torstai 24. tammikuuta 2019

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen


Markku Pääskysen Hyvä ihminen edustaa kaikessa salamyhkäisyydessään ja jopa taianomaisuudessaan kunnianhimoisuutta, jollaista näkee harvemmin kotimaisessa kaunokirjallisuudessa – Miki Liukkosen O-romaani on viimeksi venynyt yhtä monitasoisiin ja omintakeisiin sfääreihin.

Hyvän ihmisen kertojana toimii Rakku, jonka vaiheita seurataan niin kipuilevana nuorukaisena kuin vakiintuneen oloisena perheenisänäkin. Romaanin ensimmäisellä puoliskolla Rakku matkustelee opintolainarahoilla Euroopassa, ja vuoristoratamaisen reissun päätteeksi päähenkilö löytääkin itsensä sijaan jotain aivan muuta.

Vaikka Rakun matkantekoon keskittyvä osio onkin venähtänyt lopulta aavistuksen ylipitkäksi, en voi olla ihastelematta Pääskysen kirjoitustyyliä. Miehen kerronnassa on poikkeuksellisen hieno ja komea rytmi, jossa sanoilla leikittely on varsin suuressa osassa – Rakun tajunnanvirtamaisen vuolaassa reissukuvauksessa kunkin seudun omat legendat ja yliluonnollisetkin tapahtumat uivat mukaan hienovaraisella tavalla. Nopeatahtisuus ja älykäs synkkämielisyys paiskaavat kättä samalla tavalla kuin Edward St Aubynin Loistava menneisyys -kokoomalaitoksen romaaneissa konsanaan.
Miltei unohdin miksi olin tullut tähän kaupunkiin. En tarkoita kirkontorneja ja vanhoja kivitaloja joita olin nähnyt Prahassa riittämiin. Kuuntelin hetken padolta kantautuvaa kohinaa ja solinaa, katuja vailla autoja, vaimeita askelia siellä täällä. Olin varma että täällä oli paljon kummituksia, aivan varmasti öisin kaduilla liikkui vuoroin valkoinen, punainen tai musta nainen, valkoinen kuin luu, punainen kuin suu, musta kuin eebenpuu. Aivan varmasti öisin kaduilla liikkuivat kolmekymmentävuotisen sodan haamut joiden ansiosta sota säilyi vielä tuoreessa muistissa. Tunnelma iskeytyi päähän kuin kuollut lintu. Minun pitäisi soittaa äidilleni joka oli raskaana, minun pitäisi soittaa isälleni joka oli myös syntymättömän lapsen isä, minun pitäisi keksiä jotain sanottavaa heille, ymmärsin sanat aurinko, kuu, pilvi ja sade, mutta lauseeni murenivat ennen syntymistään ja muuttuivat änkytykseksi tai pikemminkin omaksi kielekseni jossa eri sanojen tavut vaihtoivat mielivaltaisesti paikkaa. [s. 33]
Rakun hahmoon sisältyy vielä yksi hieno ja omalaatuinen piirre, joka nousee Hyvän ihmisen keskiöön oikeastaan vasta romaanin jälkimmäisellä puoliskolla. Päiväkirjojaan maanisesti rustaava kertoja jättää asioita kertomatta lukijalle, ja Rakun perhe-elämää kuvaava jakso tuntuu äkillisine muutoksineen melkeinpä kaaottiselta ja painajaismaiselta – päähenkilö menettää itselleen tärkeitä asioita lukijan näkökulmasta täysin varoittamatta.

Tällainen aukkoisuus tuntuu luonnolliselta seuraukselta siitä, että omalaatuisen Rakun päänsisäinen maailma ja ulkomaailma eivät aina täysin kohtaa – Rakku jättää itselleen epäedullisia kohtia pois kirjoituksistaan. Toisaalta taas Pääskynen osaa kuvata esimerkiksi Rakun vieraantumista perheestään nimenomaan pienten kohtausten ja väläysten kautta, ja lukijan on itse osattava sijoittaa ne osaksi kokonaisuutta. Suuria yksinäisyyden kaltaisia tunteita taas käsitellään hienosti kirjoittamisen kautta, kun Rakku valvoo öisin joko kävellen tai kynäillen sekavia ajatuksiaan päiväkirjoihinsa.
Päiväkirjani ovat nykyään yökirjoja. Jo lapsena minussa oli päivälapsi ja yölapsi. Päivälapsi ei tiedä mitä yölapsi tekee, yölapsi ei tiedä mitä päivälapsi tekee. He eivät tiedä toistensa elämästä mitään, kumpikin luulee olevansa saman talon ainoa asukki. Sen sijaan yökirja tähyää edelliseen päivään, kertoo kaikista päivistä ja niiden kulusta, mutta yöstä se ei kerro. Päiväkirja kertoo päivästä paremmin kuin yökirja mutta yötä se ei näe. On liian pimeää, pää on tehdas joka ei aina toimi niin kuin pitäisi eikä maailma suostu kulkemaan käsien lävitse. Yökirja liikkuu yön ja aamun rajamailla, se näkee mitä edellisestä päivästä on jäljellä, millainen yö on ja millainen aamu on tulossa. Hämärissä viihtyvät hämärät ajatukset, ajatukset jotka eivät kestä päivänvaloa. Päivänvalossa viihtyvät selkeät ja yksinkertaiset ajatukset kuten: ”Aurinko paistoi kaupungin yllä. Ihmiset olivat liikkeellä. Söin lounaalla mainioita lihapullia ja erinomaisia perunoita ja kävin kahvilla siinä mainiossa kahvilassa jonka mainitsin eilen.[s. 150]
Hyvä ihminen on mukaansatempaava ja vähintäänkin omalaatuinen matka suoraan synkkämielisen ja itsensä ontoksi kokevan ihmisyksilön ytimeen – Pääskynen sukeltaa pelotta Harri Sirolan Abiturientti-klassikosta tuttuihin synkkiin syvyyksiin. Mielenpainuvaa ja haastavaa luettavaa kaipaavien kannattaa ehdottomasti antaa Hyvälle ihmiselle tilaisuus.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 198
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

2 kommenttia:

  1. Mulla oli tämä luvussa jo syksyllä, mutta luettuani jokusen sivun kirjaston deadline iski ja piti palauttaa. En päässyt heti kiinni kerrontaan, luulen että mielentilani oli tuolloin väärä, koska olen kuullut tästä kuitenkin kehuja. Ainakin tuo näytteesi kirjasta oli upea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä ihminen suorastaan pursuaa komeita kohtia - mutta tähän sakeuteen kiinni pääseminen kyllä vaatii varsinkin alussa keskittymistä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan Hyvää ihmistä joskus uudemman kerran! -Petter

      Poista