John Green: Kaikki viimeiset sanat

Tähtiin kirjoitettu virhe -nyyhkynuortenromaanistaan tunnetun John Greenin esikoisteos Kaikki viimeiset sanat alkaa, kun 16-vuotias Miles Halter muuttaa Floridasta Alabamaan Culver Creekin sisäoppilaitokseen. Kuuluisten henkilöiden viimeisistä sanoista intoilevan Milesin elämä mullistuu, kun hän ystävystyy kepposia järjestävän kämppäkaverinsa Chip ”Eversti” Martinin ja seksikkään mutta täysin holtittoman Alaska Youngin kanssa, johon Miles arvattavasti rakastuu. Nuortenromaanille ominaisesti lukuvuosi uudessa koulussa tuo Milesin elämään täysin uusia sävyjä ja kokemuksia väkijuomien, Chipin kanssa suunniteltujen kepposten ja ihanan Alaskan suhteen. Kirjan puolivälissä tunnelma kuitenkin muuttuu täysin kohtalokkaan juonenkäänteen jälkeen.

Mikäli Kaikki viimeiset sanat kuuluu lukulistalle, tämän arvostelun lukeminen kannattaa jättää tähän edessä siintävän juonipaljastuksen takia; Greenin teoksen syvempi arvostelu ja tutkiminen ei olisi mielekästä, mikäli sen jättäisi kokonaan huomiotta.

Kahteen osaan jaetun romaanin puolikkaat kertovat tuota käännettä edeltävästä ja sitä seuraavasta ajasta. Osista "Ennen” valloittaa lukijan alussa lievästi sanottuna sekopäisillä hahmoillaan, joita edustavat edellä mainitun kolmikon lisäksi räppäämisestä innostunut Takumi ja viileän kaunis romanialaistaustainen Lara. Koulun nokkimisjärjestyksen selvittäminen, valvojana toimivan Kotkan pakoileminen kepposten jälkeen ja Alaskan mielen salaisuuksien ratkaiseminen ovatkin romaanin alkupuolella sinänsä ihan mielenkiintoisia teemoja, mutta Greenin tapa käsitellä ja kuvailla Alaskaa tuntuu uskomattoman mauttomalta. Miles on näet jatkuvasti kuvailemassa lukijalle tytön ihania muotoja, mikä alkaa kuvailujen määrän kasvaessa vaikuttaa todella tyylittömältä. Teini-ikäisen pojan seksipainotteiset mielenliikkeet ovat tietysti sinänsä uskottavia, mutta liika on silti liikaa.

Hän tuoksui vieressäni pimeässä hieltä, auringonpaisteelta ja vaniljalta, ja näin ohuen kuunsirpin valossa vain hänen siluettinsa paitsi silloin, kun hän imi tupakkaa, silloin kun savukkeen hehkuva pää heitti hänen kasvoilleen punaisen valonkajon. Mutta erotin pimeässäkin hänen silmänsä – loistavat smaragdit. Hänellä oli silmät, jotka viekoittelivat tukemaan kaikkia hänen pyrkimyksiään. Eikä Alaska ollut pelkästään kaunis vaan myös seksikäs; rinnat näkyivät selvästi kireän topin alta, muodokkaat sääret heilahtelivat edestakaisin keinun alapuolella, rantasandaalit roikkuivat varpaista, joiden kynnet oli maalattu sähkönsinisiksi. Juuri sillä hetkellä, odottaessani vastausta labyrinttia koskevaan kysymykseeni, minulle kirkastui kaarevien muotojen tärkeys, se kuinka tärkeitä ovat tyttöjen kehossa ne tuhat paikkaa, joissa yksi osa loppuu ja toinen alkaa, jalkapöydän kaari muuttuu nilkan kaareksi, lantion kaari vyötäröksi ja sitten rinnoiksi, niskaksi, nenän rinne kaartuu otsaksi, olkapääksi, selän notko kaartuu takamukseksi jne. Olin tietysti huomannut kaarevat muodot ennenkin, mutten ollut tajunnut niiden merkitystä. [s.31-32]

Tällaisten kuvailujen ja Alaskan raivostuttavan käytöksen ja ailahtelevien mielialojen myötä Green luo keskeisestä hahmostaan kliseisen hupakon. Alaska leikittelee surutta Milesin tunteilla joka käänteessä antaen ymmärtää vaikka mitä, mutta seuraavalla tapaamisella kaikki onkin aivan toisin. Vaikka Alaska onkin mielenkiintoinen hahmo ongelmineen ja salaisuuksineen, hän ei pääse todellakaan täyteen loistoonsa, koska Green on ilmeisesti ollut niin ihastunut omaan hahmoonsa. Näin tärkeän naishahmon kohdalla moinen käsittelytapa tuntuu ala-arvoisen seksistiseltä ja vanhanaikaiselta.

Myös kertojana toimivan Milesin kanssa on omat pulmansa. Läksyjään kunnollisesti tekevä nörttipoika viedään tarinan edetessä turmion teille, mutta nämä kokemukset eivät oikeastaan muuta hahmoa mitenkään. Hän on yksinkertaisesti vähän mitäänsanomaton muihin Kaikkien viimeisten sanojen hahmoihin nähden, eikä Miles oikein tuo tarinaan mitään lisää. Näin Green on toki antanut huomiota ongelmissaan painiskelevalle Alaskalle ja välillä muillekin hahmoille, mutta lukija tulee väkisinkin miettineeksi, olisiko kertojaksi kannattanut vaihtaa esimerkiksi Alaska, Chip tai muista jengiläisistä esimerkiksi Lara tai Takumi. Olisikin ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa kuulla Milesiin rakastuneen Laran näkökulma tähän tarinaan – nyt tyttö jää kokonaan sivuhahmoksi, jonka kanssa Miles puuhailee yhtä sun toista, vaikka on rakastunut Alaskaan. Hieman kyseenalaisesti Milesin suoranaista Laran hyväksikäyttöä ei käsitellä lainkaan.

Juuri nämä moraaliset seikat ja nuorten tupakointi ja runsas juominen herättivät aikoinaan Yhdysvalloissa kovan kohun siitä, minkälaista materiaalia on sopivaa julkaista nuortenromaanin kansien sisällä – vaikka esimerkiksi J.D. Salingerin realistisenkarhea Sieppari ruispellossa nosti nuoruuden kokeiluja esille samalla tavalla jo vuonna 1951. Alaskan muodokkuuksien kuvailua ja Laran ja Milesin suhteen käsittelemättömyyttä lukuun ottamatta Kaikkien viimeisten sanojen suorasukaisuus ja räävittömyys ei kuitenkaan herätä vastenmielistä vastareaktiota, vaan se kuuluu kirjan nuoruuden ristiriitaisuutta kuvailevaan maailmaan, jossa eletään vielä lapsuuden ja horisontissa kimmeltelevän aikuisuuden välimaastossa. Miles ja hänen kaverinsa suunnittelevat hellyttävällä innolla kepposiaan ja saattavat hetken kuluttua kehuskella vaatimattomilla seksikokemuksillaan. Ovelahkot dialogit kärsivät kuitenkin turhasta jankkaamisesta.

”Tiedäthän sen tytön matikankurssilla”, Alaska sanoi, ”puhuu hiljaisella äänellä, sanoo hjuva eikä hyvä. Tiedätkö sen?”
”Tiedän, Lara. Hän istui sylissäni silloin, kun mentiin McDonaldsiin.”
”Täsmälleen. Ja hän piti sinusta. Luulit, että Lara puhui matikasta, vaikka hän puhui selvästi kiihkeästä seksistä kanssasi. Ja sen takia tarvitset minua.”
”Laralla on hyvät tissit”, Eversti sanoi nostamatta katsettaan valaasta.
”ÄLÄ ESINEELLISTÄ NAISKEHOA!” Alaska karjui.
Se sai Everstinkin kääntämään katseensa. ”Anteeksi. Terhakat tissit.”
”Ei paranna asiaa!”
”Varmasti parantaa”, Eversti sanoi.“Hyvä on naiskehon arviointia. Terhakka on pelkkä havainto. Laralla on terhakat tissit. Tai siis, voi luoja.”
”Olet toivoton tapaus”, Alaska sanoi. ”Lyllerö [Miles], Laran mielestä olet söpö.”
”Kiva.” [s.91]

Kirjan ”Jälkeen”-loppupuolikkaalla tunnelma muuttuu kertarysäyksellä, kun Green päättääkin tapattaa Alaskan auto-onnettomuudessa. Miles ja Chip ryhtyvät selvittämään, mitä kolarissa oikein tapahtui. Kaikki viimeiset sanat muuttuu hetkeksi liki Viisikko-henkiseksi salapoliisikertomukseksi mutta ei sitten kuitenkaan, sillä hahmot lähinnä juopottelevat ja eivät lopulta saa selville mitään uutta. Miles ja kumppanit kertaavat sen sijaan Alaskan aiemmin paljastuneita ongelmia ja traumoja niin moneen otteeseen, että moinen rautalangasta vääntäminen alkaa tuntua jo vähän lukijan aliarvioimiselta ja tahallaan pitkittämiseltä.

Kun Miles romaanin loppupuolella kirjoittaa esseen, jossa käydään vielä kerran kiellon päälle kaikki Alaskan ongelmat ja jonka päätteeksi Miles antaa koomisen ylevästi tytölle tämän kuolemisen anteeksi, Kaikkien viimeisten sanojen päättyminen tuntuu todella huojentavalta. Seksismin, mielenkiinnottoman päähahmon ja lopun täysin turhan pakkotoiston jälkeen lukijan käteen jää nuortenromaani, jonka sijaan kannattaa lukea mieluummin edellä mainittu Sieppari ruispellossa.

Petter myöntää olleensa Jennin ja teinityttölaumojen kanssa kyyneleet silmissä Fault In Our Stars -elokuvanäytöksessä. Erityisesti kohtaus, jossa Hazel ja Augustus pussailivat Anne Frankin perheen muinaisessa ullakkopiilossa, oli mauttomuudessaan täsmäisku kaikkiin tunnekeskuksiin.


Alkuteos: Looking for Alaska

Suomentaja: Helene Bützow

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2005

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 323

Kansikuva: HarperCollins Publishers Ltd

Lajityyppi: draama, nuortenromaani

Mistä saatu: kirjastosta lainattu