Pablo Tusset: Sian nimeen

Pablo Tussetin Sian nimeen on päällisin puolin dekkari, mutta todellisuudessa se kietoo murhamysteerin lisäksi sisälleen eläkkeelle jäävän komisarion tarinan sekä tämän suojatin, virkavapaalla olevan poliisin rakkaustarinan. Tussetin romaanissa kehyksenä on pikkukylän teurastamossa tapahtuva naisen murha, jota poliisit lähtevät selvittelemään. Poliisi T palkataan soluttautumaan kylään ja selvittämään, kuka olisi mahdollinen potentiaalinen murhaaja, ja komisario Pujol on vastuussa tapauksen tutkinnasta.

Samaan aikaan kerrotaan T:n ajasta New Yorkissa, jonne hän on muuttanut virkavapaallaan. Kaupungissa hän tapaa hurmaavan Suzannen vastaanottotiskillä hoitaessaan oleskeluapuraha-asioita. Karismaattinen, kömpelöä englantia puhuva T on supliikki herrasmies, mutta pinnan alta löytyy hiljalleen yllättäviä puolia, jotka ihmetyttävät ja inhottavat lukijaa, mutta samalla koukuttavat ja herättävät uteliaisuuden.

Komisario Pujol puolestaan on lupsakka vanha mies, joka eläkepäiviensä kynnyksellä innostuu populaarikulttuurista ja uusista autoista ja hemmottelee vaimoaan, kun yhteistä aikaa kerrankin löytyy. Vaimo Mercedes on kotirouva, joka kokkailee antaumuksella ja nillittää miehensä vaatevalinnoista ja vanhuudenpäivien villityksistä.

Suurin ongelma minulla oli kirjan hahmojen kanssa - ne tuntuvat jäävän ikävän ohuiksi. Irlantilais-espanjalainen Suzanne tuntuu vain oikean naisen varjolta, jonka syvemmät piirteet eivät selviä lukijalle, mysteerisen T:n elämä ei oikein raotu ja komisariokin jää vain nokkelaksi jääräksi. Olisin kaivannut enemmän tietoa hahmoista ja lukenut mielelläni enemmän heidän elämistään: lukija ei ehdi nyt kunnolla kehittää suhdetta hahmoihin, eivätkä hahmojen kohtalot aiheuta juurikaan minkään sortin tunteita. Tusset myös sortuu monenlaisiin stereotypioihin hahmojensa kanssa, eivätkä ne tunnu erityisen hauskoilta, vaikka ne olisi luotu kieli poskella.

-Kuulkaa, kumpi teistä olisi kantanut kukkakimppua? Tämä on pelkkää heterouteliaisuutta…
-No totta kai molemmilla olisi upeat kurjenmiekkalaitteet.
-Niinpä tietysti, ja kummallakin laahus.
-Nappiin. En tiennyt, että valtion virkamiehet ovat noin neuvokkaita… Puvuista tuli mieleen, käytätkö koskaan univormua, herra kenraali?
-Olen ylikomisario… vain virallisissa tilaisuuksissa: kapinallisten teloituksissa, noitakäräjillä ja niin edelleen.
-Pidän univormuista, joissa on hopeiset napit.. Ja koppalakeista. Oijoijoi… Käytättekö te koppalakkia? Jos käytätte, nauhoitan teille Mónica Naranjon kasetin.
-Turha vaiva. Ostin tässä taannoin pramean cd-soittimen.
-Ihanko totta? Eikö se ole vaarallista teidän iässänne? Mitä jos teillä menee nuppi sekaisin?
-Voi, voi… Minä kyllä pitäisin teinä varani: tehän alatte lämmetä levyjä myyvälle homopojulle.
-Mille homopojulle? Minä tunnen vain kansalaisia, jotka nauttivat seksuaalisesta vapaudestaan… Eikö teillä ole vähän vanhanaikainen tapa suhtautua fallokraatteihin?
-Minäkö vanhanaikainen? Luoja paratkoon, herra hyvä. Ennemmin minä revin naparenkaani irti kuin suostun olemaan vanhanaikainen. [s. 81]

Sian nimeen on kuitenkin sujuva romaani, eikä sen lukeminen tuntunut mitenkään pakkopullalta - päin vastoin! Se sisältää huumoria ja viittauksia espanjalaiseen populaarikulttuuriin, ja pieni vuoristokylä yhteisöineen on lupaava: kylän eksentriset hahmot, kuten kokaiinille perso norjalainen Heidi ja Kuistibaarin terassilla olutta juova Robocop sekä kirjoittamattomat säännöt ovat kylmääviä, eikä tulokkaita päästetä helpolla. Hylkiöiden ja muiden kulkijoiden yhteisö on kuitenkin lojaali jäsenilleen, ja romaanin mielenkiintoisinta antia ovatkin kyläläisten kertomukset. Romaanin alkupuolella koukuttuminen on taattua, mutta risteävät tarinat eivät mielestäni vain ehdi kehittyä kunnolla, ja varsinkin komisarion kertomus jää kädenlämpöiseksi.

Tussetin romaani ei lunasta takakannen lupausta dekkarista tai rakkauskertomuksesta. Teoksen alkupuoliskon jälkeen valokeilassa on lähinnä T, jonka psyykkistä olemusta kirja jää tarkastelemaan, ja alun jännittävä, ällöttävä ja lupaava murha-asetelma jätetäänkin melkein kokonaan käsittelemättä. Romaanin rakkauskertomuskin jää varsin laihaksi: T:n ja Suzannen dialogi on liiankin nokkelaa ja täydellistä, eikä siitä välity kahden ihmisen kohtaaminen:

T hymyilee, mutta Suzanne ei reagoi ilmeiseen vitsiin: -Aamukävelyn ja kahvilla käynnin jälkeen ehdit jo rakastua, niinkö?
-Melkein… Olen herkkä kaveri…
-Onneksi ette sopineet treffejä keskiyöksi ja kiivenneet portaita Empire State Buildingin huipulle. Suzanne elehtii kuin euforiaan tikahtuva alpinisti.
-Voi kulta pieni, ironia ei taida oikein istua tämän mantereen imagoon…
-Luulen, että saamme sen anteeksi, onhan meillä eurooppalaiset juuret… Suzanne esittää viiksiään sukivaa brittiä. [s. 262]

Sian nimeen -romaanilla olisikin vahvoja teesejä sanottavanaan ihmismielestä ja sen ailahtelevuudesta, mutta valitettavasti lukijan elämys jää varsin pieneksi. Hahmojen pinnan alle ei tartuta kunnolla, ja näin viimeisillä sivuilla rakentuva sanoma ei saa kaikkea ansaitsemaansa kunniaa. Sian nimeen on sujuva kirja, joka tarjoaa kolmisensataa sivua kiinnostavaa ja hauskaa luettavaa, mutta sitä potentiaalisesti korkeammalle tasolle nostavat elementit jäävät paperitähdenlennoiksi.

Jenni oli vuoden 2011 Ruisrockissa kuuntelemassa Tussetin romaanissa monesti mainittua Manu Chaota.

Alkuteos: En el nombre del cerdo

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2006

Kustantaja: Sammakko

Sivumäärä: 367

Ulkoasu: Riikka Majanen

Lajityyppi: draama, jännitys

Mistä saatu: kierrätyskirja