E.L. Doctorowin romaani Homer ja Langley seuraa New Yorkissa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneiden Collyerin veljesten Homerin ja Langleyn edesottamuksia. Viidennellä Avenuella vanhempiensa talossa asuneet, yhteiskunnasta hiljalleen eristäytyneet ja 140 tonnin edestä romua asuntoonsa keränneet Collyerit kuolivat jo vuonna 1947, mutta Doctorow on venyttänyt miesten tarinaa muutamalla vuosikymmenellä eteenpäin. Lopputuloksena on huikea läpileikkaus viime vuosisadan merkittävimmistä tapahtumista kahden todella erikoisen ihmisyksilön vinkkelistä.
Teini-ikäisenä sokeutunut Homer kertaa lukijalle veljesten tarinaa kirjoittaessaan elämäkertaansa. Romaanin alussa kuvataan Collyerin perheen ja talon värikkään palvelusväen onnellista elämää, mutta tarina synkistyy todella nopeasti. Langley joutuu mukaan mieltään ja terveyttään järkyttävään ensimmäiseen maailmansotaan, jonka Homer onnistuu välttämään sokeutensa takia.
Epäonni kolhii Collyerin perhettä vielä lisää, kun veljesten vanhemmat menehtyvät espanjantautiin. Homer ja Langley jäävät asumaan taloon kokeakseen yhdessä kaikkiaan neljä sotaa, kurjan lamakauden, viettelevän yöelämän salakapakoineen, gangstereiden kanssa kylki kyljessä elämisen, kukkaiskansan lemmen ja huumeidenkäytön – kaiken tämän kotonaan neljän seinän sisällä erilaisten ihmiskohtaloiden kautta. 1900-luku vyöryy veljesten luokse sellaisella vauhdilla, että näiden olisi kannattanut asentaa pyöröovi talonsa oviaukkoon!
Kun Homerin ja Langleyn on saanut luettua loppuun, on vaikea olla ihastelematta Doctorowin kykyä mahduttaa kokonaisen vuosisadan tärkeimmät ilmiöt ja tapahtumat reiluun pariinsataan sivuun. Tällä tosin on hintansa, sillä romaani etenee liki hengästyttävää vauhtia alusta loppumetreille asti. Homer ei jää pitkäksi aikaa yhteen elämänvaiheeseen rypemään vaan siirtyy nopeasti ajassa eteenpäin kohti vanhuutensa päiviä. Varsinkin romaanin alussa lukijan pää menee äkkiä pyörälle, kun Homer mahduttaa sokeutumisensa, ensimmäisen maailmansodan ja vanhempiensa kuoleman 20 sivuun ja jatkaa siitä henkeä vetämättä pohtimaan kotiapulaisenaan toimivan Julian todellisia motiiveja. Romaanissa ei ole lainkaan lukuja tai muita rytmittäviä ratkaisuja, vaan teksti on yhdessä pötkössä loppuun asti. Toisaalta taas Homer ja Langley on todella helppolukuinen romaani, joka yksinkertaisesti tempaa lukijan virtaansa mukaan.
Homerin tapa olla reagoimatta mitenkään esimerkiksi vanhempiensa kuoleman tai sokeutumisensa kaltaisiin suuriin tapahtumiin vaikuttaa alussa vähän erikoiselta ja jopa (jos ilmaisu sallitaan) vauhtisokeudelta. Vasta kirjan loppumetreillä kliininen suhtautuminen alkaa tuntua luontevalta. Homer on elänyt pitkän elämän ja vääjäämättä lähestyvät kuuroutuminen ja kuolema saavat tämän suhtautumaan kokemaansa elämään kunnioittavasti ja arvokkaasti: tällainen siitä tuli, piditte tai ette. Kirjallisuudessa kovassa huudossa oleva, nuoruuden kaikilla aisteilla maailmaa havainnoivan kiihkeän kuvaamisen sijaan Homerissa ja Langleyssa vanhan miehen itsevarmuus tuntuukin virkistävältä vaihtelulta, semminkin kun Homerin kirjoitustyyli ei jää tasapaksuksi tai tylsäksi.
Olin reipas kävelijä ja arvioin maailman edistymistä katujen muuttuvien äänten ja hajujen perusteella. Ennen vanhaan vaunut ja ajopelit sihisivät, narahtelivat tai murahtelivat, lavarattaat kolisivat, monen hevosen vetämät panimovankkurit menivät jyristen ohi, ja koko tuota musiikkia rytmitti taustalla kavioiden kopse. Sitten sekoitukseen liittyi autojen käryävä säksätys, ja ilmasta katosi vähitellen vuodan ja nahan elimellinen haju, hevosenlannan tuoksu ei enää tuntunut lämpiminä päivinä myrkkyhuuruna katujen yllä, lantaa siivoavien kadunlakaisijoiden kihvelin kolahduksen kuuli aina vain harvemmin, ja lopulta, juuri tuona kuvaamanani aikana, ääni oli pelkästään mekaanista, kun autojen laivastot purjehtivat kumpaankin suuntaan, torvet soivat ja poliisit puhalsivat pilleihinsä. [s.25]Veljesten kokemat kovat ajat jättävät kuitenkin vahvan jäljen heihin. Mieleltään pelottavan ailahtelevainen Langley ryhtyy keräämään omaa asuntoaan täyteen romua niin mielettömällä vimmalla, että eräänä päivänä ruokasalissa kököttää T-mallin Ford. Langleyn päässään hautoma ns. korvausteoria on hauskasti ristiriidassa niin hahmon kuin koko kirjankin kanssa.
Minulla on teoria, sanoi Langley. Kaikki tässä elämässä korvautuu. Me kaksi olemme vanhempiemme korvautumia aivan kuin he olivat edellisen sukupolven korvautumia.
[--] En sano ettei edistystä ole. Edistystä on, mutta toisaalta mikään ei muutu. Ihmiset valmistavat auton kaltaisia esineitä, tekevät sellaisia keksintöjä kuin radioaallot. Ilman muuta. Tulee parempia syöttäjiä kuin se sinun Walter Johnsonisi, niin vaikea kuin sitä onkin uskoa. Mutta minä puhun nyt muusta kuin ajasta. Se etenee meidän kauttamme, kun korvaamme itsemme täyttääksemme aukot. [s.17-18]
Onkin kuin ajan vääjäämättömästä kulusta huolimatta Langley haluaisi tavaroita keräämällä yrittää säilyttää jotain muistona nykyhetkestä. Langleyn kotiinsa rakentama pienoismaailma muodostuukin veljeksille vaihtoehdoksi oikealle maailmalle.
Homer puolestaan kaipaa nunnaksi ryhtynyttä soitto-oppilastaan Marya ja taistelee heikkenevän kuulonsa puolesta musiikin avulla. Marya kaipaavan ja omiin ajatuksiinsa pakenevan Homerin mielessä haaveet ja todelliset muistot alkavat sekoittaa miehen identiteettiä ja järjenjuoksua. Homer kuvittelee itsensä noiden visioiden myötä liki yliluonnolliseksi hahmoksi, joka liikkuu romun peittämässä talossa kuulonsa varassa kuin lepakko. Hän myös uskottelee itselleen olevansa Marysta näkemiensä ”ylevien fantasioiden” myötä muiden miesten yläpuolella, vaikka välillä myöntääkin olevansa sokea runkkari, joka odottelee vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pääsevänsä Maryn lanteille. Toivoton unelma kuitenkin tekee Homerista nöyrän ja surullisen hahmon.
Lopussa tapahtuva kuuroutuminen vangitsee Homerin entisestään oman päänsä sisään, ja erityisesti kirjan viimeiset sivut ovat todella kaunista ja sykähdyttävää luettavaa, kun kerrontatahti rauhoittuu ja vääjäämätön loppu lähenee hitaasti. Ne sivut pitää lukea ja kokea itse – aivan kuten koko Homer ja Langleykin.
Petter sai lapsena sysäyksen keräilyviettinsä kehittymiseen Pokémon-korttien hamstraamisesta hopeanväriseen muovilaatikkoon. Oli kutkuttavaa omistaa kiiltävä Zapdos, jota kenelläkään muulla ei ollut.
Alkuteos: Homer and Langley
Suomentaja: Helene Bützow
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 220
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti