Ja sitten tuli pitkä litania miehiä, nuoria kundeja ja vanhoja jääriä, liuta nimettömiä jätkiä hullun sihvilällä, irtomiehiä miljoonakaloja, keitä vain kenen lantion kiikkerään liikkeeseen silmäni jäi kiikkiin Kosmoksessa tai Vanhan Kellarissa tai Bulevardiassa ja lopulta ihan missä vaan puolivillaisissa pikkuräkälöissä. [s. 22]Anja Kaurasen (nyk. Snellman) aikoinaan kuohuntaa herättänyt opus Sonja O. kävi täällä riepottelee lukijaa nuoren naisen Sonja O:n kokemuksesta toiseen – antamatta armoa lukijoille, varsinkaan miehille. Kirja vie kantajansa Kallion kaduille, moniin makuuhuoneisiin, psykiatriseen sairaalaan ja Leningradiinkin asti.
Sonja O. on levoton parikymppinen nainen, joka kamppailee identiteettinsä ja naiseutensa kanssa vaihtaen miestä kuin sukkaa, välissä viettää puolitoista vuotta mielisairaalassa, kokee suhteen naisen kanssa ja epähuomiossa asettuu hetkeksi aloilleen. Hänen identiteettiään muovaavat myös juopotteleva, rajaton isä ja pidättyväinen äiti sekä venäläiset isovanhemmat baabuska ja dieduska että kehitysvammainen veli Leo.
Minä halusin niin että joko mutsi tai faija tai edes Leo olisivat välittäneet minusta, omistaneet minut, olleet huolissaan tai mustasukkaisia. Mutta ei niillä ollut aikaa, mutsilla ja faijalla, ei niillä ollut aikaa omilta rähinöiltään, rahapulaltaan, evakkohaikailuiltaan. - -
Baabuska ja dieduska, höppänät vanhukaiset kyllä pitivät minusta mutteivät enää jaksaneet pitää minusta sillä tavoin lujasti kiinni kuin olisin halunnut. Niiden handut tärisi ja silmät lumpsahtelivat kesken minun kertomuksieni. Niin minä opin siihen etten minäkään ole koskaan osannut ottaa lujasti, tarttua kiinni mistään enkä kestään. En minä ole osannut hakea perusturvaa tai olla mustasukkainen, en minä ole osannut luottaa kehenkään. En ole hoivannut ketään enkä sitten itsekään kehenkään takertunut. Minä en ole ollut se paidanpesijänainen, minä olen aina ollut se toinen nainen, rakastajatar. [s. 20]Sonja O:n kertomus ei ole kronologinen, vaan minäkertoja hyppii eri elämänvaiheissa kertoessaan jo tapahtunutta tarinaa lukijalle. Eri ajanjaksot liukuvat sivuilla tajunnanvirran kautta toiseen. Romaanin osia kehystää alun taksimatka, joka on yhteydessä teoksen lopettavaan Sonja O:n väkevään esitykseen. Välissä poukkoillaan kokemuksissa, jotka ovat rakentaneet lopussa tanssivan, elävän, vahvan naisen.
Kaurasen romaanin yksi erityisimmistä piirteistä on ehdottomasti sen kieli – se on vivahteikasta, runsasta ja rönsyilevää. Kauranen yhdistelee arkisiin ilmauksiin yleviä ja luo näin Sonja O:sta persoonallisen tarinankertojan.
Minä olen auliisti (ja myös uteliaasti) hyväksynyt sen että jaan sinut yleisösi kanssa. Sinä olet julkkisnulkki ja minua puolta nuoremmat oranssipäiset kimulit omistavat sinut niin kuin minun menneisyyteni monet ihmiset ovat kihlanneet iäksi minut, ovat osa minua, reliikkeinä, kerrostumina tajunnassani, tänään, tässä, yhävielä.Kirja tarjoaakin monenlaista herkkua kielen muodossa: sen muoto on massiivista, välillä valtavat virkkeet miltei romahtavat lukijan silmille, ja romaanista on löydettävissä monia erilaisia kielen ja kertomusten muotoja. Teoksessa sekoittuvat muun muassa baabuskan ja äidin kertomukset, dialogit eri henkilöitten välillä, kertojaäänen manaavat uhot, syyttelyt, analyysit ja narraatiot sekä miesten dorkalaan lähettämät kirjeet. Romaanissa on myös erittäin runsaasti intertekstuaalisia viittauksia, joita vyörytetään jo aloituskappaleesta lähtien hengästyttävällä tahdilla lukijan vastaanotettaviksi:
Katso: minun viiruisessa meripihka valossani ne näkyvät kaikki tolalleen jähmettyneinä, minun muistojeni fossiileina.
Ja miten kauniita ovat tragedioidenkin terrakotansurulliset kerrostumavärit. [s. 279]
Omistan stoorini faijalle, Dostojevskille, veljelleni Leolle, Moosekselle, Zorrolle, Kissamiehelle, Robin Hoodille, Nijinskylle, Reijo Seilorille, Stanka Razinille, Che Guevaralle, Iholintujen muovailijalle, Zeukselle, Pecos Billille, Pirkalle, Roope-sedälle, Väinämöiselle, Osmalle, Don Juanille, tohtori Erikille, Matti Puuhaaralle, Ilari Mestarirunoilijalle, Tohtori Kildarelle, Urho Kaleva Kekkoselle --. [s. 13]Kaurasen ja muiden naiskirjailijoiden kieltä onkin usein kuvattu toiseksi kieleksi: monet naiskirjailijat ovat pyrkineet luopumaan kirjallisuudessa usein toistuvista kiinteistä muodoista ja pyrkineet uudistamaan kerronnan kieltä. Vaikka Kaurasen teoksessa itse sisältökin on (tai ainakin oli omana aikanaan) hyvinkin uutta ja rohkeaa, on teoksen kieli ehdottomasti se juttu, joka nostaa kirjan klassikon asemaan.
Toinen Sonja O:n ansioista on uudenlaisen naishahmon luominen: Kauranen asettuu muun muassa Minna Canthin ja Edith Södergranin jatkumoon naisen uudistajana suomalaisessa kirjallisuudessa. Sonja O. selvittää itseään ja olemusta miesten kautta, asettuu eräänlaiseksi Don Juan -hahmoksi, joka hyväksikäyttää miehiä ja kokeilee näitä. Sonja O. ja hänen alter egonsa, hyväkäytöksinen ja täydellinen tyttö Sofia kokeilevat naiseuden hyvin kapeita, tyypillisiä rooleja: nainen on yleensä kuvattu joko pyhimyksenä tai huorana. Kauranen luo uuden naisen, joka on näitä molempia ja kaikkea siltä väliltä: inhimillinen, monikerroksinen ja välillä tuomittavakin. Toisin sanoen Kauranen kuvaa aitoa ihmistä, kompleksista nuorta naista, joka ei asetu kumpaankaan naisen kategoriaan.
Sonjassa yhdistyy feminiinisyys ja maskuliinisuus, viattomuus ja seksuaalinen aktiivisuus. Teos purkaa kaksijakoisuutta, osoittaa harmaan eri skaalat mustan ja valkoisen välillä – nämä skaalat usein unohtuvat vieläkin. Sonja O. käyttäytyy miestä kohtaan niin kuin usein mies on käyttäytynyt naista kohtaan: nainen tekee miehestä objektin, arvostelee, mystifioi. Osoittaa sen, mikä naisen asema kirjallisuudessa on usein ennen ollut.
Vaikka Kaurasen kieli onkin taiturillista, välillä minua häiritsi romaanin rivien välissä häilyvä itsetietoisuus. Ehkä juuri runsas intertekstuaalisuuden upottaminen aiheutti välillä kikkailun tunteen, mutta onneksi pääosin lukukokemus ei tuntunut vaivaannuttavalta. Sonja O:sta näkee kuitenkin ajan kulumisen: romaani ja Kaurasen kieli ovat varmasti olleet innoittajina monille muille suomalaisille kirjailijoille. Nykylukijalle kieli ei välttämättä näyttäydykään enää niin poikkeuksellisena kuin suomalaisen proosan kentällä ilmestymisaikanaan. Aika on myös huuhtonut osan sisällön draamasta – ennen poikkeuksellinen ja tabuja kaatanut aihepiiri saattaa tuntua peruspullalta kaiken kokeneelle lukijalle. En kuitenkaan usko, että kaikki kuohu olisi haihtunut nykylukijaltakaan.
Kun luin Sonja O:ta, mieleeni palautui Chuck Palahniukin Tukehtuminen – luonnollisesti teosten yhden aihepiirin, seksin takia. En kuitenkaan rinnastaisi Sonjaa Victorin kaltaiseen addiktiin: pikemminkin Sonja tuntuu etsivän seksistä, miehistä ja naisista itseään, muovaa jatkuvasti identiteettiään sen kautta, mihin on tottunut. Ehkä (kaukaisia) mielikuvia tuli myös Kellopeli appelsiinista Venäjä-aspektien ja päähenkilön runsaan ja rönsyilevän kielenkäytön takia. Myös mieleeni tuli aikalainen, Pirkko Saision Elämänmeno, varsinkin äiti-tytär-suhteesta ja äidin erilaisesta murretaustasta verrattuna yhteisöön. Toki romaanien nuorten naisten kasvukertomukset ovat hyvin erilaiset. Joitakin yhtymäkohtia mietin myös jopa Canthin Työmiehen vaimoon – tosin Sonja selviytyy, Työmiehen vaimon Johanna ei.
Sonja O. kävi täällä ei ole poliittisesti korrekti tai sensitiivinen, se ei pyytele anteeksi, ei taitu vaan pysyttelee omilla jaloillaan. Sonja O. on jonkinlainen manifesti, vastahahmo yhteiskunnan sovinnaisille lokeroille. Kirjallinen vallankumous, jossa jatketaan naiseuden hahmon kapean kuvan rikkomista. Sonja O. säätelee lopulta itse omaa ruumistaan, vaikka monet sitä tahtoisivat rajoittaa. Vaikka kirjan kirjoittamisesta on jo yli 30 vuotta, eivät nämä rajoitushaluiset ihmiset ole vieläkään hävinneet: aina tulee joku, joka kokee valtansa ja oikeutensa riittävän toisen ruumiin hallitsemiseen. Tässäkin mielessä Sonja O. tulee tasaisin väliajoin ajankohtaiseksi.
Sonja O. kävi täällä on hyvä muistutus siitä, miten kirjallisuus kykenee muokkaamaan ajatusmalleja ja sosiaalisia kaavoja. Se on rajakirjallisuutta: se rajaa uuden vanhasta, kyseenalaistaa, asettaa kiperiä kysymyksiä lukijalle ja haistattaa pitkät vanhoille uskomuksille. Tällaiset kirjat ovat tärkeitä.Ja isälle joka tietää kaiken. Ja isälle joka juo kaiken. Isä meidän. Meidän isä. Tapahtukoon sinun tahtosi niin naisen päällä kuin taivaissa. [s. 13]
Jenni on viime aikoina lukenut paljon kotimaista kirjallisuutta, mutta seuraavassa arvostelussa hän paneutuu eteläeurooppalaiseen murhamysteeriin.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1981
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 295
Kansikuva: Marjaana Virta
Lajityyppi: kehityskertomus
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti