tästä ajasta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008

Kustantaja: Siltala

Sivumäärä: 583

Kansi: kuvat Pirjo Honkasalo, graafinen suunnittelu Elina Warsta

Lajityyppi: aikakausiromaani, satiiri, monologi

Mistä saatu: lahjakirja

Viiden kirjan blogihaaste ja bloginsisäinen lukuhaaste

Sirrin Opus ekalle antama viiden kirjan haaste sai meidät nostalgisoimaan ja palaamaan tärkeiden kirjojen pariin. Vaikka uutta lukemista tulee joka tuutista, tämän ajan loppumattomana kohisevassa informaation ja taiteen virrassa seisoo muutamia kaunokirjallisia kivenlohkareita, joiden päältä sukellamme kerran toisensa jälkeen tuohon koskeen uusien elämysten perässä.

Nuo virtaa halkovat teokset ovat jollain tavalla vaikuttaneet ainakin omaan lukemiseemme ja ehkä parhaimmassa tapauksessa ainakin osittain myös siihen, minkälaisiksi ihmisiksi olemme muotoutuneet. Niinpä esittelemme muutamia meille tärkeitä teoksia.

Kirja jota luen parhaillaan

Jenni: Juuri nyt minulla on superkiireistä opiskelujen, töiden ja muiden juttujen kanssa, joten on ollut vähän hankalaa tarttua mihinkään kirjaan. Tällä hetkellä luenkin lähinnä metro- ja bussimatkoilla Wendy Copen Vakavia asioita -runokokoelmaa. Se on tiivis ja runot hymyilyttäviä ja ironisia, joten niihin on helppoa uppoutua hetkeksi. Samalla yritän kahlailla Vladimir Nabokovin Lolitaa yhdelle kirjallisuuskurssille.

Petter: Tällä hetkellä minulla on John Williamsin Stoner paistattelemassa lukulampun alla. Williamsin unohdettu mutta toisen mahdollisuuden saanut romaani on jähmeän alkunsa jälkeen parantanut melkoisesti ja ollut parhaimmillaan komeaa luettavaa. Williamsin hidas ja koruton  kerrontatyyli ei ehkä iske minuun sadan salaman lailla, mutta tarina kulkee eteenpäin mukavasti.

Kirja josta pidin lapsena

Jenni: Astrid Lidgrenin Peppi Pitkätossu sekä Maikki Harjanteen Minttu-kirjasarja. Pidin Peppi Pitkätossusta niin paljon, että pahimmillaan nukuin tarhassakin jalat tyynyllä enkä vastannut kuin nimeen Peppi. Minulta jouduttiin kieltmään letit ja Pepin leikkiminen, jotta tilanne saatiin aisoihin.

Petter: Elke Heidenreichin sympaattinen Nero Corleone -kissatarina oli lapsena kovaa kamaa: siinä oli jännitystä, suurta seikkailua ja sivukaupalla Quint Buchholzin sympaattisia kissapiirroksia.

Kirja, joka jäi kesken

Jenni: Todella noloa myöntää, mutta Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Aloitin sen ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten, mutta jostakin syystä se vain jäi. Toisen kerran aloitin lukemaan sitä noin vuosi sitten kotimaisen kirjallisuuden kurssilla, mutta pursuavan lukulistan takia se jäi toisenkin kerran kesken. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se menikään...

Petter: Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan englanninkielisen version kanssa tuli aikoinaan toppi vastaan reilun puolenvälin jälkeen. En ihan tarkkaan muista, miksi jätin sen kesken, mutta Frankin päiväkirjan viimeistelemättömyys on jäänyt vaivaamaan – varmasti osittain siksi, että sen hillitty selkämys mulkoilee minua kirjahyllystä itse asiassa tätä kirjoittaessanikin.

Kirja, joka teki vaikutuksen

Jenni: Pentti Holapan Muodonmuutoksia tulee ensimmäisenä mieleeni. Teoksen novelleissa realismi ja sadunomaisuus kohtaavat kauniisti, ja novelleja lukiessa tuntui kadottavan ajan kulun.

Myös Steven Hallin Haiteksti teki minuun aikoinaan suuren suuren vaikutuksen, ja olen lukenut sen moneen kertaan. Kirjassa leikitellään kielen ja mielen yhteispelillä, sekä konkretia ja käsite sekoittuvat toisiinsa ja vaihtavat paikkaa. Typografisia elementtejä käytetään kirjassa erityisen hienosti: mieleenpainuvaa on sivuilta lukijaa lähestyvä, kirjaimista kursittu hai. Romaani vilisee erilaisia yksityskohtia, ja tulkintojen eri rihmastoja roikotetaan lukijan edessä. Tekisi mieli lukea se jälleen kerran.

Petter: Olen varmaan hehkuttanut ihan tarpeeksi viimeaikoina lukemistani kirjoista Iida Rauman maton jalkojen alta vienyttä Seksistä ja matematiikasta -romaania. Niinpä taida suunnata katseeni joten taidan suunnata katseeni vähän kauemmaksi menneisyyteen. Sieltä löytyy David Nichollsin hurmaava Sinä päivänä, joka oli todella kaunis, sujuva, huumorintajuinen ja runsas romaani rakkaudesta ja ajan vääjäämättömästä kulusta upeine päähahmoineen.

Kirja, johon palaan uudelleen

Jenni: Vaikka Charmian Husseyn Salaisuuksien laaksolla on harvinaisen lattea nimi, tykkään aika ajoin lukea sen uudelleen, kun kaipaan lohtua ja turvallista nojatuolimatkaa. Paikoin romaani on naiivi, mutta pidän silti sen lämmöstä. Romaanissa orpopoika Stephen saa asianajotoimistosta kirjeen, että hän on perinyt sukunsa cornwallilaisen vanhan kartanon. Kartano on kuitenkin tyhjillään, mutta omituinen, tuntematon eläinlaji pitää Stephenille seuraa, kun hän lukee kartanosta löytämiään isosetänsä päiväkirjoja. Hussey kirjoitti kirjan aikoinaan pojalleen, ja Salaisuuksien laakson käsikirjoitus lojui ullakolla vuosikaudet ennen sen julkaisemista.

Petter: Ehdottomasti Kurt Vonnegutin Teurastamo 5. Ostin sen vuoden 2007 kesälomareissulla Tammisaaresta ja siitä pitäen olen säännöllisin väliajoin kulkenut Billy Pilgrim -paran kanssa niin toisen maailmansodan raunioittamassa Saksassa kuin Tralmafadore-planeetan pinnalla. Vonnegutin julmannasevan yksinkertainen tyyli toimii ja Teurastamo 5:n monitasoisuus saa edelleen pään pyörälle - tämä scifisotasirkus on aivan erilainen ilmestys vaikkapa Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen nähden.

Tämän blogihaasteen lopuksi heitämme myös toisillemme lukuhaasteen – luemme kumpikin yhden teoksen, joka on toiselle tärkeä. Jenni tutustuu Billy Pilgrimin uskomattomaan elämään Teurastamo 5:n myötä ja Petter heittäytyy Haitekstin vauhdikkaaseen ja visuaaliseen seikkailuun.

Kirjoista puhuessamme nämä nimet ovat pyörineet keskusteluissamme varsin pitkään, ja nyt molemmilla on hyvä tilaisuus selvittää, mistä näissä teoksissa oikein on kysymys – ja ehkäpä oppia samalla jotain uutta toisesta bloginpitäjästäkin!

Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla

Milan Kunderan teokset eivät ole sieltä kirjallisuuden helpoimmasta päästä, ja näin Merkityksettömyyden juhlan arvostelun alussa on hyvä todeta, ettei Kunderan uutuusromaanikaan jää tässä suhteessa nuolemaan näppejään – se rooli on jätetty lukijalle.

Merkityksettömyyden juhla seuraa viiden vanhemman herrasmiehen eli Ramonin, Charlesin, Alainin, D´Ardelon ja Caliban-nimeä itsestään käyttävän miekkosen edesottamuksia. D´Ardelo saa kuulla syöpäepäilyn osoittautuneen virheelliseksi, mutta valehtelee olevansa sairas ja järjestää juhlat, kun taas Alain kamppailee oman äitisuhteensa kanssa ja viehättyy uuden muotivillityksen paljaaksi jättämistä naisten navoista. Charles kirjoittaa näytelmää Josef Stalinin hovin kulissien takaisesta valtapelistä, Ramon on jäänyt eläkkeelle ja arvoituksellinen, jatkuvasti naamioitu Caliban pestautuu D´Ardelon bileisin tarjoilijaksi ja hämmentää juhlaväkeä valeasullaan, jonka takia häntä luullaan pakistanilaiseksi.

Samaan aikaan kertoja kuvaa Charlesin näytelmän tapahtumia ja Stalinin vetämiä, tämän tovereita hiillostavia kokouksia. Romaanin edetessä tunnelma kiihtyy sekä viiksekkään neuvostojohtajan palaverissa että D´Ardelon juhlissa melkoiseksi kaaokseksi.

Merkityksettömyyden juhlan yhdeksi hahmoksi voisi nostaa romaanin kertojan, joka esiintyy tarinassa yllättävän aktiivisena toimijana. Tämän jatkuva korostaminen kuitenkin syö vähän tempun vaikuttavuutta, sillä kertojan liioiteltu itsetietoisuus välillä jopa ärsyttää.

Minun uskonnottoman sanakirjassani on vain yksi pyhä sana: ystävyys. Olen esitellyt teille neljä toverusta, Alainin, Ramonin, Charlesin ja Calibanin, ja minä pidän heistä. Koska he miellyttävät minua, annoin Charlesille tuon Hruštšovin kirjan, jotta he saisivat siitä hupia. [s.28]

Mielenkiintoisista lähtöasetelmista ponnistava Merkityksettömyyden juhla on turhankin tajunnanräjäyttävä kokemus, sillä Kundera onnistuu solmimaan historiallisen kertomuksen, miesten omat tarinat ja yhteiskuntakritiikin kaikkea muuta kuin saumattomasti yhteen. Lopussaan romaani alkaa hajota aivan liikaa, ja lopun kohtaus, jossa Stalinin tarina yhdistyy nykypäivän pariisilaispuistossa porisevien pappojen rauhalliseen iltapäivään, tekee Merkityksettömyyden juhlan rajuita juonenkäänteistä merkityksettömyyden oloisia – lopulta sama hahmokööri hengailee puistossa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kunderan romaani on selvästi myös stereotyyppinen miehinen kertomus. Muut miehet kuittailevat Alainille tämän nuoresta naisystävästä eivätkä tiedä, miten tämä kärsii jouduttuaan nuorena äitinsä hylkäämäksi. Kaupungilla kauniita napoja seuraava Alain vaikuttaakin vähän säälittävältä vanhalta vaarilta, mutta eivät muutkaan selviä ihan puhtain paperein. Ramon jahtaa D´Ardelon bileissä kauniin Julien takapuolta ja naisten kauniit muodot nousevat useaan otteeseen käsittelyyn romaanin aikana, mikä saa Merkityksettömyyden juhlan tuntumaan ikävällä tavalla kuolaavan vanhan papparaisen horinoilta.

Pitkän tarjoilupöydän takana Charles kiinnitti edelleen katseensa La Franckin etusormen yläpuolella leijuvaan höyheneen ja Ramon riemuitsi kaikkien ylös kääntyneiden päiden keskellä siitä, että lopultakin oli tullut hetki, jolloin hän voisi vaivihkaa ja huomaamatta häipyä Julien kanssa. Hän etsi joka puolelta, mutta Julieta ei näkynyt missään. Hän kuuli yhä tämän äänen; Julien viimeiset sanat, jotka kuulostivat ehdotukselta. Hän näki edelleen tämän upean takamuksen, joka loittoni kutsuvana. Oliko Julie mennyt vessaan? Korjaamaan meikkiään? Hän meni käytävään ja jäi oven taakse odottamaan. Sieltä tuli useita naisia, he katsoivat häntä epäluuloisina, mutta Julieta ei näkynyt. Juttu oli liiankin selvä. Tyttö oli lähtenyt. Antanut hänelle pakit. Sillä hetkellä hän halusi vain häipyä tuosta niljakkaasta seurasta, jättää sen heti, välittömästi, ja marssia kohti ulko-ovea. [s.84-5]

Onkin mielenkiintoista, miten seksuaaliset ajatukset tuntuvat tällaisten iäkkäämpien hahmojen päissä säälittäviltä ja surumielisiltä, vaikka seksuaalisuus on osa ihmistä koko tämän eliniän ajan. Ehkä valtavirran mediassa esitetty malli, jonka mukaan seksuaalinen käytös kuuluu ”pelkästään” nuorille ja kauniille ihmisille, synnyttää myös ihmismielessä tällaisia rakenteita – se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Kunderan pappakööri on joko tahallisesti tai tahattomasti kuvattu vähän huvittavan oloiseksi kokoonpanoksi. Toisaalta myös nuoremman miehen ylitsevuotavaaa seksuaalista himoa kuvaavat Chuck Palahniukin Tukehtuminen ja Lars Ramslien Fatso lähestyvät aihetta satiirin kautta, mikä tuntuu paljon monitasoisemmalta lähestymistavalta.

Kunderan romaanista ei jää tukkoista jälkimakua lukuun ottamatta paljoa käteen ainakaan tällä kertaa käteen. Toinen lukukerta ehkä auttaisi löytämään tästä sekamelskasta uusia ulottuvuuksia tai sävyjä, mutta nyt kynnys on jäänyt uusintakierrosta ajatellen aivan liian korkeaksi.

Petter on ihan tyytyväinen omaan napaansa, vaikkei se olekaan maailman keskipiste.

Alkuteos: La fête de l'insignifiance
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Ville Keynäs
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 127
Kansikuva: Milan Kundera
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu