Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weirin Yksin Marsissa kertoo Punaiselle planeetalle yksin jäävän Mark Watneyn uskomattoman tarinan. Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on lopultakin onnistunut suorittamaan miehitettyjä lentoja Marsiin, mutta kolmannella tutkimusmatkalla kaikki meneekin sitten komeasti mönkään.

Ares 3 -aluksen miehistö joutuu hiekkamyrskyn kouriin ja keskeyttämään tehtävänsä. Evakuoinnin aikana Mark loukkaantuu vakavasti ja tiimellyksessä hänen avaruuspukunsa hajoaa niin, että kommunikointi muiden areslaisten kanssa ei onnistu, ja he luulevat Watneyn kuolleen. Niinpä Mark jää yksin Marsiin ryhmän jättämien varusteiden kanssa ilman mitään mahdollisuutta päästä omin neuvoin kotiin. Kun NASA:n satelliitit havaitsevat uunituoreen ”marsilaisen” liikkuvan planeetan kamaralla, pelastustoimet käynnistyvät – mutta miten Mark meinaa pärjätä vaatimattomin ruokavarannoin usean vuoden ajan Marsissa?

Yksin Marsissa seuraa sekä Markin edesottamuksia että Maassa suunniteltavan pelastusoperaation etenemistä. Romaanin päähenkilön vaiheiden luulisi olevan näistä kahdesta mielenkiintoisempaa luettavaa, mutta toisin käy – Weir on tehnyt Markista suoraan sanottuna vähän puisevan sankarin, joka selviää täysin mahdottomista olosuhteista lopulta kuin ei mitään. Kasvitieteestä ja insinöörin hommista luonnollisesti kaiken tietävä Mark perustaa piskuiseen avaruusasemaansa perunamaan, jota lannoittaa omilla ulosteillaan ja taikoo ryhmän jälkeensä jättämistä kulkupeleistä isompia ja vahvempia yhdistelemällä niitä tuosta noin.

Moisen McGyveroinnin seuraaminen muuttuu hyvin nopeasti tylsäksi, kun Weir jaksaa valuttaa hahmonsa ajatuksiin loputtomia listauksia avaruustekniikasta ja kemiallisista aineista ja niiden toiminnasta. Toisaalta Weir on jatkanut hienosti ajatusleikkiään siitä, mitä kaikkea noilla tavaroilla ja niissä olevilla aineilla voi tehdä, mutta kemian oppikirjan kappaleita muistuttavaksi muuttuva proosa on tylsää ja kankeaa luettavaa – Mark ei todellakaan säästä meiltä kemialta. Toivottavasti Ridley Scottin ohjaama, Weirin kirjaan pohjaava elokuva keskittyy kirjan tekniikalla rehentelyn sijaan ennen kaikkea näyttämään Markin toimia, sillä nyt kirjamuodossa tarina katoaa tekniseen höpötyksen lomaan.

Yksi pikku juttu: veden vapauttaminen hydratsiinista on… siis… raketit toimivat sillä tavalla. Tulee kirjaimellisesti kuumat paikat. Ja vaaralliset. Jos teen tämän happipitoisessa ilmassa, vastavapautunut kuumentunut vety räjähtää. Vettä syntyy roppakaupalla mutta minä olen liian kuollut arvostaakseni sitä.
    Pohjimmiltaan hydratsiini on melko yksinkertainen. Saksalaiset käyttivät sitä rakettimoottoriavusteisissa hävittäjissä polttoaineena niinkin kauan aikaa sitten kuin toisessa maailmansodassa (ja välillä räjäyttivät itsensä kappaleiksi sen takia).
   Ei tarvita muuta kuin katalyytti (irrotan sen laskeutujasta), jonka päälle hydratsiini juoksutetaan, ja hydratsiini muuttuu typeksi ja vedyksi. Säästän teidät kemialta, lopputuloksena viidestä hydratsiinimolekyylistä tulee viisi harmitonta N2-molekyyliä ja kymmenen ihastuttavaa H2-molekyyliä. Prosessiin kuuluu ammoniakkinen välivaihe. Kemia, vetelä hutsu kun on, pitää huolta, ettei ammoniakki reagoi hydratsiinin kanssa vaan pysyy vain ammoniakkina. Pidättekö ammoniakin tuoksusta? No, siitä tulee yhä helvetillisemmäksi käyvän olemassaoloni vallitseva haju. [s.37]

Markin mainitsemia kuumia paikkoja ja läheltä piti -tilanteita onkin luvassa koko romaanin verran. Ne eivät vain muuta Markia millään tavalla, vaan tämän jaksaa posottaa eteenpäin yhtä määrätietoisesti – hahmo ei kehity tai kasva ollenkaan tarinan aikana, ja siksi Mark jää vähän ohueksi päähahmoksi.

Markin astronauttikaverit ovat joukkio aikamoisia stereotyyppejä, joista saa turhaan etsiä tasoja tai minkäänlaista samaistumispintaa. Romaanin loppua lukuun ottamatta vähän statisteiksi jäävien astronauttien videopuhelut Maassa odottavien sukulaisten kanssa ovat todella imelää, epäaitoa ja kiusallista luettavaa.

”Okei”, Martinez sanoi, ”sinua ärsyttää.”
”Ai se näkyy?” Marissa sanoi. ”Yritin peitellä sitä.”
”Me olemme olleet yhdessä viisitoistavuotiaista. Minä tiedän, kun sinua ärsyttää.”
”Sinä ilmoittauduit vapaaehtoisena jatkamaan tehtävää viisisataa kolmekymmentäkolme päivää”, Marissa sanoi, ”kusipää.”
”Joo”, Martinez sanoi. ”Arvelinkin, että se oli se syy.”
”Lapsesi on päiväkodissa, kun tulet takaisin. Hänellä ei ole minkäänlaisia muistoja sinusta.”
”Tiedän”, Martinez sanoi.
”Minun täytyy odottaa vielä viisisataa kolmekymmentäkolme päivää ennen kuin saan seksiä!”
”Niin minunkin”, Martinez puolustautui. [s.265]

Kuolleeksi luullun Markin elossa olevaksi paljastuminen synnyttää niin NASA:n riveissä kuin tavallisissakin kansalaisissa erilaisia reaktioita ja johtaa mielenkiintoisiin seurauksiin. Niiden kuvaaminen ei ehkä ole järin syvällistä, mutta tuo mielenkiintoisen lisätason Weirin tähtitieteelliseen robinsonaadiin.

”Tervetuloa takaisin”, Cathy sanoi kameralle. ”Jututamme Yhdysvaltain postiviraston Marcus Washingtonia. Herra Washington, ymmärätääkseni operaatio Ares 3 on aiheuttanut ainutlaatuisen tilanteen koko postin historiassa. Voisitko selittää mistä oikein on kysymys?”
”Tuota, kyllä”, Marcus sanoi. ”Aluksi kaikki luulivat, että Mark Watney oli ollut kuolleena jo yli kaksi kuukautta. Sinä aikana posti julkaisi sarjan muistomerkkejä hänen kunniakseen. Kaksikymmentätuhatta merkkiä painettiin ja lähetettiin postitoimistoihin ympäri maan.”
”Ja sitten paljastui, että hän olikin elossa”, Cathy sanoi.
”Joo”, Marcus sanoi. ”Mehän emme siis paina postimerkkejä elävistä ihmisistä. Me pysäytimme jakelun välittömästi ja perimme merkkejä takaisin mutta tuhansia oli jo myyty.”
”Onko näin käynyt koskaan aikaisemmin?” Cathy kysyi.
”Ei. Ei kertaakaan Yhdysvaltain postin historiassa.”
”Merkeistä on arvatenkin tullut melkoisen arvokkaita.”
Marcus hekotteli ääneen. ”Ehkä näin. Mutta kuten sanoin, tuhansia on jo myyty. Ne ovat harvinaisia mutta eivät huippuharvinaisia.” [s.100-1]

Vaikka Yksin Marsissa onkin varsin ohut lukuelämys, se on kuitenkin helposti lähestyttävä ja nautittava sellainen. Kömpelyydestään huolimatta se tarjoaa viihdyttävän tarinan, jonka ahmaisee todella nopeasti – on sitten eri asia, jääkö Weirin romaanista mitään mieleen.

Petter haluaisi kuollakseen tietää, mitä Yksin Marsissa -romaanin kannessa olevan,
kontaktimuovin alle jääneen tarran alla olisi ollut.

Alkuteos: The Martian: A Novel
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011
Suomennos: Kaj Lipponen
Kustantaja: Into
Sivumäärä: 387
Kansikuva: Eric White
Lajityyppi: scifi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu