Chuck Palahniuk: Tukehtuminen

Ensimmäistä kertaa pidempään aikaan kuin jaksan edes muistaa, tunnen oloni rauhalliseksi. En onnelliseksi. En surulliseksi. En ahdistuneeksi. En himokkaaksi. Aivojeni kuorikerros vain pistää putiikin kiinni. Aivokuori. Pikkuaivot. Siellä se minun ongelmani on.Minä yksinkertaistan itseäni.Tasapainossa jossakin onnen ja surun täydellisessä keskipisteessä.Koska alkueläimillä ei ole koskaan huono päivä. [s.278]

Chuck Palahniukin Tukehtuminen on hillitöntä luettavaa. Teos kertoo nuoresta miehestä Victor Mancinista, jonka elämä pyörii seksin, sairaan äidin ja 1730-luvun Irlannin ympärillä. Lääkiksen kesken jättänyt Victor rahoittaa äitinsä sairaalakulut esittämällä renkiä elävässä museossa, joka on pysähtynyt vuoteen 1734, sekä tukehtumalla iltaisin ruokaansa lukuisissa ravintoloissa. Pelastajat lähettävät hänelle rahaa ja tekevät muita palveluksia, koska vanhan kiinalaisen tavan mukaan "hengenpelastaja on ikuisesti vastuussa pelastetusta". Teoksessa kuvataan myös Victorin kamppailua seksiaddiktionsa kanssa. Roisi, konstailematon minäkertoja panee parastaan: Victorin havainnot maailmasta ovat teräviä mutta kieroja.

Edellinen tyttö - vaaleaverikko hänkin, mutta hänellä oli sellaiset vanhanaikaiset silikonit, joissa voisi vetää leukoja - edellinen potilas poltteli tupakkaa esityksensä osana, joten kysyin, oliko hänellä ollut pitkäaikaisia selkä- tai vatsakipuja. [s.105]

Kasvattiperheissä varttunutta, isästään tietämätöntä Victoria kiinnostaa oman alkuperänsä selvittäminen, mutta muistisairas äiti ei pysty avaamaan poikansa menneisyyttä. Sairaskodissa viehättävä lääkäri Paige Marshall koettaa saada Victorin auttamaan huonokuntoista äitiään kyseenalaisin keinoin, mutta Victor ei kaipaa lapsuutensa dominoivaa ja harhaista naista takaisin. Kun kielitaitoinen Marshall tulkitsee Victorin äidin vanhaa, italiaksi kirjoitettua päiväkirjaa, heräävät myös epäilyt miehen mahdollisesta jumalallisesta alkuperästä. Välillä kirjassa kuljetaan ajassa taaksepäin urkkimaan Victorin lapsuutta, jossa hänen äitinsä palaa kerta toisensa jälkeen kidnappaamaan poikansa.

Mielenkiintoinen hahmo on myös Victorin ystävä, työtoveri sekä kanssa-addikti Denny, joka joutuu jatkuvasti elävän museon jalkapuuhun rikottuaan museon luomaa illuusiota 1730-luvun Irlannista. Syyksi riittävät pala nykyaikaista sanomalehteä, purkan syöminen ja käteen unohtunut rannekello. Kun Victor yrittää selättää addiktionsa kirjoittamalla kaikki riettautensa ja hairahduksensa ylös, Denny koettaa korvata seksiriippuvuutensa suuntaamalla energiansa johonkin muuhun tekemiseen - kivien keräämiseen. Jokainen kivi merkitsee seksitöntä päivää: ne ovat onnistuneiden päivien hautakiviä, muistomerkkejä addiktion voittamisesta. Kivien kerääminen muuttuu kuitenkin hamstraamiseksi, ja Denny tuntee, että hän rakentaa niistä vielä jotakin suurta. Kivillä onkin merkittävä rooli kirjan loppupuolella, eikä Jumalan liittäminen niihin ole täysin perustelematonta.

“Musta tuntuu siltä, että kun Jumala halusi luoda maan kaaoksen keskeltä, niin ensimmäiseksi hän keräsi kokoon paljon kiviä.”  [s.145]

Palahniuk ei anna armoa hahmoilleen: kirjailijan kieli on suoraa ja hän ei käytä kiertoilmaisuja esimerkiksi seksikohtauksissa. Juonenkäänteet eivät ohita absurdeimpiakaan vaihtoehtoja. Palahniukin tyylissä on puolensa: parhaimmillaan teksti on oivaltavaa, nopeatempoista ja koukuttavaa, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Heikkoina hetkinään se sortuu kikkailuun, ja nokkeluudet kuulostavat lähinnä itsetietoisilta sekä lyhyet virkkeet turhan dramaattisilta. Jotkin juonenkäänteet tuntuvat paikoittain epäuskottavilta, mutta onneksi ne ovat lähinnä häivähdyksiä taitavan satiirin seassa.

Victor on filosofinen ja pohdiskeleva hahmo, joka analysoi omaa ja muiden toimintaa. Esimerkiksi Dennylle Victor perustelee tukehtumisnäytöksiään sillä, että hän hän haluaa palauttaa seikkailun ihmisten elämään ja luodakseen sankareita.

Jos en pysty olemaan merkittävä lääkäri, joka pelastaa satojen potilaiden hengen, voin olla merkittävä potilas, joka luo satoja tulevia lääkäreitä. - - Tukehtumalla sinusta tulee heidän keskuudessaan legenda, jota he hellivät ja toistelevat kuolemaansa asti. He uskovat antaneensa sinulle elämän. Saatat olla ainoa hyvä teko, ainoa kuolinvuoteen muisto, joka oikeuttaa heidän koko olemassaolonsa.
Ole siis päättäväinen uhri, suuri luuseri. Ammattimainen epäonnistuja.
Ihmiset tekevät mitä vain, jos heidät saa tuntemaan itsensä jumaliksi.
Se on Pyhän Minun marttyyriutta. [s.56]

Kautta kirjan tekstissä viljellään vihjailuja Victorin roolista eräänlaisena vapahtajana. Äitinsä vanhainkodissa muistisairaat vanhukset sekoittavat Victorin johonkuhun henkilöön, joka on heille tehnyt pahaa menneisyydessä. Victor ei jaksa vastustella syytöksiä, vaan myöntää jokaiselle vanhukselle olevansa syyllinen. Mies kantaa muiden synnit ja antaa vanhuksille rauhan vanhoista murheista. Hän ei torju muiden syytöksiä hänen synneistään, vaan antaa toisten ihmisten määrittää oikean ja väärän.

Palahniuk leikittelee tulella kuvatessaan Victorin eräänlaiseksi anti-Jeesukseksi. Samalla hän tulee satirisoineeksi yhteiskuntaansa, jossa järjettömät mekanismit ovat korvanneet järjelliset: lihas harjoitetaan koneella, työ tehdään paperilla ja raha on ottanut isännän paikan siirtäen ihmisen rengiksi. Ihmisten tekopyhyys, pyrkimykset sensaatioihin ja pinnallisuus heijastuvat irvokkaasti yhteiskunnan niin sanotuista täysjäsenistä. Syvällisyyden ja elämän totuuden etsimisen Palahniuk osoittaa aivan muualta - miehistä, jotka ovat potentiaalisia yhteiskunnan pudokasehdokkaita. Rakennelma huipentuu kirjan viimeisiin lukuihin. Kivien arvoitus saa merkityksensä. Nykyinen malli ei ole ainoa vaihtoehto, vaan rappion jälkeen voi ponnistaa uuteen suuntaan - antamatta muiden määritellä, oletko sankari vai uhri.

Victor ei herättänyt minussa surkuttelua, vaikka tätä ristiriitaista ja surullistakin hahmoa kuvataan inhorealismiin asti. Victorin itseironia ja analyyttinen ote maailmaan yhdistettynä viettien kanssa painimiseen tekevät lukukokemuksesta riehakkaan. Sujuva kerronta, yllättävät käänteet ja nokkela dialogi pitävät nenän tiiviisti kiinni kirjassa. Lyhyet luvut tukevat Palahniukin pistelevää ja nopeaa tyyliä. Erityisesti Palahniukilla on taito kuvata hahmojaan ja antaa näille henki. Jokaisen hahmon henkilökohtainen rappio ei ainakaan vähennä heidän inhimillisyyttään. Omaleimainen ääni kuuluu ja kovaa.

Vaikka Tukehtuminen sisältää paljon ällöttäviä kohtauksia ruumiineritteineen, en kokenut kirjaa liian mässäileväksi. Kirjallisuuden yksi vahvuus on, että lukija pystyy hetkeksi eläytymään sellaisen ihmisen todellisuuteen, jota ei tässä maailmassa ylettyisi koskettamaan. Miksi siis viettiensä ja menneisyytensä vangille Victorille, harhaiselle, yhteiskunnan loppulimoissa hengittävälle vanhukselle sekä addiktioiden kanssa painiville, syrjäytymisvaarassa oleville nuorille ei saisi stigman sijaan antaa ääntä? Pidän siitä, kuinka Palahniuk laittaa lukijansa painimaan omien ennakkkoluulojensa ja inhojensa kanssa sekä antaa lukijan itse päättää, tuomita vaiko hyväksyä hahmot.

Tukehtuminen ei ole helpoin arvioitava eikä helpoin luettava. Jos kestää kaunistelemattomat kohtaukset seksiaddiktien pakonomaisen riettaasta elämästä ja ei pelkää ällötystä, Tukehtuminen on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kirjan vinksahtanut maailma lumoaa ja saa epäröimään itseään: miksi pystyn samaistumaan näihin ihmisiin ja saako tälle nauraa? Palahniukin räiskyvän tyyli saattaa aluksi sokaista, mutta hyväksyttyään iholle tuodut röyhkeydet nautinto on taattu. En ole Palahniukin muihin teoksiin aiemmin tutustunut, mutta tämä lukukokemus vie minut varmasti uudelleenkin kirjailijan tuotantoa kohti.

Jenni muistaa melkein tukehtuneensa South Parkin jaksolle, jossa elävän museon työntekijät eivät luovu 1860-luvun rooleistaan panttivankitilanteesta huolimatta.

Alkuteos: Choke
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 287
Kansikuva: Eliza Karmasalo
Lajityyppi: satiiri/draama
Mistä saatu: lahjakirja