Leskeksi jääneen historianopettajan kesään alkaa Roope Lipastin Rajanaapuri-romaanin alussa kuulua kummia, kun tämän naapurissa perheineen asusteleva pellepeloton saa päähänsä rakentaa tontilleen rantasaunan. Vaikka omakotitalon lähellä ei ole rantaviivasta tietoakaan, se ei estä naapuria – äkkiäkös toimen mies pykää tekolammen omaan pihaansa! Elämäänsä täydellisen järjestelmällisenä pitävä kertoja-opettaja katselee verhojensa välistä rakentamista, kuuden lapsen ympärillä pyörivää elämänmenoa ja naapurin himottavaa vaimoa, eikä malta olla puuttumatta viereisen tontin elämään tuhoisin seurauksin.
Lipasti on onnistunut luomaan nimettömäksi jäävästä päähenkilöstään raivostuttavan omahyväisen kyylän, joka pitää omaa valmistaloaan ja elämäänsä täydellisinä kaapeissa kolisevista luurangoista huolimatta. Kertoja näet tekee tahallaan ilkivaltaa naapurinsa saunanrakennuspuille, pukeutuu kerran edesmenneen vaimonsa alusvaatteisiin ja tekee kaikkea muutakin holtitonta. Kaikki kertojan toimet eivät tunnu mitenkään järkeviltä, eikä tämä edes yritä perustella niitä itselleen saati lukijoille. Samalla osa tempauksista, kuten tuo vaimovainaan pikkuhousuihin sonnustautuminen, jäävät vähän irrallisiksi ja siksi oudoiksi hetkiksi hauskuudestaan huolimatta.
Rajanaapurin suorasukaisesti, kuivan analyyttisesti ja mustavalkoisesti maailmaa havainnoivasta päähenkilöstä tulee mieleen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä -romaanin kuin myös nimettömäksi jäävä kertoja. Yhteistä näiden kahden kirjan sinänsä erilaisille päähahmoille – Lipastin leskimiehelle ja Jalosen teinipojalle – ovatkin kärkevät mielipiteet, kiusallisten sosiaalisten tilanteiden ylianalysointi ja loputon epävarmuus, jotka tekevät molemmista hahmoista surullisella tavalla ulkopuolisia.
Lapsetkin hän sekoitti projektiinsa: maalla niistä muka kasvaisi terveempiä, kun olisi pieni koulu ja pienet ympyrät. Koska olimme vasta tavanneet, en kehdannut huomauttaa, että pienissä ympyröissä lapsista kasvaa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet pienissä ympyröissä. [s.25]Lipastin kertoja ei luonnollisesti tiedosta omia ongelmiaan, ja tällä on mielestään varaa kävellä toisen tontille arvostelemaan rakennushankkeita ja haastelemaan rennon naapurin kanssa elämästä, yhteiskunnasta, miehistä ja naisista, lapsista, muuttuvasta maailmasta ja kaikesta muustakin. Saunarakennuksen ja tekolammen valmistumisen lomassa poreilevat keskustelut ovatkin pitkälle romaanin puoliväliin sen kantavana voimana.
Naapuri ryhtyi pohtimaan koivun feminiinisyyttä: lapset kiipeilevät siinä ihan kuin äidissä ja koivun lämpöominaisuudet ovat monin verroin paremmat kuin männyn – se käy ärsytettynä paljon kuumempana. Nyökkäilin. Koivun tuohi on kaunista niin kuin L'Oréalilta ostettu iho.Elämänkirjoa hienosti kiteyttävät keskustelut kuitenkin kärsivät, kun Lipastilla on tapana toistaa luvusta toiseen miltei sama tapahtumien rakenne. Luvun alussa kertoja heittää heti herättyään jonkin ylevän ajatuksen, vilkaisee ikkunasta ulos ja taivastelee itsekseen rakennustyön etenemistä ja miten tekisi itse kaiken paremmin. Sitten tämä harppoo naapurin luokse tarjoilemaan tietojaan, mielipiteitään ja olutta, jota hörpitään tauolla syvällisen keskustelun kyytipoikana. Lopulta naapurin ihana vaimo leijailee jossain näkökentän laitamilla, kertoja vilkuilee tätä salaa ja sitten syvällinen pulina jatkuu.
– Männyn kuoresta taas tulee mieleen Ihmenelosten Möykky tai ylipäänsä iho, joka ei ole koskaan nähnyt kosteusvoidetta.
Myönsin.
– Mänty paukkuu kun sitä poltetaan, miehet paukkuvat muuten vain, naapuri sanoi.
Muistutin, että koivu on kaunista puusepän puuta ja siitä tehdään Aalto-huonekaluja. Männystä sen sijaan tehdään huonekaluja ja siinäkin vähäisessä tehtävässään ne narisevat. Koivulla on kallis maku ja se osaa hakeutua hyvään seuraan – kartanoihin mennään aina koivukujaa pitkin. Mäntymetsästä on turha odottaa löytävänsä mitään hylättyä torppaa suurempaa.
[--] – Entä jos mies ei olisi havupuu? mietin.
Naapuri uskoi, että silloin mies olisi tammi. En ollut asiasta aivan varma. Olisi tietenkin komeaa olla tammi, mutta se tarkoittaisi myös sitä, että olisi tolkuttoman painava ja hidas kehittymään. Naapuri myönsi tämän:
– Eikä sellaisesta miehestä ole mihinkään, joka on lopulta niin iso, ettei siihen ympärille mahdu mitään muuta, naapuri sanoi. [s.146-7]
Mikäli Rajanaapuria lukee useamman luvun kerrallaan, rakenteellinen pakkotoisto alkaa syödä lukunautintoa. Lisäksi hienoja pohdintoja tulee esille niin tuhkatiheään, että ne vähän varastavat toisiltaan huomiota. Tämä on sääli, sillä Lipastin helppolukuista ja nokkelaa proosaa tekisi mieli ahmia suurissa erissä, mutta isot suupalat alkavat nopeasti maistua pakkopullalta. Rajanaapuri onkin kirja, jonka etenemisessä lukija joutuu toppuuttelemaan itseään – tosin ajanpuutteen tai tärkeämmän tekemisen sijaan tarinan omien ongelmien takia.
Kirjan puolivälissä Lipasti heittää mukaan aivan uusia mausteita. Saunarakennuksen valmistuessa ja sen sisustuksen suunnittelun alkaessa juonikin muuttuu hauskasti intiimimmäksi, kun yllättävä onnettomuus saa naapurin miehen hetkeksi pois kuvioista ja päähenkilö alkaa liehakoida tämän vaimoa oikein urakalla. Kertoja vaanii tätä naapurinsa tontilla öisin, puhuu outoja ja ei suostu millään ymmärtämään, että kyse on yksipuolesta rakkaudesta.
Juuri naapurin vaimon hahmo tuntuukin todella oudolta halki kirjan. Romaanin alussa hän on pelkkä kertojan päiväuni, jota kuvaillaan tarkan eroottisesti ulkoisesti etäältä. Kun kertoja saa lopultakin tilaisuuden lähestyä tätä, vaimo ei oikein reagoi millään tavalla mihinkään eikä edes kerro miehelleen oudon naapurin pokausyrityksistä, joista kuutamouinnille hakemaan tuleminen alasti ei ole edes räikeimmästä päästä. Onko vaimolla sittenkin tunteita kertojaa kohtaan, kun hän salailee tämän toimia mieheltään? Tämä jää Rajanaapurissa ilmaan heitetyksi kysymykseksi.
On myös mielenkiintoista, miten naapurin miehen ja vaimon etunimet paljastetaan vasta kirjan loppupuolella. Tämä tosin tapahtuu vasta sen jälkeen, kun peruuttamattomia asioita ja juonenkäänteitä on ehtinyt tapahtua. Nimien paljastuminen ehkä kuvaa sitä, kuinka tavoittamattomaksi varsinkin naapurin vaimo muuttuu kommellusten myötä; hän ei ole enää kertojan tavoittelema palkinto, vaan elävä olento, jolla on oma tahto ja joka kuuluu toiselle miehelle.
Kolmiodraama alleviivaa myös hauskasti koko teoksessa vallitsevaa eristyksissä olemisen tunnetta, joka ulottuu päähahmosta koko miljööseen. Ellei illuusion särkeviä satunnaisia rakennusmiehiä ja lupatarkastajia lasketa mukaan, tuntuu kuin muuta maailmaa ei olisikaan kahden omakotitalon ulkopuolella. Tätä tukee myös se, että muut naapurit eivät tunnu joko näkevän tai välittävän, kun kertoja hiipii vieraalla tontilla aina vain enemmän ja enemmän.Rajanaapuri onkin kaikkiaan mainio romaani, joka onnistuu yllättämään ja naurattamaan. Kahelin
kertojan äkkiväärät ajatusvirrat, naapurin kanssa käydyt keskustelut ja lopun yllättävä tunnelmanmuutos pitävät Lipastin tarinaa hienosti pinnalla. Arvoituksellinen loppu naapurin vaimon vaiettuine tarkoitusperineen jättää asioita ehkä hieman liikaakin auki – lukijalle jää hämmentynyt olo siitä, että vastahan tämä alkoi!
Petter tapasi kerrostalonsa hississä vähän aikaa sitten vitoskerroksessa asuvan, hieman huonosti suomea puhuvan vanhemman miehen, jolla oli sylissään kitara ja ruotsinkielisiä syntymäpäiväkortteja.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 247
Kansikuva: Elina Warsta
Lajityyppi: komedia, draama
Mistä hankittu: lahjakirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti