Colin Meloy, Carson Ellis: Maanalainen Sysimetsä

Colin Meloyn ja Carson Ellisin Sysimetsän kronikat -fantasiatrilogian avausosa Sysimetsä oli miellyttävän vanhanaikainen kertomus Portlandin Suurten metsien uumenissa piilossa olevasta, samannimisestä puhuvien eläinten ja ihmisten asuttamasta fantasiamaailmasta, jonka kaverukset Prue ja Curtis pelastivat leskiruhtinatar Aleksandran kynsistä.

Sysimetsä jäi kuitenkin kokonaisuutena varsin tasapainottomaksi lukuelämykseksi, jossa Meloy yritti tarjoilla kaikille vähän liikaakin kaikkea – esimerkiksi fantasialeffoista tutut massiiviset taistelukohtaukset eivät sopineet tarinan tunnelmaan ollenkaan. Maanalainen Sysimetsä jatkaa yhtä monipuolisella ja viihdyttävällä linjalla, mutta onnistuu olemaan edeltäjäänsä hallitumpi kokonaisuus.

Maanalainen Sysimetsä alkaa pari kuukautta edellisosan päättymisen jälkeen. Kasvien, ruohon ja puiden ääniä kuuleva Prue ei oikein jaksa keskittyä tavalliseen arkeen Portlandissa, ja Curtis on jäänyt ryöväreiden oppiin Sysimetsään. Ystävysten tiet kohtaavat kuitenkin pian, kun Prue joutuu Portlandissa ihmisen ja ketun välillä muotoa muuttavan kitsune-olennon salamurhayrityksen kohteeksi ja pakenee taas kerran sisällissodan partaalla tasapainottelevaan Sysimetsään.

Prue, Curtis ja tämän Septimus-rotta joutuvat jälleen maailmanpelastuspuuhiin etsiessään keinoa, jolla Aleksandran robotiksi muutettu ja jo kertaalleen hajotettu poika saataisiin heräämään henkiin. Näin tuleva kruununprinssi pääsisi valtaistuimelleen yhdistämään Sysimetsän keskenään riitelevät tahot.

Heti Maanalaisen Sysimetsän alussa on luvassa todella epäuskottava juonenkäänne, kun Portlandin puolella asuva Curtisin perhe etsii jäljettömiin kadonnutta poikaansa. Turkissa tehty näköhavainto Curtisista saa tämän vanhemmat sijoittamaan pojan siskot Rachelin ja Elsien kaupungin teollisuusalueella sijaitsevaan Joffrey Unthankin orpokotiin. Aivan romaanin alkupuolella tapahtuva kohtaus yrittää tavoitella selkeästi Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarjan tragikoomista tunnelmaa kuitenkaan onnistumatta siinä.

Niinpä koko perhe oli ollut riemuissaan, kun isä oli eräänä päivänä rynnännyt työhuoneesta keittiöön ja kertonut jonkun nähneen Istanbulissa nuoren Curtisin näköisen amerikkalaispojan. Selvitettyään matkojen ja hotellien hintoja vanhemmat kuitenkin päättivät, että Elsie ja Rachel jäisivät Portlandiin sillä välin, kun he matkustaisivat Turkkiin Curtisia etsimään. Mutta missä tytöt asuisivat? Koska perheellä ei ollut kaupungissa yhtäkään lähisukulaista, ainoa vaihtoehto oli paikallinen orpokoti, jonne vanhemmat saattoivat tiukan paikan tullen viedä lapsensa täysihoitoon kohtuullista korvausta vastaan.
    ”Jamisonit veivät lapsensa sinne ja lähtivät sukelluslomalle”, vanhemmat olivat sanoneet. [s.41]

Laitostaan diktaattorin elkein luotsaava Unthank yrittää selvittää kaikin keinoin tapaa päästä valloittamaan metsien uumenissa odottavan Sysimetsän luonnonvarat, ja siskokset joutuvat tämän takia ihan omanlaisiinsa seikkailuihin. Onneksi näin käy, sillä Rachelin ja Elsien seikkailut ja Unthankin kieroilujen seuraaminen ovat Pruen ja Curtisin tavanomaisempiin fantasiaseikkailuihin verrattuna paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa. Ihan uusi näkökulma avaa Sysimetsän salaisuuksia ja historiaa ihan eri tavalla kuin pääparin paikalleen junnaamaan jäävät edesottamukset.

Maanalaisen Sysimetsän kuvituksesta vastaava Ellis panee jälleen parastaan, kun persoonalliset kuvitukset herättävät Sysimetsän hienosti eloon. Mielenkiintoiset ja omintakeiset hahmot ovat miellyttäviä väriläiskiä muuten varsin perinteikkäässä fantasiaseikkailussa.

Edellisosan tavoin Meloy esittää sankarittarensa sympaattisena ja ylivoimaisen taitavana hahmona, joka osaa paljon enemmän kuin kovanaamaa entistä kovemmin esittävä, ryöväriksi kouluttautunut Curtis. Kaksikon erossa toisistaan viettämä aika on vienyt heitä entistä loitommaksi toisistaan, mutta ajoittaisen nahistelun jälkeen Prue ja Curtis aina sopivat riitansa kornin dialogin säestämänä –  suunpieksäntä on pahimmillaan todella vaivaannuttavaa luettavaa.

”Loppumme on tullut”, Curtis sanoi.
”Niin on”, Prue sanoi.
”Anteeksi että loukkaisin sinua.”
”Samat sanat. Sitä paitsi sinä et ole itsekäs vaan mahtava tyyppi.”
”Niinkö? Oletko tosissasi?” Curtis kysyi.
”Olen.”
Kitsunet lähestyivät.
”Sinäkin olet hyvä tyyppi”, Curtis sanoi.
”Kiitos.” [s.281]

Maanalainen Sysimetsä porskuttaa kokonaisuutena eteenpäin ripeästi ja vauhdikkaasti. Näin Pruen ja Curtisin jatkuva soutaminen ja huopaaminen eivät muodostu järin haitalliseksi ainekseksi, kun lukija tietää, että nurkan takana on paljon mielenkiintoisempia juttuja odottamassa. Monipuolisuus ei kuitenkaan anna armoa sen tosiasian suhteen, että pääparin oma tarinalinja laahaa Maanalaisen Sysimetsän juonenlangoista pahiten.

Maanalaisen Sysimetsän kohtalona on kuitenkin lähinnä pedata Sysimetsän kronikoiden päätösosan, Sysimetsän valtakunnan, tapahtumia. Tämä näkyy varsinkin loppua kohti tarinan tahdin selkeänä hidastumisena. Kiusoitteleva loppu ei kuitenkaan turhauta vaan varmasti herättää lukijan pohtimaan Sysimetsän lopullista kohtaloa ja sitä, miten loppuhuipennukseen pääsisi käsiksi mahdollisimman pian.

Maanalainen Sysimetsä tarjoilee hyvin pitkälti samanlaisen fantasiaseikkailun kuin edeltäjänsä, mutta tekee sen tyydyttävämmin, paremmin ja mielenkiintoisemmin. Saa nähdä, pystyykö Meloy pitämään tarinan hyppysissään ja kuljettamaan fantasiatrilogiansa kunnialla maaliin.

Petterin suosikki-Joffrey on Unthankin niljakkeen sijaan

George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun hymypoika Joffrey Baratheon.


Alkuteos: Under Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 2
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 555
Kansikuva: Carson Ellis, Dana Fritts ja Markus Pyörälä
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Pentti Holappa: Savun hajua

Pentti Holapan Savun hajua -runoteos on täydellinen silloin, kun haluaa hetkeksi rauhoittua, laittaa villasukat jalkaan, ottaa kupin höyryävän kuumaa juomaa ja lueskella hyviä runoja. Reseptissä on paljon tuttua, ripaus kirpeää kaipuuta ja huntuna syksyistä melankoliaa. Holapan runot eivät ole liian kokeellisia tai vallankumouksellisia tähän mielentilaan, mutta ne eivät myöskään ole liian yksiulotteisia tai kliseisiä.

Runoteos on jaettu kahtia lyhyisiin ja pitkiin runoihin. Molemmissa toistuvia teemoja ovat muun muassa yksinäisyys, rakkaus, elämä ja oleminen. Kreikkalainen mytologia välähtelee siellä täällä sekä lyhyissä että pitkissä teksteissä. Lyhyet runot ovat pääosin aforistisia, pieniä tunnelmakuvia, mutta mukaan mahtuu myös kokeellisempia tekstejä. Esimerkiksi puhekielinen runo Mä rokkaan sulle muistuttaa rock-kappaleen sanoituksia ja eroaakin muodoltaan kaikista muista teoksen runoista. Se käsittelee samaa teemaa kuin monet muutkin runoista, rakkautta, mutta se tuntuu hieman kömpelöltä:

Mä rokkaan sulle.
Sinun hymys
ja surus ovat kauniita,
ne panevat
mut sekapäiseksi.

Jos luulet, että
mä hellitän,
niin erehdyt, et tunne mua.
Teen ihmeitä,
joita sä hämmästyt.

Ei helvettikään
nujerra mua.
Mä rokkaan sinut taivaaseen
ja taivaassa
me kaksi rokataan. [s. 23]

Ehkä tunteeni kömpelöydestä johtuu siitä, että runon erotessa niin kirkkaasti muista pompahtaa se esille voimakkaasti ja aiheuttaa vierauden tunteita. Toisaalta se on hyvä kontrasti muuten vähäeleisten runojen joukossa, ja rosoisuus tekee runosta ja sen puhujasta lämpimän ja sympaattisen.

Pitkissä runoissa käydään ainakin Venäjällä, Ruotsissa ja Pariisissa. Monilla matkoilla runon puhuja kohtaa erilaisia ihmisiä, paikkoja ja olemisen muotoja:

Ystäväni Ivan ja Ruth Malinowski
asuvat Smoolannissa Ruotsissa,
vaikka ovat tanskalaisia.

Ruth kutoo kangaspuilla suuria
seinävaatteita pellavasta ja villasta
elämän peruspilareitten varaan.

Neliön ja suorakaiteen mustavalkoliiton
näen, lujien viivojen ja hauraitten
pintojen vuoropuhelun kuulen

hänen rauhoittamastaan maailmasta.
Hän todellakin todistaa, että kaaos
on tilapäistä, jäjestys pysyvää. [s. 55]

Vaikka pitkien runojen muodostamat tarinat ja ajatukset ovat ihan onnistuneita, mielestäni Holappa on parhaimmillaan lyhyiden runojen kanssa. Pieneissä hetkissä Holapan kieli pääsee oikeuksiinsa, ja juuri lyhyisiin runoihin tekisi mieli palata aina uudelleen.

Tuntuukin, että Holapan runoissa on jotain kytevää. Ensimmäinen lukukertakin on tyydyttävä, mutta runojen säkeitä tekee mieli lukea kerrasta toiseen ja pysähtyä. Välillä kirjojen sivuja harppoo ja ahmii, mutta Holapan runoja tekee mieli siemailla, haistella ja tunnustella.

Holapassa on viehättävää, yksinkertaista charmia: parhaimmillaan hänen runonsa ovat oivaltavia, kuulaita ja jollakin omituisella tavalla tuttuja. Heikoimmilla hetkillä ne sortuvat turhan kulutettuun ja nähtyyn kuvastoon. Kuitenkin runot kestävät monta lukukertaa, ja Savun hajua voisi olla juuri sellainen kokoelma, jonka haluaisin omaan kirjahyllyyni ja josta voisi aina fiiliksen mukaan lukea runon tai pari sohvannurkkaan uponneena.

Olet kauniimpi, kun aloit rumentua.
Ihollasi on pitkien öitten tahroja,
otsallasi vaakasuoria tuskan uria. [s. 72]

Luin viime vuonna Holapan novellikokoelman Muodonmuutoksia, ja ihastuin tällöin kirjailijan luomiin maailmoihin ja minimalistiseen mutta lämpimään kieleen. Savun hajua vahvisti tätä tunnetta, ja taidankin lähiaikoina painella kirjastoon lainaamaan muitakin kirjoittajan teoksia.

Jenni haisee yleensä savulta partioviikonloppujen jälkeen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1987

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 83

Lajityyppi: runot

Mistä saatu: Kirjastosta lainattu

Jhumpa Lahiri: Kaima

Suomessa monikulttuurisuudesta on tullut kova ja vaikeasti sulateltava sana perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen kansallismielisen Facebook-päivityksen ja Eurooppaa keikuttavien pakolaisvirtojen myötä. Tätä taustaa vasten Jhumpa Lahirin romaani Kaima tuo mielenkiintoisen ja raikkaan sävyn näyttäessään siirtolaisten oman näkökulman kulttuurista toiseen muuttamisesta ja uudesta elämästä uudessa maailmassa.

Kaima on kauniin kaihoisa ja surumielinen romaani oman identiteetin löytämisestä, kulttuurien yhteentörmäyksestä ja perhesuhteista. Päähenkilö Gogol Ganguli syntyy 1960-luvulla Bostonissa ja varttuu Amerikassa, jonka sääntöihin ja outoihin tapoihin pojan vanhemmat Ashima ja Ashoke suhtautuvat kahtiajakoisesti. Ongelmia tulee heti Gogolin synnyttyä, kun sairaala vaatii vanhempia antamaan pojalleen virallisen nimen yllättävän nopeasti. Poika saa nimekseen Gogol isänsä traumaattisten kokemusten myötä, joihin liittyy yllättäen venäläisen Nikolai Gogolin tuotanto.

Erikoisella etunimellä varustettu Gogol kipuilee vanhempiensa kotimaahan tehtyjen pakkolomien, erikoisen etunimensä ja ahdasmielisen bengalilaisyhteisön odotusten ristitulessa. Kaima seuraa tiiviisti päähenkilönsä ja muiden Gangulin perheen jäsenten vaiheita aina uuden vuosituhannen puolelle, jolloin Gogol on kolmikymppinen toisen polven siirtolainen.

Lahiri on rakentanut teoksestaan miellyttävän helposti lähestyttävän ja nopeasti etenevän kokonaisuuden. Gangulin perheenjäsenten eritasoiset identiteettikriisit on tuotu lukijan eteen karulla mutta varsin uskottavalla tavalla. Esimerkiksi erikoisen nimensä ja muiden ongelmiensa kanssa painivasta Gogolista on tehty samaistuttava hahmo, jolle toivoo pelkkää hyvää – siksi tämän vastoinkäymiset vaikkapa ihmissuhteissa tekevät kipeää myös lukijassa.

Vaan ei Gogolin ja tämän pikkusiskon Sonian vanhempienkaan mielenmaailman kuvaaminen jää hutaisuksi – toisaalta Ashima, Ashoke ja muutenkin todella vähälle huomiolle jäävä Sonia haihtuvat tarinan mittaan aika nopeasti taustalle, kun Kaima siirtyy kuvaamaan ennen kaikkea heidän poikansa elämää. Silti varsinkin kirjan alkupuolella Lahiri ottaa vanhemmista kaiken irti hienolla tavalla: Lahiri havainnoi hahmojensa toimia mielenkiintoisesti ja yksityiskohtaisesti.

Parempaa työpaikkaa Ashoke ei olisi voinut toivoa. Hän on aina halunnut opettaa yliopistossa mieluummin kuin mennä jonkun yhtiön palvelukseen. Hänestä on valtavan jännittävää seistä luennoimassa salilliselle amerikkalaisia opiskelijoita. Hän tuntee todella saavuttaneensa jotain kun hän näkee nimensä painettuna yliopiston luetteloon sanan ”Opettajakunta” alle. Hän ilahtuu joka kerta kun rouva Jones sanoo hänelle: ”Professori Ganguli, vaimonne soittaa.” Neljännessä kerroksessa sijaitsevasta työhuoneestaan hänellä on laajat näkymät yli neliönurmen jota ympäröivät villiviinin peittämät tiilirakennukset, ja kauniina päivinä hän syö eväitä ulkona penkillä kuunnellen kellojen soittoa kampuksen kellotornista. Perjantaisin viimeisen luennon jälkeen hän menee kirjastoon lukemaan pitkiin puisiin keppeihin kiinnitettyjä kansainvälisiä sanomalehtiä. Hän lukee siitä kuinka Yhdysvaltojen lentokoneet pommittavat Vietkongin huoltoväyliä Kambodzassa, kuinka naksaliittikommunisteja murhataan Kalkutan kaduilla, kuinka Intia ja Pakistan joutuvat sotaan. Toisinaan hän menee kirjaston aurinkoiseen, melkein tyhjään ylimpään kerrokseen, jossa on kaikki kaunokirjallisuus. Hän käy läpi hyllyrivejä, missä häntä useimmiten vetävät puoleensa venäläiset kertojat, ja hänelle on erityisesti mieleen nähdä poikansa nimi puna-sini-vihreän kovakantisen kirjarivistön selkämyksissä.
    Ashimasta muutto esikaupunkialueelle tuntuu dramaattisemmalta ja traumaattisemmalta kuin muutto Kalkutasta Cambridgeen oli ollut. Hän soisi että Ashole olisi hyväksynyt Northeasternista tarjotun paikan, missä tapauksessa he olisivat voineet jäädä Bostoniin. Hän ei voi käsittää sitä että tässä kaupungissa ei ole juurikaan jalkakäytäviä, ei katuvaloja, ei julkista liikennettä, vain kilometrikaupalla omakotitaloja ilman ainuttakaan kauppaa. Hänellä ei ole minkäänlaista halua oppia ajamaan uutta Toyota Corollaa, joka heidän on ollut pakko hankkia. Vaikka hän ei ole enää raskaana, hän sekoittaa vieläkin silloin tällöin kulhossa riisimuroja, maapähkinöitä ja sipulia. Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta. [s.76-7]

Yksityiskohtien kuvaamista suosivasta tyylistään huolimatta Lahirilla on koko Kaiman ajan päällä melkoisen ripeä etenemistahti. Siksi sitä lukiessa tuntuu, että tarina etenee vääjämättä eteenpäin ilman, että sen hahmot ehtivät reagoida juonenkäänteisiin tai pahemmin itsekään muuttua. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohtaus, jossa Ashoke paljastaa pojalleen Gogol-nimen taustat, joita Gogol on ihmetellyt koko ikänsä, mutta jälkikäteen paljastuksella ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Se ei vaikuta päähenkilöön juuri lainkaan eikä merkittävästi lähennä isän ja pojan suhdetta.

Toisaalta tällainen elämän tärkeimpien tapahtumien lävitse liukuminen alleviivaa sitä ulkopuolisuuden tunnetta, jota hahmot ilmeisesti kokevat jopa omassa elämässään - tätä avataan muualla kirjassa konkreettisesti ja hienosti. Erityisesti kohta, jossa juuri virallisen nimensä Gogolista Nikhiliksi vaihtanut päähahmo kokee vapautuvansa uuden nimensä myötä.

He istuvat vielä vähän aikaa ja keskustelu jatkuu, Gogol on ällikällä lyöty siitä kuinka helposti tämä käy. Hänen mielensä harhailee, hän kuuntelee vain puolittain kun Kim kertoo kursseistaan, kotikaupungistaan Connecticutissa. Hän tuntee yhtä aikaa syyllisyyttä ja mielihyvää, on kuin häntä suojelisi näkymätön kilpi. Koska hän tietää ettei koskaan enää näe Kimiä, hän on sinä iltana rohkea, suutelee tyttöä kevyesti suulle kun tämä puhuu hänelle, painaa jalkansa tytön jalkaa vasten sohvalla, työntää sormensa hetkeksi tytön tukkaan. Tämä on ensimmäinen kerta kun hän suutelee ketään, ensimmäinen kerta kun hän tuntee tytön vartalon ja hengityksen niin lähellä omaansa. ”Uskomatonta että sinä suutelit sitä, Gogol”, hänen ystävänsä sanovat kun he ajavat juhlista kotiin. Hän pudistaa päätään huumaantuneena, yhtä ällistyneenä kuin he, voitonriemu rinnassa paisuen. ”En se ollut minä”, hän on vähällä sanoa. Mutta hän ei kerro heille että Kimiä ei suudellut Gogol. Että Gogolilla ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. [s.142-3]

Kaiman juoni on kuitenkin aika epätasainen. Gogolin oma elämäntarina on nimikriisiä lukuun ottamatta varsin kliseinen kasvutarina yliopistossa opiskelevasta herkästä ja taiteellisesti lahjakkaasta nuorukaisesta huumehouruisine bileineen, jotka jatkuvat loputtomiin New Yorkin älykköpiireissä. Aivan Kaiman lopussa Lahiri ohjaa tarinansa todelliseen kariin, kun fokus siirtyy Gogolista kuvaamaan tämän Moushumi-vaimon avioliiton ulkopuolisen suhteen kiemuroita.

Vaikka Moushumin pään sisälle siirtyminen yrittääkin tuoda Gogol-voittoiseen romaaniin vaihtelua ja naisnäkökulmaa vanhanaikaisessa kulttuurissa elämiseen, tämä sivupolku alkaa tarinassa liian myöhään ja tuntuu lopulta lukukokemuksen tahalliselta pitkittämiseltä.

Kaima tuokin kauneudessaan mutta tietynlaisessa onttoudessaan mieleen Richard Linklaterin mainion Boyhood-elokuvan. Molemmat ovat alusta loppuun kaunista katseltavaa ja luettavaa, mutta pidemmän päälle niiden kliseisyys ja laskelmoivuus alkavat häiritä. Toisaalta Lahiri osaa taitavasti kääntää romaaninsa puutteet vahvuuksikseen tukemaan ennen kaikkea Kaiman surumielistä ja muista ihmisistä irrallaan elämisen tunnelmaa, johon uppoutuminen koukuttaa lukijan aina uudestaan palaamaan Gangulin sukukronikkaan – se ei ole suinkaan vähäpätöinen saavutus.

Kaima on laadukas ja mukaansatempaava lukuelämys, jonka myös Immosen soisi ottavan mukaan eduskunnan torkkupeiton alle. Lahiri tarjoilee teoksensa myötä melkoisen empatian oppitunnin, joka onnistuu sanomaan ja kertomaan paljon siirtolaisten kivikkoisesta taipaleesta uudessa maassa ja näyttämään, että ”maanvalloittajilla” ei ole aina todellakaan helppoa.

 

Petter on aina ollut ihan tyytyväinen omaan etunimeensä,
vaikka häntä onkin luultu muun muassa norjalaiseksi.

 

Alkuteos: The Namesake
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Kersti Juva
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 413
Kansikuva: Tuija Kuusela
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: lahjakirja

Lars Ramslie: Fatso

Oslolainen Rino on ylipainoinen 34-vuotias mies, joka asuu isänsä omistamassa kämpässä eikä hänellä ole ystäviä saati minkäänlaista sutinaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. IT-alan töitä kotoaan käsin tekevä Rino ei pääse kuitenkaan hautautumaan ihan kokonaan itseinhon, pornon ja roskaruuan syövereihin, kun hänen isänsä päättää antaa yhden asuntonsa huoneista vuokralle.

Yhtäkkiä Rino huomaa elävänsä yhdessä nuoren ja käsittämättömän seksikkään Marian kanssa, jonka sosiaalisiin piireihin hän pääsee mukaan. Maria muuttaa Rinon elämän kertaheitolla, mutta kestääkö päähenkilön pää vapaamielisen Marian kanssa asumista ja tämän vähintään yhtä kauniiden kavereiden kanssa hengaamista? Näistä tunnelmista käynnistyy norjalaisen Lars Ramslien provosoiva romaani Fatso.

On mielenkiintoista, että länsimaisen yhteiskunnan seksiä ja seksuaalisuutta korostavaa maailmankuvaa käsittelevällä Fatsolla on paljon yhteistä Jennin aikoinaan arvosteleman Chuck Palahniukin Tukehtuminen-romaanin kanssa. Palahniukin teos tosin lähestyy ilmiötä ihan toisesta ääripäästä kuvatessaan seksiriippuvaisen Victor Mancinin elämää – Rino puolestaan on jäänyt oikean naisen puutteessaan jumiin pornon katselemiseen, mikä värittää hänen ajatteluaan vääjäämättä. Se saa Rinon esimerkiksi kassaneitiä ihaillessaan kuvittelemaan pornoelokuvien kliseiden kautta, miten joku kohta jo nussii Cathrinea. Se joku ei vain koskaan ole Rino.

Rakkaimpasi on kutsunut kylään ystävän kylään. Erityisen ystävän. Ystävän jota et tapaa usein. Ystävän, johon te tutustuitte etelässä. Hän makaa sohvalla tv:n edessä, kun taas rakkaasi istuu nojatuolissa jalat rahin päällä, kaukosäädin toisessa kädessään, olut toisessa. He katsovat jalkapalloa. Ystävä, jota et tapaa usein. Ja tiedät, miksi hän on paikalla. Tiedät, mitä se merkitsee, miksi hän on tullut, miksi hänet on kutsuttu. Hymysi ulottuu korvasta korvaan.
    Tulet saamaan munaa.
    Ei mitään aloituslauseita, sinua ei tarvitse pyytää. Katsot rakkaintasi, sitten kuljet lattian poikki kauppakassien jättämät painaumat käsissäsi. Avaat miehesi ystävän sepaluksen. Ette edes suutele. Avaat hänen sepaluksensa ja työnnät jo kovana seisovan kalun suuhusi. Rakkaasi kääntää tuolinsa kohti sohvalla tapahtuvaa näytöstä. Sinulla on yhä työasu päälläsi, rinnassasi pieni muovikyltti, jossa on nimesi: Cathrine. Sormesi haisevat yhä pakasteporkkananpussin muovilta.
   Ojentaudut rakastasi kohti. He nuolevat sinua kaikkialta.
  Aivan kuin kalut työntäisivät kokemuksen, muiston paksukaisesta, syvälle sisällesi. Sitä ei koskaan tapahtunut, olet puhdas. He tulevat hiuksillesi, työasullesi, rinnoillesi, kasvoillesi. Ja päivä on pelastettu. Tämän jälkeen et ainakaan ole enää tylsä. [s.18]

Fatson alkupuoli on täynnä vastaavia, hiukan kiusallisia kohtauksia, jotka kuitenkin avaavat Rinon jämähtänyttä ja vääristynyttä maailmankuvaa seksistä ja sen harrastamisesta. Samalla Ramslie tulee korostaneeksi oman romaaninsa asenteellista ja pornahtavaa alkuasetelmaa, jossa kaunis ja estoton nuori nainen tulee opettamaan puutteessa elävälle peräkammarin pojalle rakkauden temput.

Juuri Marian hahmo onnahtaakin todella pahasti Fatsossa. Rinoa huomattavasti nuorempi tyttö näyttäytyy täydellisenä vastakohtana epäsosiaaliseen ja ylianalyyttiseen päähenkilöön nähden: Maria saattaa tämän tullessa kotiin olla parvekkeella alasti ottamassa aurinkoa, vaihtaa bileissä miestä kuin viimeistä päivää Rinon ihmetellessä vieressä ja ihastella hetken kuluttua kaverinsa kanssa Rinon ilmeisen isoa vehjettä.

Tällainen menninkäisen ja päivänsäteen seksuaalissävytteinen suhde tuo nurjalla tavalla mieleen John Greenin Kaikki viimeiset sanat- ja Paper Towns -romaanien naispäähenkilöt, jotka vievät kiltit päähenkilöpojat pahoille teille. Nyt kun vastaan on tullut Alaska Youngin ja Margo Roth Spiegelmanin lisäksi jo kolmas samanlainen hahmo, lienee sopivaa esittää kysymys: onko tuollainen asetelma Ramslien ja Greenin jonkinlainen fetissi, jota he yrittävät elää todeksi kirjoittamiensa teosten kautta? Oli miten kyökkipsykologiaa tai ei, Fatson asetelmallisuus ei ihan hirveästi innosta tarttumaan teokseen.

Kunhan kirjankannet on kuitenkin saanut auki, Fatsoon on helppoa jäädä koukkuun. Ramslie kirjoittaa sujuvasti ja juoni etenee kovaa vauhtia eteenpäin, semminkin kun se ei ole mitenkään monimutkaisimmasta päästä; Palahniukin teoksen moniulotteisuus ja tapa tutkailla yliseksualisoitunutta yhteiskuntaa on kattavampaa ja mielenkiintoisempaa luettavaa.

Marian ohella myös Rinon elämässä aiemmin vaikuttaneet naiset saavat kyytiä. Edel kiristää Rinolta rahaa väittämällä, että Rino sai tämän vuosia sitten raskaaksi, ja Edel joutui itse maksamaan aborttinsa. Rinon lukioaikainen heila Eli ei uskonnollisuutensa vuoksi mennyt vuoteeseen ennen papin aamenta, mutta otti mielihyvin vastaan Rinoilta hyväilyjä ja muuta antamatta itse mitään takaisin. Hyväksikäyttö, valehtelu ja huijaaminen kuuluvat Fatson naisten ominaisuuksiin erottamattomasti, mikä tekee mielenkiintoisista hahmoista masentavan sovinistisesti kuvattuja.

Toisaalta Fatson hyvin henkilökohtainen tapa lähestyä Rinon ongelmia on mielenkiintoista vaikkakin itseään toistavaa; toki on realistista, että yksinäisen ja sisäänpäin kääntyneen ihmisen ajatukset askartelevat jatkuvasti samoissa asioissa. Ramslie onnistuu taitavasti kuvaamaan Rinon tuntoja ja ajatuksia, vaikka tekeekin sen varmasti tarkoituksella erittäin provosoivasti. Päähenkilön ajatuksenjuoksu tuokin mieleen Timo Hännikäisen pakkoselibaattia käsitelleen teoksen Ilman, jonka esseissä miehiä juoksuttava ja kranttu naisväki sai nenilleen – näin käy myös Rinon päässä.

Miehiä ei voi raiskata. Muka. Miehet eivät koskaan sano ei. Miehet ovat rakkeja, jotka ovat aina ylipuhuttavissa. Oikeastaan miehillä ei pohjimmiltaan ole toiveita. Miehillä ei ole persoonallisuutta. Jos haluat maata kaiken ja kaikkien kanssa, jos sinulla ei ole toiveita, ei persoonallisuutta, silloin olet pahainen rakki.
   Miehillä ei ole myöskään oikeutta sanoa ei. Silloin olet torjunut naisen ja loukannut naista. Jos yhtäkkiä keksitkin toiveita, jos ilmaiset, mitä toivot naiselta, ja jos toive ei eroa mitenkään tylsästä ja normaalista, olet sovinisti. Siksi en halua maata kenen kanssa tahansa. Haluan päättää kenen kanssa makaan. Haluan maata jonkun kanssa, joka on mielestäni kaunis. Olen nirso. Olen persoonallinen. [s.34-5]

Fatso on myös moraalisesti kummallinen teos, joka suhtautuu syrjäytymiseen yllättävän leppoisasti ja optimistisesti. Edellä olevan kaltaisia kohtauksia lukiessaan tekee mieli hypätä kirjan maailmaan, käskeä Rino ulos asunnostaan ja näyttää tälle, että ihmissuhdeasiat eivät ole noin mustavalkoisia.

Ramslie kuitenkin antaa teoksellaan ymmärtää, että kannattaa vain jäädä kotiin odottamaan parempaa ja isän järjestämää seksikästä vuokralaista, jonka myötä elämä muuttuu. Tällaisen mallin antaminen on vähän nurinkurista: jos ei ole valmis antamaan itsestään mitään ihmissuhteissa, harvoin saa mitään vastineeksi. Fatson maailmassa näin ei kuitenkaan ole, mikä tuntuu epärealistiselta ja vähän hölmöltä. Toisaalta on vaikeaa kuvitella, millä tekosyyllä Ramslie olisi saanut Rinon muuttamaan tapojaan ja näin käynnistämään kirjan tapahtumat.

Fatso on tärkeistä asioista, kuten seksistä ja rakkaudesta, ammentava yhden miehen tragedia, joka herättää voimakkaita reaktioita niin puolesta kuin vastaankin. On kuitenkin hyvä muistaa, että Ramslien koko romaani on oikeastaan yhtä isoa provokaatiota, jolla tämä selkeästi pyrkii peittelemään yksinkertaisen ja heppoisen tarinansa heikkouksia. Fatso jääkin romaanina vähän puolitiehen, sillä pelkkä huutelu ei vie maaliin asti.

Petter söi viime kesänä ihan liikaa mansikoita.

Alkuteos: Fatso
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2004
Suomennos: Jaana Palanterä
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Nemo
Sivumäärä: 319
Kansikuva: Egil Haraldsen
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelän dekkaritrilogian toinen osa Tyttö ja rotta jatkaa sarjan väkivaltaista ja synkkää linjaa. Tyttö ja pommi -romaanista tuttu nuori nainen Metro on päätynyt Berliiniin ystävänsä Koskelon ja kahden venäläisen graffitintekijän Aljoshan ja Vorkutan kanssa edellisosan verisen tapahtumaketjun jälkeen, ja Metro on edelleen katkera Kotkassa tapahtuneista vääryyksistä.

Berliinissä nelikko asuu salaperäisen Tuntemattoman isännöimässä asunnossa, joka sijaitsee hylätyssä kerrostalossa. Naapureina ovat narkkarit ja seonnut nainen Amerikan Puhveli, joka siivoaa rappukäytävää päivästä toiseen. Asunnossa on myös kuuluisan graffitintekijä Banksyn arvokas, koko seinän kokoinen graffiti Jäärotta, joka olisi paljastuessaan mittavan arvokas.

Kerrostalon kulmalla pyöri pillerihumalaista sakkia, jolla oli suuria vaikeuksia pysyä seisaallaan. Silti ne vaativat meiltä rahaa. Yksi niistä heilutteli paskaista neulaa ja uhkasi tartuttaa meihin jokaiseen aidsin, jos lompakot eivät aukea.
         Onnistuimme tunkemaan niiden ohi portaisiin. Neulamies horjui perässä. Se huusi, että me tunkeuduttiin sen kotiin. Jos me ei poistuttaisi heti, se hakkaisi meidät hengiltä. Sillä oli siihen oikeus, se vain suojeli kotiaan.
         Olimme tavanneet yhden naapureistamme. [s. 21]

Metro ei kuitenkaan voi jättää Kotkaa menneisyyteen, vaan joutuu palaamaan sinne erinäisten tapahtumaketjujen kautta; murhilta ei tässäkään osassa vältytä. Paluusta Kotkaan sukeutuu jännittävä seikkailu, jossa päästään taas kosketuksiin vartioiden, graffitintekijöiden vihollisten, kanssa. Vereltä ei tälläkään kertaa säästellä, ja Järvelä luo ensimmäisen osan tavoin melkoisen verilöylyn romaanin loppuun. Vaikka tapahtumat ovat miltei koomisen raakoja, on Järvelä luonut ne uskottavasti.

Berliinissä Metro tapaa myös kongolaisen isänsä, joka on vuosia sitten jättänyt Metron äidin sekä tyttärensä Suomeen. Jälleennäkeminen ei ole ongelmaton, mutta isäänsä tutustuminen tuo lukijalle Metrosta uusia, pehmeämpiäkin puolia nähtäväksi, mikä on ihan raikasta kaiken raivon ja koston täyttämien tapahtumien keskellä. Kritisoinkin Tyttö ja pommi -arvostelussa Metron yksiulotteisuutta, ja sarjan toisessa osassa Metrossa pilkahtelee uusia puolia, jotka syventävät hahmoa. Toivonkin, että Metro kasvaa vieläkin moniulotteisemmaksi hahmoksi viimeisen osan myötä.

Tyttö ja rotta on taitavasti rakennettu, ja lopussa lukija koukutetaan yllättävällä käänteellä odottamaan viimeistä osaa. Jännite säilyy läpi romaanin, ja tapahtumien ja asetelmien luonti onkin Järvelän vahvuus. Tunnelma ei kaiken väkivallan keskellä ole kuitenkaan jäykän vakava, vaan tumma huumori kuullottaa tekstin meheväksi.

Myös Tytön ja rotan kieli on uskottavaa, ja Metron ja kumppaneiden karkea kieli yhdistettynä rosoiseen Berliiniin ja tunkkaiseen Kotkaan luo herkulliset puitteet tarinalle. Toisaalta välillä kielellä luodaan kontrasteja; väkivaltaisen kohtauksen jälkeen kuvataan kullan ja vihreän värisiä neulasia aamuauringossa. Lempeämpi sanasto asettuu tauottamaan rajua, tiivistä ja karheaa kuvausta. Tytön ja rotan lukeminen on koukuttavaa ja tyydyttävää myös juuri kielensä takia.

Mielenkiintoinen lisä kertomukseen on myös kuuluisa graffitintekijä Banksy, joka tosin ei (juurikaan) esiinny romaanissa – ainakaan vielä tässä osassa. Banksy on otettu todellisesta elämästä mukaan tarinaan, ja todellisen hahmon käyttäminen maustaa rikostarinaa mehukkaasti. Järvelän yhteiskunnallinen elementti kaikuukin jälleen voimakkaana trilogian ensimmäisen osan tapaan, ja se lisää romaaniin pontta. Esimerkiksi myös kovin ajankohtaista Venäjän homovähemmistön asemaa ja rajattuja oikeuksia sivutaan romaanissa Vorkutan ja Aljoshan kautta, jotka ovat aikoinaan jättäneet Venäjän, kun he suututtivat ylemmät tahot homoaktivismillaan.

Järvelä myös käsittelee mielenkiintoista kysymystä taiteen ja yhteiskunnan suhteesta: mikä tekee teoksesta arvokkaan, mikä taas tekee esimerkiksi graffitista ilkivaltaa? Milloin graffitista tulee vakavasti otettavaa taidetta, josta maksetaan tuhansia tai miljoonia, ja miten taiteilijan nimi vaikuttaa teoksen arvoon enemmän kuin sen sisältö? Dekkari hipaisee brändäyskulttuurin käsittelyä, mikä on mielestäni hyvin mielenkiintoista.

Toden ja kuvitelman vyyhti toimii Järvelän dekkarissa todella onnistuneesti, ja välillä tapahtumakulkujen raadollisuus tuntuu samanaikaisesti venyttävät toden ja fantasian pimeitä puolia. Yhteiskunnallisuus ja dekkarin rungon uudelleenjärjestäminen tekevät Tytöstä ja rotasta kirkkaan, älykkään ja oivaltavan. Mahtavaa, että Järvelä on kokeillut kynää myös dekkarimaailman puolella, sillä kokeilu on todella onnistunut.

Kuusikon takana merellä jymisi ukkonen, mutta taivas yläpuolellamme oli kirkas. Kuljimme rinnatusten, väistelimme runkoja.
-Miksi sun nimi on Vorkuta? kysyin.
-Miksi sun nimi on Metro? Vorkuta vastasi.
-Halusin pois Kotkasta johonkin suureen kaupunkiin, jossa voisin matkustaa metrolla duuniin.
-Sun toivehan sitten toteutui, Vorkuta sanoi ja hätkähti kun sen edessä loikki rusakko. - Pääsit ajelemaan metrolla, maalaamaankin niitä.
-Mun piti matkustaa metrolla kuvataidekouluun jossa opiskelisin jonkin kunniallisen ammatin.
-Wraitterihan on kunniallisin ammatti kaikista, Vorkuta sanoi. - Miksi sun pitäisi opiskella ja lukea kirjoja? Kaupungin seinät ovat sun kirjoja. Ei oo mitään kunniallisempaa kuin kylvää nimeään seinille. [s. 184-185]

Jenni tykkää piirtää ja maalata, tosin seinän sijaan paperille tai kankaalle.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 248

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Lajityyppi: jännitys

Mistä saatu: kirjastosta lainattu