David Grossman: Hevonen meni baarin

David Grossmanin romaanissa Hevonen meni baariin seurataan kahden lapsuudenystävän yllättävää kohtaamista. Tuomarin hommista eläköitynyt Avishai saapuu netanyalaiselle klubille seuraamaan Dovaleh-hauskuuttajan stand-uppia tähden itsensä kutsusta – Dovaleh haluaa Avishain ”näkevän” koomikon ihan uudessa valossa.

Hevonen meni baariin etenee kahdella tasolla: Grossman seuraa Dovalehin keikkaa yleisön seassa istuskelevan Avishain näkökulmasta sekä avaa koomikon menneisyyttä runsaiden takaumien muodossa – Dovalehin esiintyminen herättää mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla muistoja eloon Avishain mielessä. Miehet käyvät keikan aikana tietynlaista henkistä vuoropuhelua, ja Grossman osaa hienolla tavalla kuvata taiteilijan ja yleisön välistä vuorovaikutusta, mikä näyttäytyy voimallisimmin nimenomaan pienissä hetkissä.

Hän koskettaa kevyesti otsaansa. Siellä täällä muutamat koskettavat hajamielisesti omaa otsaansa, sekä miehet että naiset. Niin minäkin. Tulee outo hiljainen hetki. Ihmiset vajoavat itseensä. Sormeni lukevat otsaani. Se ei ole minulle helppo, tämä kosketus. Hiuksia on tippunut viime vuosina tasaiseen tahtiin, ja ryppyjä on. Uurteita ilmestyy. Kuin joku tatuoisi otsaa sisäpuolelta, kuvittaisi sitä koristeellisilla viivoilla ja suunnikkailla ja neliöillä. Puskevan härän otsa, olisi Tamara sanonut, jos olisi nähnyt. [s. 179–180]

Huomasin romaania lukiessani nimenomaan intensiivisten ja pitkien keikkakuvausten olevan raskasta ja varsin itseään toistavaa luettavaa, ja Hevonen meni baariin tuntuu vetävän niin itsensä kuin lukijansa piippuun jo ensimmäisellä puolikkaallaan. Dovaleh iskee juttua toimenkuvaansa nähden uskottavista aiheista – navanalusjutut tosin saavat seurakseen hirtehistä huumoria holokaustista, josta ilkamointi on varmasti kuohuttanut israelilaislukijoita. Holokaustivitsit ja israelilaisen viihdemaailman tähtien kustannuksella pelleily menevät varmasti monelta kontekstiin perehtymättömältä suomalaislukijalta hilseen yli.

Dovalehin lavashow´n sisältöjen ja takaumien pitäisi ilmeisesti muodostaa jonkinlainen sujuva kokonaisuus, mutta ainakin omalla kohdallani Hevonen meni baariin tuntui rakentuvan kahden hyvin erilaisen puolikkaan varaan – harmittavasti romaanin selkärangaksi tarkoitettu Dovalehin keikka on näistä kahdesta se heikompi osio. Toisaalta taas Grossman on onnistunut kuvaamaan ja esittämään Dovalehin tosimaailman naurattajien tavoin varsin rasittavana esiintyjänä, jonka yritykset heittää astetta vakavampaa settiä esimerkiksi lapsuudenajan tragedioista tuntuvat kiusallisilta ja epäluontevilta. Avishai ja lukija raapivat kumpikin päätään miettiessään, mitä ihmettä Dovaleh oikein yrittää kertoa esimerkiksi kaikkein latteimpien ja kuluneimpien kaskujen muodossa.

”Oli miten oli, tässä on kyse yksinkertaisesta sielusta.” Hän tukahduttaa hymynpoikasen ja vinkkaa ravintolapäällikköä lähettämään minulle toisen oluen omaan laskuunsa. ”Aloittelijan sielupaketti, ei päivityksiä, ei blingiä, ihan perussielu, sielu, jonka omistava mies haluaa syödä kunnolla ja hiukan juoda ja polttaa pilveä ja laueta kerran päivässä ja panna kerran viikossa mistään murehtimatta, mutta sitten käy ilmi, että tällä rasittavalla vitun sielunketkulla on aivan hulluna vaatimuksia! Sillä on jopa oma luottamusmies!” Hän nostaa taas kätensä ja laskee sormillaan: ”Sydänsuruja – yksi! Ja omantunnon kolkutuksia – kaksi! Ja pahan sanansaattajia – kolme! Ja painajaisia ja levotonta vuoteessakieriskelyä, koska pelottaa että miten tässä käy – neljä!” [s. 37–38]

Valitettavasti Hevonen meni baariin rypee päähenkilönsä tavoin samanlaisissa uskottavuusongelmissa – juonen yllättävä vakavoituminen möykkäävän alun jälkeen on kaikkea muuta kuin kivuton tyylilajin vaihdos, jonka jälkeen paljastuva Dovalehin salaisuus ei oikein lunasta paikkaansa kokonaisuudessa. Menneisyyden tapahtumien valkeneminen kuitenkin muuttaa romaanin tunnelman kokonaan, ja katsomossa istuvilla, Avishain kaltaisilla erityisvierailla on sanansa sanottavanaan.

Hevonen meni baariin on varsin erikoinen romaani, joka on kuitenkin omalla tavallaan puhutteleva kokonaisuus kaikessa epätasaisuudessaan ja holtittomuudessaankin. Näin omintakeisen lukuelämyksen purkaminen voi olla varsin hedelmällistä esimerkiksi ennakkoluulottomien lukupiiriläisten kesken.

Alkuteos: Sus echad nichnas lebar

(Arto Schroderuksen käännös pohjautuu 

Jessica Cohenin A Horse Walks into a Bar -englanninnokseen)

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 196

Kansikuva: Anna Lehtonen

Lajityyppi: psykologinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Jari Tervo: Aamen

Jari Tervon viimeisin romaani Aamen tuo vahvasti mieleen toissavuonna ilmestyneen Matriarkan – Tervo lähtee jälleen avaamaan suomalaista nykymenoa useamman traagisen ihmiskohtalon kautta. Tosimaailman puolella vahvassa nousussa oleva maahanmuuttokriittisyys on Matriarkasta tutulla tavalla myös Aamenessa voimakkaasti esillä.

Aamenen keskushenkilönä nähdään kahdeksankymppinen, aivoinfarktistaan toipuva Leo Maanvilja, joka hoipertelee romaanin kiinnostavuudeltaan rajusti vaihtelevien tapahtumien lävitse. Helsinkiläistä kerrostaloyhteisöä koetteleva murhenäytelmä avautuu sinänsä luontevasti melkoisen mittavan kertojajoukon esittämien tarinoiden kautta, vaikka kokonaisuus tuntuukin aluksi erittäin sekavalta – lukijalta kuluu melkoinen tovi Maanviljan klaanin jäsenten välisten suhteiden hoksaamiseen. Sekavuudestaan huolimatta Aamenen juoni onnistuu osoittamaan varsin karullakin tavalla sen, kuinka vähän ihmiset välttämättä ymmärtävätkään toistensa ongelmista ja kärsimyksistä. Nämä hetket jäävät Aamenessa kuitenkin harmittavan vähiin.

Matriarkkaan perehtynyt lukija ei voi olla panematta merkille sitä, miten paljon Tervo lopulta toistaa edellisen romaaninsa sisältöjä uutukaisessaan. Maahanmuuttokysymykset ja maahanmuuttokriittisyys ovat nyky-Suomessa erittäin päivänpolttavia teemoja, joiden käsittely tuntuu kuitenkin tässä romaanissa vähän lepsulta ja ympäripyöreältä – Tervon yritys satirisoida vihapuhetta suoltavia hahmoja on suoraan sanottuna vähän hampaattoman oloista tekstiä. Antiikin ajan näytelmien rakenteesta innoituksensa saanut ”sosiaalisen median kuoro” jää lähinnä vähän päälleliimatun oloiseksi pilkanteoksi kommenttiosastoilla kukkivista kielioppivirheistä ja lähimmäisenvihasta.

Myös muiden teemojen esittäminen lopahtaa tarkoituksettomalta tuntuvaksi möykkäämiseksi, jonka aikana Tervo jää pyörittelemään kuluneita teemoja. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Leon äiti Karoliina Maanviljaa jakaa ajatuksiaan haudan takaa.

Te ette sikiä enää ollenkaan – telkkarit on isoja kuin näyteikkunat – sylkipisarat ja hilsehaituvat näkyvät – kaikki maailman äänilevyt mahtuu stidiaskiin – mulla oli satakuusikymmentä levyä, valtaosa savikiekkoja ja ne vei helvetin pitkän pätkän kirjahyllystä semmosesta kohtaa johon olisi mahtunut tietosanakirjoja – niitäkään ei ole enää – kaikki vempaimet on ja palkkaa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin viisikymmentäluvulla ja puhelimesta voi tilata ruokaa kotiin…
   Te lerpat ja te lahopillut synnytätte yhtä vähän lapsia kuin nälänhädän vuosina – te ette synnytä lapsia eikä niitä saa tänne tuodakaan – mitä te teette, te runkkaatte, mieluummin kuin naitte huohottaen ja litisten ja hikoillen, tiedätkö vanhuspoikani mitä te teette – ketkä te, se kysyy – te suomalaiset, te teette itsemurhaa, tuijotatte ruutua käsi housuissa, niin täältä lähtee kansa joka aina maksoi velkansa ja kun tästä korottaa äänensä kaikki ilmoittavat etteivät he ole tähän syyllisiä – joku muu on, ne kyllä tekis lapsia jos siitä maksettaisiin – [s. 131]

Aamen on rutiininomaiselta tuntuvaa ajankuvaa nyky-Suomesta, eivätkä runsaslukuisen hahmokaartinkaan toimet ja kohtalot jaksa kiinnostaa lukijaa. Yhteiskunnallisia ilmiöitä puivaa kirjallisuutta etsivien kannattaa mieluummin tarttua vaikkapa Ossi Nymanin Röyhkeyteen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 

Kansikuva: Tuuli Juusela

Lajityyppi: satiiri, kollaasiromaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Naomi Alderman: The Power

Naomi Aldermanin kehuttu ja kohuttu romaani The Power tuo kaikessa provokatiivisuudessaan mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen. Englanninkielistä proosaa vierastavienkaan ei onneksi tarvitse jättää tätä helmeä väliin, sillä The Power ilmestyy alkuvuodesta Gummerukselta suomeksi Marianna Kurton Voima-käännöksenä.

The Power käynnistyy, kun naiset ympäri maailmaa huomaavat hallitsevansa sähköä – eikä mikään ole enää entisellään. Voimaantunut ja uusista kyvyistään huumaantunut naisväki aikoo tasata tilit maailmaa hallinneiden miesten kanssa, ja pian kokonaiset valtiot sortuvat ”tyttöjen päivän” alettua. Romaanissa seurataan naisten kostoretkeä useamman vuoden mittaisen ajanjakson verran neljän eri hahmon vaiheiden kautta.

Kasvattivanhempiensa luota hatkat ottava ja poikkeuksellisilla sähkövoimilla varustettu Allie päätyy Yhdysvalloissa hengellisen vallankumouksen keulakuvaksi, kun taas rikollisperheeseen kuuluva englantilainen Roxy on melkoisessa lirissä sotkeutuessaan jengisodan käänteisiin. Amerikkalainen pikkupoliitikko Margot valjastaa voimansa uran edistämiseksi, mutta hän kantaa huolta omien kykyjensä kanssa kamppailevasta Jocelyn-tyttärestään. Romaanin ainoa mieshahmo eli YouTube-”journalistina” työskentelevä Tunde puolestaan matkustaa keskelle kiivaimpia vallanvaihtoja, joissa edellä mainitut naiset ovat mukana päärooleissa.

Aldermanin romaani on runsas mutta miellyttävän ripeätahtisesti etenevä kokonaisuus. Alderman kuvaa uskottavasti ja mielenkiintoisesti niin hengellisiä kuin tieteellisiä vastareaktioita, joita naisten saamat supervoimat synnyttävät – ennen kaikkea Allien oma matka uskonnolliseksi propagandahahmo Eveksi on todella jännittävää ja puistattavaakin luettavaa esimerkiksi hengelliseen aivopesuun liittyen.

They say, ’Why do you call God ”She”?’
   Eve says, ’God is neither woman nor man but both these things. But now She has come to show us a new side to Her face, one we have ignored for too long.’
   They say, ’But what about Jesus?’
   Eve says, ’Jesus is the son. But the son comes from the mother. Consider this: which is greater, God or the world?’
   They say, for they have learned this already from the nuns, ’God is greater because God created the world.’
   Eve says, ’So the one who creates is greater than the thing created?’
   They say, ’It must be so.’
   Then Eve says. ’So which must be greater, the Mother or the Son?’
   They pause, because they think her words may be blasphemy. [s. 80]

The Power ei ole kuitenkaan erityisen tasapainoinen lukuelämys, sillä tarinan kunnianhimoisuus ja monitasoisuus tekevät ajoittain kokonaisuuden seuraamisesta haastavaa puuhaa – pahimmillaan Aldermanilla tuntuu olevan turhan monta rautaa tulessa, ja eri juonikuvioita yhdistellään väkivaltaisesti. Esimerkiksi Roxyn tupsahtaminen Amerikkaan ei ole kovinkaan luonteva aasinsilta Allien maailmaan. Margot jää politikointeineen tarinan edetessä harmittavasti tyttärensä haasteiden jalkoihin, mutta toisaalta Jocelynin ihmissuhdeongelmien kautta päästään pidemmän päälle erittäin mielenkiintoisen sisällön äärelle – esimerkiksi sähköä hallitsevat miespuoliset hahmot kääntävät kokonaisuuden päälaelleen.

Tunde on mielenkiintoinen lisä kokonaisuuteen. Toimittajahahmo pääsee havainnoimaan ja todistamaan ihmisyyden rumimpia ja vastenmielisimpiä piirteitä – ihmiskunnan valtasuhteiden heilahtaminen päälaelleen ei poista esimerkiksi ihmiskaupan kaltaisia ilmiöitä. Miesten ja naisten ääriliikkeiden toiminnan kuvaaminen on sekin mielenkiintoista ja kylmäävää luettavaa siitä, kuinka aatteet voivat kärjistyä ja eskaloitua seuraamuksiltaan tuhoisiksi näkemyksiksi; eräskin naistaho hekumoi kuin Orjattaresi-romaanissa ikään ajatuksella siitä, että miehet pitäisi sulkea kotiin ja päästää ulkomaailmaan vain naispuolisen huoltajan seurassa. Radikalisoituneiden miesasiamiesten öyhöttäminen on sisällöltään varsin tuttua tosielämän puolelta.

Tunde’s read this theory before. You can’t have a good conspiracy plot without any conspirators. He’s only surprised that UrbanDox hasn’t mentioned Jews.
   ”The Zionists used the concentration camps as emotional blackmail to get the stuff shipped out in the water.”
   There we go.
   ”It was a declaration of war. Silent, stealthy. They armed their warriors before they sounded the first battle cry. They were among us before we even knew we’d been invaded. Our own government has the cure, you know, they’ve got it under lock and key, but they won’t use it except on the precious few. And the endgame… you know the endgame. They hate us all. They want us all dead.” [s. 178–179]

The Power on yliluonnollisista elementeistään huolimatta uskottava ajatusleikki ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet mullistavista tapahtumista. Kyseessä onkin varsin monitasoinen kokonaisuus, jonka kintereillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon – mikäli englanninkielinen proosa tuntuu haastavalta, omia kykyjä ei kannata ehkä lähteä kokeilemaan juuri tämän teoksen alkukielisen version kanssa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 339

Kansikuva: Nathan Burton

Lajityyppi: fantasia, scifi, kollaasiromaani, toiminta

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat

Viime keväänä ilmestynyt Hammasrattaat-novellikokoelma esittelee Ryūnosuke Akutagawan lyhytproosavetoisen tuotannon ikimuistoisimpia paloja. Alkujaan liki sata vuotta sitten kirjoitetut tarinat ovat erittäin omintakeisia kaunokirjallisia elämyksiä kaikessa omituisuudessaan ja huikeassa monitasoisuudessaan.

Akutagawa yhdistää itämaisen kertomaperinteen oleellisimpia elementtejä läntiseen fantasiaan ja satiiriin luontevalla tavalla. Kirjailijan mielikuvituksekkuus ja kerronnan rikkaus kukkivat vapaimmin Hammasrattaiden sivumäärällisesti pidemmissä kertomuksissa. Esimerkiksi hitaasti käynnistyvässä Helvetinsermi-novellissa Akutagawa pohjustaa omalaatuisen taiteilijan pöhköyttä ja juoruilun ympärillä pyörivän hovielämän kiemuroita kiinnostavalla tavalla.

Kappa-tarinassa ääneen päästetään mielisairaalan potilas, joka on asunut kertomuksensa mukaan mystisten kappojen kansoittamassa maassa. Potilaan esittämä selonteko tästä seikkailusta kasvaa suorastaan Orwellin ja Vonnegutin kaltaisten mestareiden sfääreihin, kun Akutagawa esittelee Kappamaan erikoisuuksia. Sorretun työväenluokan, itseriittoisten runoilijakappojen ja saukkoja vastaan käytyjen veristen sotien ohella myös kappojen omituiset lisääntymiskäytännöt nousevat tapetille.

Asuttuani Kappamaassa jonkin aikaa pääsin Bagin mökkiin seuraamaan hänen vaimonsa synnytystä. Kappat synnyttävät samalla tavalla kuin ihmisetkin. Samalla tavalla he myös saavat synnytyksessä apua lääkäreiltä ja kätilöiltä. Mutta kun koittaa varsinaisen syntymisen hetki, lapsen isä asettaa suunsa äidin sukupuolielimille ja kysyy kovalla äänellä kuin puhuisi puhelimeen: ”Haluatko sinä syntyä tähän maailmaan? Harkitse tarkkaan ennen kuin vastaat.” Äidin viereen polvistunut Bag toisti tämän kysymyksen monta kertaa. Sitten hän kurlasi pöydällä olevalla desinfiointiliuoksella. Silloin äidin vatsassa oleva lapsi kuului sanovan hiljaa, hieman vastahakoisesti: ”Minä en halua syntyä. Ensinnäkin perintötekijäni ovat isäni puolelta mielisairaustaipumustenkin osalta aivan kamalat. Toiseksi uskon, että kappamainen tapa olla olemassa on pahasta.”
   Lapsen vastaus sai Bagin rapsuttamaan hämillään päätään. Paikalla ollut kätilö kuitenkin törkkäsi heti paksun lasisen putken Bagin vaimon emättimeen ja ruiskutti sisään jotakin nestemäistä. Vaimolta pääsi syvä henkäys kuin helpotuksen huokaus. Samalla hetkellä suureksi paisunut vatsa lässähti ja kutistui kuin vetykaasusta tyhjentynyt ilmapallo. [s. 131–132]

Lyhyemmät tarinat ovat varsin omalaatuisia lukukokemuksia – kertomusten iän huomaa ajoittain tietynlaisesta faabelimaisuudesta ja vahvasta moraalisesta latauksesta. Hyvänä esimerkkinä tästä käy novelli Taikuus, jossa rahanahne onnenonkija yrittää taivutella intialaisen maagikon jakamaan viisauttaan ja taitojaan. Akutagawa onnistuu myös yllättämään kokoelman niminovellissa, jossa nimetön kirjailija yhtäältä pelkää mutta toisaalta myös odottaa kuolemaa tavalla, joka tuo melankolisuudessaan mieleen Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja II -lyhytproosakokoelman synkimmät tekstit.

Sitä vastoin Nenä-kertomusta tähdittävä, epäkäytännöllisen suurella tuulenhalkojalla varustettu munkki on nenävärkkinsä kanssa tuskaillessaan varsin inhimillinen hahmo, jonka kehittyminen ja henkinen muutos tarinan aikana ovat mielenkiintoista seurattavaa. Nenänpienennysyritykset taas ovat suorastaan häiriintynyttä luettavaa, ja pseudotieteelliset toimet tuovat kaikessa rajuudessaan mieleen Daniil Harmsin Sattumia-lyhytproosakokoelman tekstien nyrjähtäneen julman maailman.

Hoito oli äärimmäisen yksinkertainen. Nenä piti vain keittää kuumassa vedessä, minkä jälkeen sitä piti talloa.
   Temppelin kylpyrakennuksessa lämmitettiin vettä joka päivä. Munkkioppilas kävikin heti hakemassa kannullisen niin kuumaa vettä, ettei kestänyt kastaa siihen sormeaan. Nenää ei voinut laskea kannuun suoraan ilman pelkoa siitä, että kannusta nouseva höyry olisi aiheuttanut palovammoja Naigun kasvoihin. Niinpä oppilas päätti puhkaista reiän tarjottimeen ja asettaa sen kannun suuaukon peitoksi niin, että Naigu sai laskettua nenänsä kannuun reiän kautta. Vaikka nenä sitten lilluikin yksinään kuumassa vedessä, sitä ei poltellut lainkaan. Jonkin ajan päästä munkkioppilas sanoi:
   – Eiköhän se ole jo keittynyt tarpeeksi.
   Naigu hymähti karvaasti. Hänen mieleensä nimittäin juolahti, ettei kukaan sivullinen olisi voinut moisen lausahduksen perusteella mitenkään arvata, että he puhuivat nenästä. Nenä kutisi kuumassa vedessä hauduttuaan kuin kirpun syömä. [s. 25]

Hammasrattaat onkin ehdottomasti yksi tämän kirjavuoden vinksahtaneimmista lukuelämyksistä. Aporia onkin tehnyt melkoisen kulttiteon julkaistessaan näin persoonallista japanilaista kirjallisuutta suomeksi, ja toivottavasti saisimme tulevaisuudessa nauttia Akutagawan muustakin tuotannosta – näin kiehtova ja omaleimainen alkukattaus jättää janoamaan lisää.

Tekstien kirjoitusvuodet: 1915–1927 

Suomennos: Markus Mäkinen

Kustantaja: Aporia

Sivumäärä: 218

Kansikuva: Matti Jalava ja Janne Mustonen

Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, fantasia, satiiri

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen

Maailmanloppu on koittanut suomalaisessa kirjallisuudessa viime vuosina säännöllisin väliajoin: Laura Gustafssonin Korpisoturi yllätti survivalismivetoisella kertomuksellaan lopunaikoihin varautuneesta erakosta, kun taas Tuomo Jäntin Versossa räpiköitiin ekokatastrofien ja ihmiset kasveiksi muuttavan luonnonilmiön ristivedossa.  Piia Leinon Taivas puolestaan seurasi Helsinki-nimisen kaupunkivaltion elämää Harmageddonin ja sisällissodan jälkeen, ja nyt syksyllä markkinoille pujahtanut Harri V. Hietikon Pandemian jälkeen muiluttaa lukijan jälleen keskelle maailmantuhon jälkeistä kaaosta. Vieläkö suomikummainen post-apokalypsi jaksaa kiinnostaa?

Pandemia kolmoseksi nimetty kulkutauti on pyyhkäissyt maapallon yli, ja sairauksista ja kaaoksesta hengissä selvinneet ihmiskunnan rippeet ovat kääntyneet tuttuun tapaan toisiaan vastaan. Suomikin on jakaantunut eri heimojen hallitsemien alueiden mukaan, ja Pandemian jälkeen seuraa Auktoriteetti-tahon riveissä työskentelevän luutnantti Naavasaappaan vaiheita. Romaani alkaa, kun omapäinen veteraani hätistellään Turun linnan suojista vaaralliselle matkalle hakemaan luopioeverstiä Kajaanin viidakoista.

Pandemian jälkeen avaa Naavasaappaan reissua seuratessaan maailmanloppuun johtaneita tapahtumia, joita kyyninen ja yksioikoisesti ajatteleva päähenkilö pyörittelee mielessään. Naavasaapas toimii ja ajattelee ammattisotilaan tavoin suoraviivaisesti, ja miehen mietteissä kulkee mukana yllättävän voimakas katkeruus ”muinaisen” maailman välinpitämättömiä ja typeriä ihmisiä kohtaan. Päähenkilöllä on sanansa sanottavana monista nykymaailman ilmiöistä, kuten esimerkiksi muunsukupuolisuudesta, sosiaalisessa median mielipahaisuudesta ja pakolaiskriisistä, joista viimeinen on Hietikon romaanin maailmassa ollut tuhoisan kulkutaudin puhkeamisen kannalta erittäin oleellinen tekijä.

Naavasaappaan katkeruuden osoitukset tuntuvat tiettyyn rajaan asti uskottavalta ja kiusallisen terävältä huomioilta siitä, kuinka vähän keskitymme nykyhetkessä ympäristömme tapahtumiin ja ilmiöiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Pidemmän päälle murpattaminen alkaa kuitenkin jo vähän ärsyttää, kun provosoivat mietteet jäävät yksitasoiseksi mollaamiseksi.

Toisekseen, vaikka jollain konstilla olisimme saaneet serverikeskukset ja kovalevyt auki, hyöty olisi ollut rajallinen. Viimeiseksi jääneiden vuosikymmenten tuottamat tieteet ja taiteet olivat tuskin muuta kuin totuutta kaihtavaa suhteellisuusajattelua ja identiteetiltään häiriintyneiden yksilöiden pahanolon ilmauksia, vailla ihmiskuntaa kehittäviä ja ylevöittäviä tarkoitusperiä. [s. 88]

Vaikka Naavasaapas osoittautuukin ajoittain vähän kuluttavaksi seuraksi, miehen matka on täynnä mielenkiintoisia nähtävyyksiä ja kokemuksia. Hietikko on vanginnut sivumäärältään vaatimattomaan romaaniinsa monitasoisen maailmanlopun jälkeisen miljöön, jossa nykyaika ja mennyt kohtaavat muista populaarikulttuurin tuotoksista ammentavissa muodoissa – aseistetut huligaanijengit tuovat mieleen Mad Max -leffojen anarkistiset asvalttisoturit, ja teknologiasta ”vapautuneet” selviytyjät ovat palanneet entisaikojen oppeihin kuten The Walking Dead -sarjakuvien myöhemmissä vaiheissa tehdään. Vanhat purjealukset seilaavat autioituneella Itämerellä, suunta löytyy aina viimeistään tähtitaivaalta ja lähitaisteluaseet ovat korvanneet epäluotettaviksi koetut tuliluikut.

Hietikon maailmanlopun jälkeinen Suomi on hajonnut omapäisten aluehallitsijoiden läänien halkomaksi tilkkutäkiksi, jonka läpi kulkiessaan Naavasaapas kohtaa jos jonkinlaista menijää – esimerkiksi rautatiekiskoilla paikasta toiseen junailevat ortodoksimunkit ja kulkutaudin jälkioireista kärsivä, asuntovaunussa piileskelevä noita ovat varsin unohtumattomia tuttavuuksia. Suomea ristiin rastiin matkustanut Naavasaapas osaa iskeä tarinaa aikaisemmin kohtaamistaan elämänmuodoista, ja varsin häiriintyneiksi riehaantuvat muistot ovat parhaimmillaan varsin puistattavaa luettavaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Naavaparras varoittelee lukijaa ”Mansister Cityn” kauhuista.

Ne selviytyneet, joiden tuossa kahden järven rajaamassa loukossa tiedettiin vielä asuvan, pitivät majaansa viemäriverkostossa tai maanalaisissa käytävissä ja olivat vajonneet täydelliseen barbariaan.
   Ilmeisesti metaanin ja rikkivedyn kaltaisten mätänemiskaasujen huumaamina he kumarsivat ruumiita kaluavia koiria jumalinaan.
   He kantoivat niiden eteen kiinni saamiaan rottia ja lokkeja, aterioivat yhdessä niiden kanssa ja pahempaakin.
   Näitä kirottuja, päivänvaloa arkaillen karttavia, vastenmielisiä ali-ihmisiä ja epäolentoja kutsuttiin myös Anubiksen palvojiksi, egyptiläisen koirankuonolaisen mukaan.
   Jokaisella, jopa erämaan kaikkein siivottomimmalla hylkiöllä oli eettinen oikeus ja vapaus vailla minkäänlaista rangaistuksen pelkoa kiduttaa ja tappaa heitä mielensä mukaan.
   Esimerkiksi Auktoriteetti oli niin sanotun Turun puhdistuksen aikoihin jopa palkinnut tällaisista teoista, mikäli ne oli uskottavasti kyetty näyttämään toteen. [s. 164]

Pandemian jälkeen on varsin tiivistahtinen mutta sisältörikas romaani, jonka kaikki elementit eivät kuitenkaan lunasta paikkaansa kokonaisuudessa. Esimerkiksi väkinäisiltä tuntuvat yliluonnolliset käänteet jäävät vähän ylimääräisen oloisiksi lisiksi. Sitä vastoin tarinan päätös herättää ristiriitaisia tunteita kaikessa itsetietoisessa ytimekkyydessään ja äkkinäisyydessään.

Hietikon romaani tarjoaa rosoisen ja teemoiltaan ajoittain turhankin mustavalkoiseksi jähmettyvän odysseian, joka kuitenkin tempaisee rohkean lukijan varmasti mukaansa kaikessa mielikuvituksellisuudessaan. Pandemian jälkeen onkin juuri sopivan ripeätahtinen ja omintakeinen maailmanlopun jälkeinen road trip.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018

Kustantaja: Reuna

Sivumäärä: 245

Kansikuva: Gravision

Lajityyppi: seikkailu, fantasia, jännitys, toiminta

Mistä saatu: kirjastosta lainattu