Adelen edesmenneellä miehellä, rovasti Birger Bromsilla oli pakkomielle lintuihin. Mieheltä jääneet täytetyt linnut ovat keskiössä myös Adelen ja Alman elämässä. Usein myös vatvotaan vanhoja perintöasioita ja Birgeriin kuolemaan mahdollisesti vaikuttanutta pappilan paloa. Tarinoinneissa ovat mukana usein myös Birgerin sisaret Teodolinda ja Elsa sekä näiden aviomiehet. Adele on oikukas, unettomuudesta kärsivä ja rasittavakin vanha nainen, johon rovastin maanisuus ja obsessiot ovat tarttuneet. Vähitellen lukijalle paljastuu, että Adelen mieli ei ole täysin eheä ja terve.
Adelen mielen järkkymiseen vaikutti hänen aviomiehensä harrastus ampua lintuja ja täyttää niitä. Ironisesti samaan aikaan rovasti myös saarnasi viikoittain kirkossa taivaan linnuista, jotka vapaasti ja viattomina lentävät taivaalla ja joita ihmisen täytyy suojella. Adelen raskausaikana mies pakotti naisen katselemaan lintujen täyttämistä, ja lintuja lojui joka puolella kotia:
Kun tiesin saavani lapsen, niinä päivinä jolloin se asia selvisi minulle minä pyysin: “Älä ammu lintuja.” En sietänyt katsoa, sydänalassa velloi aamusta iltaan, tämä sama huone, pieniä lintuja, pöydällä rivissä, kuolleita, kangistuneita, ja haju tässä huoneessa. Minä pakenin yläkertaan, haju tunki seinien läpi, kun hän preparoi. Birger lupasi, että tämä pieni lintu olisi viimeinen. Mutta kevätilta kevätillan perään hän kulki soita ja metsiä ja järvien rantoja, ja minun oli kuljettava mukana, poimittava ruohojen seasta, kallioreunoilta maahan suistuneita lintuja, riiputettava niitä kupeellani ja tunnettava lapsen liikkeet noita vainajia vasten. [s. 57]Pitkin romaania henkilöt vertautuvat eri lajien lintuihin, esimerkiksi rovasti pöllöön ja Adele västäräkkiin. Kerran Alman puhdistaessa lintuja hän vahingossa asettaa pöllön ja västäräkin vierekkäin, ja Adele älähtää, että eiväthän nuo linnut koskaan luonnossa esiinny rinnakkain. Adelen ja Birgerin suhde olikin kylmä ja rakkaudeton: ruustinna ja rovasti eivät alun perinkään sopineet yhteen.
Tasoja tuntuu Vartion romaanissa olevan loputtomiin. Yksi niistä onkin Adelen ja Birgerin suhde ja se, mitä rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys tekevät ihmiselle. Kuolleet linnut ovat rovastille tärkeämpiä kuin elävä vaimo. Birgerin pakkomielteen laajuus tuotiin esille muun muassa kertomuksissa pappilan tulipalosta:
Modernismille tyypillisenä piirteenä kertoja on häivytetty monesti kokonaan taustalle: välillä hypätään suoraan Alman ja Adelen dialogiin ilman pohjustusta esimerkiksi ajankohdasta tai tilanteesta. Kerronta ei ole kronologista: syy-seuraus-suhteet eivät toteudu ja välillä aikasuhteet hämmentävät, kun naiset siirtyvät kertomuksesta toiseen. Myös toisto on vahva tyylikeino, niin yksittäisten sanojen kuin suurempien rakenteiden tasolla: tarinoita ja tapahtumia toistetaan moneen otteeseen, ja ne eroavat kertojasta riippuen hiukan toisistaan. Tarinoijat eivät ole luotettavia, vaan ihmisen muistin epäluotettavuus toteutuu hahmojen puheissa.
Romaanissa on monia vahvoja viestejä: Miten muistimme toimii ja hiooko aika totuuden aina uudenlaiseksi? Kuka on hullu ja kuka on terve, miten tajunta muovaa toimintaamme? Lukija ei voi luottaa henkilöhahmojen kertomuksiin ja väitteisiin eikä olla varma, mitä tapahtui todella. Modernismille tyypillisesti Hänen olivat linnut kääntyy sisäänpäin ja antaa lukijan möyriä hahmoissa, tutkiskella mielen ja sanojen yhteispeliä. Lukija joutuu pohtimaan, missä menee totuuden ja vääristelyn raja. Ulkopuolisen silmin myös järjetön pakkomielle linnuista tuntuu absurdilta - viattoman keräilyn tai harrastuksen muuttuminen lähimmäisiä haavoittavaksi toiminnaksi on katkeransuloista.
Vartio oli unien mestari. Olen aikaisemmin lukenut hänen romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, ja Vartion romaanien maailma onkin hyvin mielenkiintoinen: kirjailija pureutuu henkilöittensä tajuntoihin ja mielen kuvioihin, luoden surrealistisia maisemia. Hänen olivat linnut -romaanissakaan henkilöiden mielet eivät ole eheitä ja luotettavia: kertomuksien todenmukaisuuteen ei voi luottaa, eivätkä Alma ja Adele itsekään enää tiedä, mitä ovat todellisuudessa tunteneet ja sanoneet menneisyydessä. Ihmisen epäluotettava mieli vääristää muistoja, ja koko ajan naiset alkavat uskoa omiin sepityksiinsä enemmän.
Hänen olivat linnut vaikuttaa sellaiselta teokselta, jolle ei riitä yksi lukukerta. Romaani on täynnä hienoja vivahteita, symboliikkaa ja kuvastoa. Vaikka Hänen olivat linnut on erityisesti kerronnallisesti erittäin merkittävä ja se sisältää monia taitavasti käsiteltyjä teemoja, ei minun lukukokemukseni yltänyt romaanin teknisten hienouksien tasolle. Kahden umpimielisen naisen loputtomien, toistavien keskustelujen seuraaminen on välillä puuduttavaa. Ihan kuin itsekin olisin vuosikymmenien tomun ja pölyn kuorruttama. Olo jää raskaaksi, kun sulkee kirjan kannet kiinni.
Jenni muovaili pienenä muovailuvahasta erilaisia lintuja ja saattoi uppoutua niihin tuntikausiksi.
Tulipalo syttyi keittiön puolella, sieltä ei saatu pelastetuksi mitään, mutta kanslian puolelta pelastettiin. Ja kanslian ikkunan takana oli kolme kuusta ja sitten minä näin miten kuuset leimahtivat tuleen, ja silloin oli kaikki liian myöhäistä ja linnut pihalla yksinään. Minä vein niitä piiloon, juoksutin kellariin etteivät ihmiset olisi nähneet. Tiedätkö, ihmiset potkivat niitä ja sanoivat että mitä ne nuo ovat, missä ovat ehtoollisvälineet, ja sitten kun kaikki oli ohi, me menimme yhdessä kellariin ja siellä olivat linnut, savusta mustuneina, mutta osa oli aivan vahingoittumattomia. Birger tarkasti ne heti ja sanoi “Jumalan kiitos”. “Etkö kiitä Jumalaa kun minä pelastuin”, sanoin ja aloin itkeä. “Sinäkö, sinulla on jalat”, hän sanoi, “olisinko minä voinut jättää nämä tulen uhriksi.” [s. 51]Palvelijan ja rouvan suhde on monikerroksinen ja kompleksinen. Maskuliininen Alma pitää jotenkuten ruustinnan aisoissa ja hoitaa huushollin. Molemmat naiset ovat vieraantuneita elämästä ja ovat oman pienen universuminsa rutiineissa kiinni. Samoja vanhoja tarinoita vatvotaan loputtomiin, jankataan, putsataan ylimääräisistä ja vääristä sivujuonteista. Samoin perinnönjakoa käydään läpi yhä uudestaan ja uudestaan ja tavaroihin takerrutaan, kun elämä rajoittuu hyvin pienelle alueelle. Adelekin tuntuu välittävän Birgeristä enemmän kuin koskaan vasta tämän kuoltua, ja linnut ovat nyt myös ruustinnalle elämää suurempi asia. Täytetyt linnut seuraavat hiljaisina naisten tarinoita. Ruustinnalle kertomusten muuttumattomuus on tärkeää: kun hän vaikkapa pyytää Almaa kertomaan tietyn tarinan, hän tarttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin ja haluaa palvelijansa kertovan tarinan täysin muuttumattomana.
Modernismille tyypillisenä piirteenä kertoja on häivytetty monesti kokonaan taustalle: välillä hypätään suoraan Alman ja Adelen dialogiin ilman pohjustusta esimerkiksi ajankohdasta tai tilanteesta. Kerronta ei ole kronologista: syy-seuraus-suhteet eivät toteudu ja välillä aikasuhteet hämmentävät, kun naiset siirtyvät kertomuksesta toiseen. Myös toisto on vahva tyylikeino, niin yksittäisten sanojen kuin suurempien rakenteiden tasolla: tarinoita ja tapahtumia toistetaan moneen otteeseen, ja ne eroavat kertojasta riippuen hiukan toisistaan. Tarinoijat eivät ole luotettavia, vaan ihmisen muistin epäluotettavuus toteutuu hahmojen puheissa.
Romaanissa on monia vahvoja viestejä: Miten muistimme toimii ja hiooko aika totuuden aina uudenlaiseksi? Kuka on hullu ja kuka on terve, miten tajunta muovaa toimintaamme? Lukija ei voi luottaa henkilöhahmojen kertomuksiin ja väitteisiin eikä olla varma, mitä tapahtui todella. Modernismille tyypillisesti Hänen olivat linnut kääntyy sisäänpäin ja antaa lukijan möyriä hahmoissa, tutkiskella mielen ja sanojen yhteispeliä. Lukija joutuu pohtimaan, missä menee totuuden ja vääristelyn raja. Ulkopuolisen silmin myös järjetön pakkomielle linnuista tuntuu absurdilta - viattoman keräilyn tai harrastuksen muuttuminen lähimmäisiä haavoittavaksi toiminnaksi on katkeransuloista.
Vartio oli unien mestari. Olen aikaisemmin lukenut hänen romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, ja Vartion romaanien maailma onkin hyvin mielenkiintoinen: kirjailija pureutuu henkilöittensä tajuntoihin ja mielen kuvioihin, luoden surrealistisia maisemia. Hänen olivat linnut -romaanissakaan henkilöiden mielet eivät ole eheitä ja luotettavia: kertomuksien todenmukaisuuteen ei voi luottaa, eivätkä Alma ja Adele itsekään enää tiedä, mitä ovat todellisuudessa tunteneet ja sanoneet menneisyydessä. Ihmisen epäluotettava mieli vääristää muistoja, ja koko ajan naiset alkavat uskoa omiin sepityksiinsä enemmän.
Hänen olivat linnut vaikuttaa sellaiselta teokselta, jolle ei riitä yksi lukukerta. Romaani on täynnä hienoja vivahteita, symboliikkaa ja kuvastoa. Vaikka Hänen olivat linnut on erityisesti kerronnallisesti erittäin merkittävä ja se sisältää monia taitavasti käsiteltyjä teemoja, ei minun lukukokemukseni yltänyt romaanin teknisten hienouksien tasolle. Kahden umpimielisen naisen loputtomien, toistavien keskustelujen seuraaminen on välillä puuduttavaa. Ihan kuin itsekin olisin vuosikymmenien tomun ja pölyn kuorruttama. Olo jää raskaaksi, kun sulkee kirjan kannet kiinni.Jenni muovaili pienenä muovailuvahasta erilaisia lintuja ja saattoi uppoutua niihin tuntikausiksi.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1967
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 243
Kansikuva: Heikki Haavikko ja Jenni Saari
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti