Don Delillo: Falling Man

Don Delillon Falling Man alkaa lupaavasti, kun lukija tempaistaan Keith Neudeckerin seuraksi keskelle New Yorkin kaaosta syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 2001. Delillo kuvailee sotatantereeksi muuttunutta kaupunkia ja koko tilanteen järkyttävää järjettömyyttä yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Miehen kieli on yksinkertaista ja havainnot ihmisistä kuin lauseiksi muuttuneita vilkaisuja:

It was not a street anymore but a world, a time and space of falling ash and near night. He was walking north through rubble and mud and there were people running past holding towels to their faces or jackets over their heads. They had handkerchiefs pressed to their mouths. They had shoes in their hands, a woman with a shoe in each hand, running past him. They ran and fell, some of them, confused and ungainly, with debris coming down around them, and there were people taking shelter under cars.
[--] He wore a suit and carried a briefcase. There was glass in his hair and face, marbled bolls of blood and light. He walked past a Breakfast Special sign and they went running by, city cops and security guards running, hands pressed down on gun butts to keep the weapons steady. [s.3]

Selkeästi etenevän, yksitasoisen juonen sijaan Falling Manin luvut koostuvat yksittäisistä, terrori-iskua edeltävää ja sitä seuraavaa aikaa kuvaavista kohtauksista. Niiden myötä lukija pääsee osallistumaan muun muassa Keithin entisen vaimon Liannan vetämiin, Alzheimer-potilaille suunnattuihin luovan kirjoittamisen työpajoihin, kuuntelemaan Saksassa kokoontuvien muslimien juonitteluja, pelkäämään Liannan äidin Ninan ja tämän miesystävän kanssa Amerikan tulevaisuuden puolesta ja todistamaan, kuinka Keith rakastuu Florence-nimiseen naiseen, jonka salkun hän löytää paetessaan sortuvista kaksoistorneista.

Romaanin runsas sisältö kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta Delillo ei valitettavasti jaksa syventyä yhteen juonenhaaraan kerrallaan. Luvassa on lukijan juoksuttamista kohtauksesta toiseen vauhdilla, joka sopisi paremmin tv-sarjaan tai elokuvaan. Lyhimmillään muutaman kappaleen mittaiset maistiaiset siellä täällä herättävät kyllä alussa nälän, mutta puolivälin lähestyessä moiset kaunokirjalliset annoskoot alkavat turhauttaa. Pisimmillään taas monen sivun mittaiset, sinänsä taitavasti rakennetut dialogit muuttuvat rönsyilyn myötä puuduttaviksi. Falling Manin epätasainen rytmitys ei juuri auta lukijaa koostamaan sinne tänne ripotellun juonen palasia yhteneväksi kokonaisuudeksi.

Myös keskushenkilönä toimiva Keith jää todella etäiseksi hahmoksi, joka vain vaeltelee ympäriinsä ja tekee kyseenalaisia ja epäuskottavia ratkaisuja. Esimerkiksi Las Vegasiin pakeneminen korttipelien ääreen tapahtuu aika äkkiseltään, eikä sitä pohjusteta tai perustella juuri lainkaan. Tällaiset epäloogiset ja äkkiväärät päätökset toki korostavat Keithin kokemaa tyhjää oloa ja syyllisyyttäkin selviytymisen jälkeen, mutta ne eivät oikein toimi tarinan kannalta: lukija kokee pahimmillaan olevansa juonen kanssa aivan yhtä pahasti eksyksissä kuin Keith on omassa elämässään.

Kuitenkin Falling Manin koko kirjan läpi kulkeva pöllämystynyt, järkyttynyt ja pelokas tunnelma pelastaa paljon. Keithin tekemät yksinkertaisen naiivit havainnot maailmasta, partaveitsenterävät ja varovaiset keskustelut Jumalasta, uskonnosta ja tietenkin siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, ovat rankkaa ja repivää luettavaa.

Delillo ei kuitenkaan selviä puhtain paperein terroriteon käsittelystä sen tekijöiden näkökulmasta – kirjassa näet kuvataan myös terroristien suunnitelmien laatimista, harjoittelemista ja lopulta itse teon suorittamista. Tähän on valittu edustushenkilöksi kiihkomielinen Hammad, jonka mielenkiintoisesta ja ristiriitaisesta elämästä lukisi enemmänkin:

They looked at the videos of jihad in other countries and Hammad told them about the boy soldiers running in the mud, the mine jumpers, wearing keys to paradise around their necks. They stared him down, they talked him down. That was long time ago and those were only boys, they said, not worth the time it would take to be sorry for the single one.
Late one night he had to step over the prone form of a brother in a prayer as he made his way to the toilet jerk off. [s.80]

Hammadin hahmoa ei avata juuri ollenkaan, mikä nostaa tällaisten kohtausten kanssa pintaan kiusallisia kysymyksiä. Esittääkö Delillo terroristit tarkoituksellisesti välinpitämättöminä ja eläimellisinä olentoina? Jos näin on, moinen ratkaisu tuntuu moraalia käsittelevistä kirjoistaan tunnetun Delillon kynästä lähteneenä tympeän mustavalkoiselta ja myös jopa vähän sympatian kerjäämiseltä: tuollaiset hullut me saimme kimppuumme! Lopulta Hammadin osuudet alkavatkin tuntua aika yhdentekeviltä, ja kirjan loppukohtaus, jossa Hammad ja Keith kohtaavat ohikiitävän hetken ajan, on vähän väkisin väännetyn oloinen.

Falling Man jättää kaikkiaan oudon maun suuhun. Se on kovin hajanainen, ristiriitainen ja epäyhtenäinen romaani, jolla on kuitenkin omat hetkensä. Ne vain hukkuvat muun, huomattavasti vähemmän mielenkiintoisen ja oleellisen sisällön sekaan.

Tammi on julkaissut Delillon "terroriteoksen" Keltaisessa kirjastossaan Helene Bützowin suomennoksena Putoava mies (2008).

Petter muistaa, miten kymmenvuotiaana luuli televisiossa loputtomiin pyörivää lentokoneen ja pilvenpiirtäjän yhteentörmäystä toimintaelokuvan kohtaukseksi.

Julkaisuvuosi: 2007
Kustantaja: Picador
Sivumäärä: 246
Kansikuva: Katie Day Weisberger
Lajityyppi: draama, kehitysromaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä