Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakaisen uusin romaani Henkireikä on yksi tämän vuoden kovimmista kotimaisista. Se on myös melkoinen harppaus Hotakaisen lievästi onnahtaneeseen, julkisen terveydenhuollon ylistyslauluna toimineeseen Luonnon lakiin nähden.

Henkireiän kertojana toimii sekakuorossa laulava rikoskomisario, jonka kuorokaverit Suntio ja Parturikampaaja tasapainottelevat yllättävän rankkojen ongelmien kanssa. Suntio on ryhtynyt ryöstämään hauta-arkussa maahanpanemista odottavien vainajien vaatteita, jotta työttömäksi jäänyt ompelijavaimo voisi tehdä niistä uusia vaatekappaleita ja myydä "kierrätettyjä" kuteita eteenpäin. Parturikampaaja taas kärsii kotona murjottavan, pyörätuoliin invalidisoituneen miehen käsissä ja hautoo tämän tappamista.

Kuorokavereiden ongelmat kuitenkin karkaavat rikoskomisarion ulottumattomiin, kun Suntio menee kertomaan vaateryöstöistään Parturikampaajalle. Parturikampaaja puolestaan uhkaa paljastaa Suntion toimet kirkolle, ellei tämä auta pyörätuolissa märehtivän aviomiehen murhaamisessa.

Kolmeen osaan jakaantuva Henkireikä on alusta asti hotakaismaisen komeaa ja viiltävää analyysia, joka ei hienosta sanankäytöstään huolimatta tunnu missään vaiheessa elvistelyltä tai kikkailulta. Tarina virtaa koko ajan eteenpäin – mitä nyt lukija voi pysähtyä matkan varrelle maistelemaan parhaita paloja.

Minusta tuli ihmisten lukija. Aluksi hävetti. Että kävi ihmisten ajatuksissa heidän tietämättään, heille ilmoittamatta. Mutta olen huomannut, että ajatusten lukeminen on maan tapa. Pakko niitä on lukea, jos ihminen ei itse ilmoita mitä se haluaa. Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielten lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä.

Valmistin tietämättäni itseäni nykyiseen ammattiini, mutta silloin en tiennyt mihin ammattiin. Sen tiesin, etten ollut kiinnostunut tieteestä. Enkä varsinkaan taiteesta. En halunnut luoda uutta, vaan ymmärtää vanhaa. Ihminen on vanha. [s.40-1]

Henkireikä tuntuu kuitenkin alussa vähän yllätyksettömältä – analyyttinen ja syvällisiä pohdiskeleva minäkertoja kun on Hotakaisen teoksissa varsin tiuhaan esiintyvä elementti, jota hän käyttää lähes samalla tavalla romaaniensa hyvinkin erilaisten päähahmojen kanssa. Henkireikä lähtee kuitenkin aika nopeasti ihan muille raiteille, sillä kertoja ryhtyy vyöryttämään lukijan silmille ratkomiaan rikostapauksia ja julmia esimerkkejä ihmisen julmuudesta.

Potilaansa pahoinpidelleen Mielenterveyshoitaja-Lauran ja muiden tarinat pohjustavat hyvin päähenkilön omaa kaiken nähnyttä mielenmaailmaa ja ennen kaikkea tekevät Hotakaisen romaanin alusta erilaisen ja mielenkiintoisen. Episodimaiset kertaukset tapauksista kuitenkin meinaavat muuttua pitkän päälle vähän itseään toistaviksi, vaikka mielenkiintoisia ovatkin. Ennen kaikkea ne taustoittavat hienosti Suntion ja Parturikampaajan omia mielenliikkeitä ja tulevia toimia ja todistavat, miten jokaisella meistä voi napsahtaa erilaisten olosuhteiden myötä.

Kertojan kokemuksia vasten tuntuu kuitenkin vähän erikoiselta, miten tämä yhtäällä kehuu nähneensä kaiken ihmisen julmuuteen liittyvän, muttei toisaalta osaa tai halua nähdä lähellään tapahtuvia asioita. "Ihmisen lukijan" hälytyskellojen luulisi soivan täysillä, kun tämä näkee epätoivoisen ja epävarman kirkonmiehen sekä manipuloivan ja katkeran kauneusalan ammattilaisen lähentyvän kuoroharjoitusten tauolla.

Komisarion passiivisuus lopun tapahtumien suhteen voi kuitenkin olla selitettävissä tämän kieron logiikan kautta. Komisario näet puhuu pitkin Henkireikää erilaisista tarinoista ja ihmisten rooleista niissä ja käyttää itse kokemiaan tapauksia esimerkkeinä – voiko olla, että hän antaa Suntion ja Parturikampaajan yhteisen tarinan edetä omalla painollaan, koska haluaa itsekin nähdä, mihin se vie, ja sitten käyttää tapausta uutena esimerkkinä?

Vaikka päähenkilön toimet eivät olekaan ihan loppuun mietittyjä, Henkireiän loppu kruunaa Hotakaisen romaanin komeasti, tyydyttävästi ja mielenkiintoisesti. Kertojan poissaolo lopussa odottavasta jännitysnäytelmästä tekee siitä heti mielenkiintoisemman ja arvaamattomamman, kun paikalle ei ilmestykään päivää pelastavaa sankaria. Tiivistahtinen ja -tunnelmainen loppunäytös ei myöskään yllättäen kärsi Hotakaisen harjoittamasta filosofisesta pohdinnasta, vaan hienot mieli- ja kielikuvat tuovat juuri sopivasti pitkitettyyn puukkohippaan mielenkiintoisia lisäsävyjä.

Mies kysyy, mitä mieltä Suntio on vammaisten asemasta nyky-yhteiskunnassa. Suntiolla ei ole asiasta mielipidettä, mutta nyt on oltava, koska ilman mielipidettä ei nykyisin kannata lähteä ihmisten ilmoille. Joka asiasta täytyy sanoa jotain, huudahtaa, parahtaa, pahastua, innostua. Vammaisten asema on ilmeisesti heikko, kysymys sisältää valmiin vastauksen, kysymysmerkki on ylösalaisin käännetty ongenkoukku, jolla pyydetään vastauksia. Suntio sanoo, että vammaisten asia on tärkeä, ja hän sanoo sen niin ponnettomasti, että olisi yhtä hyvin voinut sanoa appelsiinia keltaiseksi, ja tuon ponnettomuuden tunnistaessaan mies saa raivokohtauksen, ei ulkoista, vaan sisäisen, joka työntää hänestä ulos pitkän monologin, köydeksi punoutuneen oksennuksen, joka valuu rinnuksia pitkin lattialle ja keriytyy itsensä ympärille kuin märkä, kuollut käärme. Yksinpuhelu sisältää kaiken eikä siitä mitään puutu. Se on surua, raivoa, yksinäisyyttä, katkeruutta, tiheää pimeyttä, sitä miltä on tuntunut katsoa vuosikausia typerän tyyntä järven pintaa, sitä millaista on rullata tuolia paikasta toiseen kun ensimmäinen paikka on keittiö, toinen makuuhuone ja kolmas olohuone, sitä miltä tuntuu taistella älyllä tunnetta vastaan kun tietää aina häviävänsä, sitä millaista on katsella ja kuunnella television ajankohtaisohjelmaa, jossa hyväosaiset jaarittelevat huono-osaisten määrärahoista, keskeyttelevät toisiaan ja kallistelevat päitään. [s.179-180]

Henkireikä on kauttaaltaan tiivistunnelmainen, kokonainen ja laadukas romaani, jonka asetelmat ja tapahtumat pyörivät päässä kauan tarinan loppumisen jälkeen. Hotakainen on löytänyt lestinsä komeasti ja raikkaasti.

Petter oli jossain ihan muualla, kun lauluääntä ja musiikillisuutta jaettiin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 200
Kansi: Elina Warsta
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu