Pirkko Saisio: Elämänmeno

Pirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on sukellus 1950-1960-lukujen Helsinkiin ja Niemisten perheen arkeen. Kirja kertoo viisihenkisen yksikön elämästä 15 vuoden ajalta ja keskittyy erityisesti äidin Eilan sekä tämän esikoisen Marjan tuntemuksiin.

Eila on tyytymätön ja kokee elämänsä menevän hukkaan ahtaassa asunnossa: nuoruudenhaaveet merille lähdöstä vaihtuivat vaivihkaa niukkaan arkeen. Ennen nykyistä hitsaajamiestään Alpoa Eilalla oli suhde mieheen, jonka kanssa hän sai Marjan. Auvo ei kuitenkaan kestänyt, ja nykyisessä tilanteessa Marja on aina muistuttamassa lyhyestä menneestä onnesta. Alpon kanssa saadut Anneli ja Seppo ovat aivan eri maailmasta kuin perheen musta lammas Marja, mikä ei ainakaan helpota Eilan ja esikoistyttären suhdetta.

Köyhä perhe ja ymmärtämätön, remmiä antava äiti nolottavat ja suututtavat Marjaa aika ajoin. Marjan tukipilari on kommunistinen kummitäti Lempi, jonka luokse tyttö voi mennä asumaan silloin kun koti tuntuu ylitsepääsemättömältä. Välillä lukemisesta nauttiva haaveilija etsii itseään Runotytöstä ja Pikku naisista, välillä taas Jeesuksesta. Marja on herkkä ja vakava tyttö ja ei aina muista hoitaa esikoisen velvollisuuksia.

Ja taas äiti tuli Nokialta kotiin kynnenaluset mustina ja käsivarret konerasvassa. Ja näki likaiset astiat ja pölyiset matot ja rikkinäiset sukat tuolin karmilla. Ja kuljetti Marjaa niskatukasta keittokomeroon ja työnsi nenän rasvaisiin lautasiin.
        Marja itki ja tiskasi, mahaa ja päätä särki. Kuuma vesi loppui kesken kaiken, ja sormiin jäi paksu rasva ja eltaantunut kastikkeen haju. [s. 110]

Saision kuvaama helsinkiläinen – erityisesti kalliolainen – elämä on nostalgista mutta karua. Tunteista ei puhuta, kiroilusta ja ulkona myöhään olemisesta annetaan piiskaa ja alkoholin kanssa löträtään. Lastenkin maailma on karu: kotoa ei aina lämpöä ja syliä löydy, ja he joutuvat liian nuorina ottamaan paljon vastuuta ja katsomaan sivusta aikuisten virheitä. Kotona keittokomerosta haetaan ranskanleipää ja lauantaimakkaraa. Piirustuspaperiin ja kyniin ei ole varaa, joten ranskanleipäpaperiin piirretylle äidille on tehty punainen tukka ja sininen hame koulun sinipunakynällä. Vaikka henkilöt ovat rikkinäisiä ja köyhyys on hyvin konkreettista, kirjassa ei kaiu ainoastaan epätoivo tai synkkyys - tunnelma on usein pikemminkin valoon päin taittuva ja pehmeä.

Hautausmaan keskelle on ilmestynyt merisotilaiden kunniakuja. Sotilaat ottavat käsivälin ja etsiskelevät paikkojaan.
        Lempi on pyyhkinyt poskensa paperinenäliinalla ja hymyilee.
        - Onpas salskeita poikia. Katos Marja kun toi yks poika tuijottaa sua.
        Marja vilkaisee, ja sotilas iskee marjalle silmää.
        Marja punastuu.
        - Semmoista elämä on, Lempi sanoo ja nauraa Marjan harmistunutta ilmettä. - Ei vainajatkaan nuorta lempeä pahastu. [s. 211]

Ehkä juuri Saision kirkkaan ja rönsyilemättömän kerronnan ansiosta toivo häilyy rivien takana. Kerronta onkin taitavaa: sekä nuoren tytön että varttuneen naisen mielenmaisemat tuntuvat uskottavilta. Saisiolla vähemmän on enemmän - hahmojen tuntemuksia ei ronkita levälleen, vaan hienovaraisin liikkein lukija pystyy raottamaan ihmiskohtaloiden nahkoja. Saisio on pystynyt tallentamaan erityisen hienosti sen aikaisen kalliolaisen tunnelman. Uskoisin, että erityisesti 50-60-luvun Helsingissä eläneille teos tarjoaa upean ja vähän haikean matkan menneeseen.

Myös murre on iso osa kerrontaa ja Eilan identiteettiä: karjalaistaustaisen Eilan sanailu on hyvin värikästä verrattuna stadin nuorten slangiin, ja Marja välillä häpeääkin äitinsä puhetapaa. Eilan puhetta on nautinnollista lukea – nainen ei sanan säilää säästele ja sutkautukset ovat riemukkaita:

Siihe aikaa ol Imatralt muuttant Helsinkii meijä naapuri likka, Aune nimeltää, oikei nätti likka ja minnuu viitise vuotta nuorempikkii. Ja vajjaa vuue aikan siit ko se tult, se ol iha puskaleenan asteel, nii et mikä viihtymättömyys se sitäki ajo siihe jammaa. Minnuu oikei hirvitti, ko miul alko valeta se tottuus täst elämäst, jot se taitaakii olla puhast tuurii, jot milt puolelt katuojjaa sitä täs toisiimme katotaa. Ja miulhaa män kyl hyvi, noi päällisi puoli, ol perhe ja asunto ja työpaikka sentää. [s. 186]

Niemisen perhe, kuten muutkin aikalaisensa, elävät murrosten maailmassa. Sodanjälkeinen niukkuus ja haavat koskettavat edelleen, eikä työläisperheen vanhempien ole helppoa tuoda leipää pöytään. Erityisesti nykyihmisen sydämeen pistää Lempin onnellisuus, kun tämä löytää torilta tuoretta kurkkua pöytään tarjottavaksi. Arkielämä keskittyy perusasioihin: ruokaan, vaatteisiin ja työhön. Samaan aikaan perheen lapset yrittävät kivuta vanhempiaan korkeammalle koulutuksen arvostuksen lisääntyessä. Piirtämisestä haaveilevan Marjan sekä muiden nuorten ei ole yksinkertaista etsiä paikkaansa, kun edellinen sukupolvi vielä parantelee haavojansa muun muassa viinan voimalla.

Elämänmeno sai aikoinaan J. H. Erkon palkinnon, enkä ihmettele tunnustusta ollenkaan. Teos on uskottava niin miljöönsä kuin kehitystarinansa osalta. Harvoin pääsee puhumattoman, sulkeutuneen kansan nahkoihin näin sydäntä riipivästi ja syvälle. Erityisesti Saision romaani on kertomus äidin ja tyttären suhteesta: miten kahden eri sukupolven naiset tuntevat ja elävät, miten koettavat sovittaa unelmiaan elämän realiteettien pieniin raameihin. Heittelehtivä maailma on samalla rajoittava ja avoin; käsinkosketeltavissa ja niin kovin kaukana.

Jenni pitää Kallion kaduille eksymisestä sekä erityisesti niiden varrelta löytyvistä kahviloista.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1975

Kustantaja: Kirjayhtymä/Tammi

Sivumäärä: 229

Kansikuva: Ritva Immonen

Lajityyppi: kehitysromaani

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä