Saila Susiluoto: Carmen

Saila Susiluodon Carmen ottaa lähtökohdakseen Georges Bizet’n säveltämän kuuluisan oopperan. Alkuperäisen Carmen-oopperan perusjuonesta Susiluoto rakentaa oman, nykyaikaisen ostarimelodraamansa, jonka moniulotteisuus on hurmaavaa. Runoteos sisältää proosarunoja, flamenco-rytmejä, typografisia kokeiluja sekä esimerkiksi käännöskoneen avulla tuotettua runoutta. Carmen ei kuitenkaan ole sekava kakofonia vaan tasapainoinen kokonaisuus, joka tekee mieli ahmia kerralla.

Susiluodon runoteoksessa tarinaa kuljettavat nuori, raskaana oleva Mikaela, tämän mies Jose ja kohtalokas Carmen, johon Jose rakastuu. Carmen on paljettipukuinen ostoskeskuksen vetonaula, kone, joka on kaikille mutta “kuuluu ei kenellekään”. Carmen ei kuitenkaan pysty pysymään uskollisena Joselle, joten Jose päättää heidän suhteensa peruuttamattomalla teolla. Runojen kokonaisuudesta kehittyy perinteinen kolmiodraama, jota muun muassa ostarin tytöt, äidit, tupakoivat, vartijat ja hankalat lapset kommentoivat.

Teoksen todellinen fokus on Josessa ja hänen tunteissaan Carmenia kohtaan, jotka syöksevät miehen epätoivoisiin tekoihin. Jose edustaa ihmisen pimeää, mustasukkaista puolta, joka on hylännyt turvallisen mutta joka ei saavuta haavekuvaa. Runossa Jose pohtii Mikaelaa ja tulevaisuutta runon minä käsittelee eropäätöstään ja sitä, kuinka ei kykene jäämään nykyiseen tilanteeseen:

Anteeksi: näen vain tylsistymistä, onnen lupausta, lupausten murenemista yksi kerrallaan, kauneuden katoamista, vanhuskoppeja, rintojen rypistymistä maata kohti. Ja minä, minä mieluummin viillän kurkkuni kuin suljen silmät, en keksi mitä tulevaisuudessa voisi olla, en millään keksi: olipa kerran päivä jolloin puhekin loppui, kova aurinko nousi, kova päivä. On kerättävä itsensä, kaikki palaset iholtasi, otettava taksi, mentävä kotiin joka ei ole koti enää, katsottava silmiin häntä, hänen nousevaa vatsaansa, kuplahallia jonka alla elämä velloo, sanottava: tässä kaikki. Mennyt aikamuoto. [s. 55]

Mikaelan kautta taas puretaan petetyn tuntoja: miten kaikki vanha ja turvallinen kaadetaan, miltä tuntuu kantaa uutta ihmiselämän alkua sisällään samalla kun oma elämä ja psyyke ovat aivan sekaisin.

Jännittävää Carmenissa myös on, miten näytelmällisyys on säilytetty tekstissä: runojen seassa on välillä näyttämöohjeita, ja runot on nimetty kohtausten kaltaisiksi, kuten “Jose kävelee ostoskeskuksen aukean poikki”. Monissa runoissa runon esittäjinä toimivat erilaisista ostarin ihmisryhmistä kootut kuorot.

TUPAKOIVIEN KUORO LASTAUSLAITURIN VIERESSÄ 

Carmen, sisältä metallinpaloja, muovisuolenpätkiä
keskellä kimaltavaa ostoskeskusta
kuin langennut enkeli, teräslankoja, rytmikoneen linnunsykettä
rakkautta, niin kärhistynyttä muovia, valuvaa taivasta
syttyvien ja sammuvien muistikuvien keskellä, historia:
ruumiissa kaikki kuvat, ei yhtäkään omaa [s. 21]

Uskoisin, että Carmen on matalan kynnyksen teos myös runoja karttavalle. Teoksessa on selkeä, tunnettu taustatarina, johon on turvallista tukeutua runoja tulkitessaan. Ehkä jotkut kokevat runojen lukemisessa juuri haasteeksi sen, että runojen jatkumoa on hankalaa hahmottaa. Vaikka Susiluodon teos on monikerroksinen intertekstuaalisine viittauksineen ja runojen muoto ei ole perinteistä, erityisesti proosarunot auttavat lukijaa hahmottamaan tarinaa. Susiluoto myös avaa teoksen lopussa joitakin runojaan, ja selitykset helpottavatkin tulkintaa.

Carmen on kokonaisuudessaan hyvin koskettava. Vanhan tarinan kautta käsitellään universaalia ja nykyistä – miten hyvä ja paha on löydettävissä jokaisesta ihmisestä, mitä rakkaus ja epätoivo heilauttavat ajatusten ja tekojen kulun pimeille puolille.

paha ei lymyä varjossa vaan keskipäivän paahteessa
keskellä toria se seisoo ylväänä ja kaikkien nähtävillä
ja verhoutuu ystävällisyyteen
kauneus ei ole tästä maailmasta, ei pahaa eikä hyvää
sillä on loistavat silmät joilla se katsoo läpi ja murtaa sydämen lasin
sydämen hauraan lasin
puristan kädet nyrkkiin
puristan kädet nyrkkiin
puristan kädet nyrkkiin
kuka tahansa voi mennä tämän rajan yli
tästä yli
kuka tahansa, kuuletko [s. 105]

Susiluodon teos on koukuttava elämys. Ihan kuin samaan aikaan katsoisi melodramaattista elokuvaa – tai oopperaa – ja samalla sukeltaisi syvälle moniääniseen kirjainverkkoon. Susiluoto nostaa runonsa irti paperista, leikittelee muodoilla ja sanoilla – mutta leikin alla on musta kuva, synkkä ajatus, jonka jokainen kohtaa elämässään tavalla tai toisella. Erityisesti ihoni alle pääsi esimerkiksi Erään tuntemattoman nuoren miehen muistiinpano -runo, joka on aseteltu enkelin tai perhosen muotoon mutta jonka sisältö kertoo pohjalla olevan, kaiken menettäneet miehen väkivaltaisista ajatuksista. Susiluoto nostaa esiin unohdettuja ihmisiä, lähiöiden hahmoja, joiden sanoja ei yleensä halutakaan kuulla. Samalla kirjailija saa uutettua ikivanhasta aiheesta yllättävän tuoreita muotoja, joihin voisi ihastuksissaan uppoutua pidemmäksikin aikaa.

Jennillä oli kerran vaikeuksia rillipäänä samaan aikaan katsella ja kuunnella italiankielistä oopperaa alariviltä, koska oopperan tekstitykset kulkivat katonrajaa pitkin, joten leuka oli koko esityksen ajan suunnattuna kattoa kohti.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 110

Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski

Lajityyppi: keskeislyriikka, proosaruno

Mistä saatu: kirjastosta lainattu