Stephen King: Hohto

Stephen Kingin kauhuklassikko Hohto kertoo epäonnisesta Terrancen perheestä, jonka lievästi sanottuna sekaisin oleva Jack-isä onnistuu saamaan uuden työpaikan Overlook-vuoristohotellin huoltomiehenä. Näytelmäänsä pakertavalle ja alkoholisminsa kanssa painivalle Jackille pesti talvisesongin autioittamassa majapaikassa näyttäytyy mahdollisuutena uuden elämän aloittamiseen, vaikka tämän vaimo Wendy suhtautuukin autioon ja varsin verisen historian muovaamaan hotelliin nihkeästi.

Pariskunnan viisivuotias poika Dannykään ei ole ihan tavallisin mahdollinen nassikka, sillä hänellä on kummallinen, hohdoksi kutsuttu erikoiskyky. Danny tapaa unissaan salaperäistä Tonya, joka antaa hänen kurkistaa läheistensä menneisyyden sotkuihin ja tulevaisuuden onnettomuuksiin sekä lukea ajatuksia.

Hohdon lukijan ei kuitenkaan tarvitse itse hohtaa arvatakseen jo kirjan alkupuolella, miten ojasta allikkoon Terrancen poppoon perhe-elämä riistäytyy lumen eristämässä Overlookissa. Dannyn voimakas hohtaminen herättää hotellin värikkäät salaisuudet henkiin, ja pian Terrancet joutuvat selviytymään naamioihin sonnustautuneista, ikuisesti juhlivista hulluista, huoneessa 217 kolistelevasta kalmosta, henkiin heränneistä eläinhahmoisista leikkopensaista – ja toisistaan.

Kingin 650 sivun mittaisen kauhueepoksen ilmeisimmät ongelmat tulevat kuitenkin esille jo alussa, kun Hohto pyörähtää käyntiin todella verkkaisesti. Ensimmäiset parisataa sivua kuluvat pitkälti Jackin ja Wendyn taustojen ja suhteen kertaamiseen ja oviaan talveksi sulkevan Overlookin esittelyyn, joista edellä mainittu on suoraan sanottuna vähän mälsää ja itseään toistavaa luettavaa. King näet käyttää läpi kirjan runsaasti aikaa kaksikon vanhempien kuvailemiseen, jotka ovat – Jackin isä juoppoudessaan ja Wendyn nalkuttava äiti tytärtään jatkuvasti tuomitessaan – turhan itsestäänselviä ja kliseisiä hahmoja.

Varsinkin Jackin isän teot toisaalta pohjustavat hyvin hahmon mielenmaailmaa ja tämän tekemiä virheitä, mutta niiden jatkuva toisteleminen ja lukijan kasvoihin hierominen vievät lukemisesta iloa pahimmillaan aika lailla. Jackin hitaan sekoamisen kuvaaminen on kuitenkin parhaimmillaan vaikuttavaa luettavaa, sillä Kingillä on jännittävä tapa punoa kunkin henkilön ajatuksia oman kerrontansa väliin.

-Löydätkö mitään kiinnostavaa?
-En paljonkaan, hän [Jack] sanoi pyrkien pitämään äänensä nyt ystävällisenä. Wendy yritti urkkia, aivan niin kuin hän oli aina yrittänyt urkkia ja nuuskia silloin kun oltiin Stovingtonissa ja Danny oli vielä kapalovauva.
Minne sinä olet menossa, Jack? Milloin sinä tulet takaisin? Paljonko sinulla on rahaa mukana? Aiotko lähteä autolla? Tuleeko Al mukaan? Kai jompikumpi teistä pitää itsensä selvänä? Aina ja alati.
Wendy oli, anteeksi tämä ilmaisu, ajanut hänet juomaan. Ehkä syitä oli ollut muitakin, mutta sanottakoonpa kerrankin totuus Kristuksen nimeen ja myönnettäköön että siinä oli yksi. Nalkutti ja nalkutti aina vain, teki jo mieli kapauttaa häntä vähän, sen verran että hän tukkisi suunsa ja lopettaisi tuon
(Minne? Milloin? Miten? Oletko? Aiotko?)
loputtoman kysymystulvan. Siitä tosiaan sai varsinaisen
(päänsäryn? krapulan?)päänsäryn. Lukulaite. Helkkarin lukulaite, joka sumensi tekstin. Siksi hänellä oli tämmöinen vitun päänsärky.
-Jack, mikä sinua vaivaa? Näytät kalpealta–
Hän nykäisi päänsä Wendyn sormien ulottuvilta. -Ei minua mikään vaivaa. [s.260-1]

Myös Jackin ja Wendyn hahmot tuntuvat vähän kliseelaarista kaivetuilta, sillä King on tehnyt Wendysta ajoittain hysteerisen mutta muuten sovinnaisen äitihahmon, joka yrittää pitää epätoivoisesti avioliittoaan ja perhettään kasassa. Jackista sitä vastoin on luotu rämäpäinen seikkailija, joka selvittää alussa innokkaasti Overlookin taustoja Wendyn laittaessa kiltisti ruokaa ja huolehtiessa, että Danny-pojalla on lämmintä yllä.

Terrancen perheyksiköstä etäisimmäksi jää kuitenkin Danny, jolle King ei ole oikeastaan keksinyt muuta virkaa kuin hohtamisen. Hahmo jää todella vajaaksi ja ontoksi vanhempiinsa verrattuna. Tietenkään viisivuotiaalla Dannylla ei voi olla samanlaista värikästä henkilöhistoriaa kuin Jackilla ja Wendyllä, mutta lapsihahmoa olisi voinut kyllä syventää huomattavasti enemmänkin. Nyt Danny jää lähinnä vastaanottimen asemaan paljastamaan muutenkin aika ennalta-arvattavia juonenkäänteitä.

Overlookissa kokkina työskentelevä ja itsekin hohtava Dick Hallorann on myös vähän kirveellä veistetty hahmo, joka toistelee jatkuvasti omissa monologeissaan itselleen olevansa nekru ja neekeri. Voikin olla, että Pentti Isomursun käännöksessä on kadonnut näistä kohdista ajan myötä jotain itseironisen oleellista, mutta hahmon rodun jatkuva korostaminen huonossa valossa tuntuu ammattimaisen hahmonkehityksen sijaan siltä, että Homma-foorumin moderaattorit ovat päässeet editoimaan Hohtoa. Toisaalta Dannylle hohtamisesta kertovasta ja loppurähinöihin osallistuvasta Dickistä kuoriutuu oikea sankari, mutta hahmon kova itsekritiikki tuntuu vähän liioittelevalta ja asiattomalta.

Kohta 40-vuotias Hohto onkin menettänyt monessa mielessä terävintä kärkeään kuluneiden vuosikymmenten myötä. Edellä mainitut elävät pensaat eivät oikein pelota saati edes naurata, toisin kuin tarinan loppupuolella esiintyvä koiran ja ihmisen sekasikiö Roger, joka tuntuu haukkumisineen ja nelistämisineen vähän hölmöltä ja irvokkaalta hahmolta. Jackia väkisinjuottava ja kreisibailaava naamioväki taas alleviivaa vähän turhan paksulla kynällä hahmon omia sisäisiä piruja. Huoneen 217 ammeessa polskiva zombie-nainenkaan ei oikein tee säväystä näin Walking Deadin ja muiden eläviä kuolleita hyödyntävien viihdeteosten kulta-aikana.

Mielenkiintoisinta ja taatusti kauhistuttavinta materiaalia Hohdossa onkin sen loppu, kun lopullisesti pimahtanut Jack jahtaa perhettään ympäri pimeää hotellia roque-maila viuhuen. Erityisesti Jackin ja Wendyn välinen hippaleikki on jännittävää ja kiivasta luettavaa.

-Narttu, Jack sanoi. Nuija tuli kohti. Hän [Wendy] hivutti itseään ylöspäin ja se päätyi aivan hänen polvilumpionsa alle. Hänen säärensä oli tulessa. Verta alkoi valua hänen pohjettaan pitkin. Ja sitten nuija tuli jälleen. Hän nykäisi päänsä sivuun ja nuija pamahti porrasaskelmaan hänen kaulansa ja olkapäänsä välistä naarmaisten mennessään lihaa korvalehdestä.
Jack nosti nuijan jälleen ja tällä kertaa hän kierähtikin sitä kohti, alas portaita, heilautuskaaren sisään. Häneltä pääsi parkaisu, kun katkenneet kylkiluut kumahtelivat ja rusahtelivat. Hän iski Jackia vartalollaan sääriin juuri kun se oli ääriasennossa ja se kaatui taaksepäin vihasta ja hämmästyksestä kiljaisten, tanssien jaloillaan tukea porrasaskelmasta. Sitten se jymähti lattiaan ja nuija lensi sen kädestä. Se nousi istumaan ja tuijotti häntä hetken järkyttyneenä.
-Tästä hyvästä tapan sinut, se sanoi. [s.580-1]

Onkin mielenkiintoista, että Wendyn entinen aviomies muuttuu kesken kuolinkamppailun hänestä siksi. Voikin olla, että King korostaa viimeistään tämän taistelun myötä räjähtäviä jännitteitä ja sitä, kuinka täysin kajahtanut Jack muuttuu Wendyn silmissä eläimelliseksi hahmoksi, josta inhimillisyys on alkanut varista pois jo ennen Overlookiin saapumista.

Hohdon loppu jättää yllättävän paljon asioita avoimiksi. Overlookin tapahtumat tyrkkäävät Dannyn mielikuvitusystävän Tonyn täysin syrjään, ja tämän alkuperä jää lopulta salaisuudeksi. Tämä tuntuu siinä mielessä vähän ihmeelliseltä, että alussa Dannyn mieleen muistoja ja etiäisiä loihtiva Tony on esillä todella paljon, ja sitten tämä vain yhtäkkiä unohdetaan. Voikin olla, että Tonyyn ja itse hohtamiseen paneudutaan tarkemmin vuonna 2013 ilmestyneessä jatko-osassa Tohtori Unessa.

Kingin kauhuklassikko on takuuvarmaa viihdettä kauhun ja miehen kirjojen ystäville, mutta muiden kannattaa suhtautua siihen ehkä vähän suuremmalla varauksella. Terävien kulmien alta löytyy kuitenkin viihdyttävä tarina, jota seuraa mielellään loppuun asti.

Petter on viime vuosina nauttinut kauhuannoksensa lähinnä  Walking Dead -tuoteperheen eri jäsenten seurassa.

 

Alkuteos: Shining
Suomennos: Pentti Isomursu
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1977
Kustantaja: WSOY / Tammi
Sivumäärä: 651
Kansikuva: Juri Patrikainen
Lajityyppi: kauhu
Mistä saatu: lainattu kirjastosta