Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Ketun huikea Yöperhonen alkaa vauhdikkaasti Petsamossa vuonna 1935, kun venäläissotilaalle raskaaksi pamahtanut Irga Malinen hiihtää suivaantuneita maanmiehiään pakoon itänaapurin puolelle turvaan. Työläisten paratiisi ei kohtele mykäksi silvottua Irgaa odotusten mukaisesti, vaan tämä päätyy erilaisten mutkien kautta Pohjois-Venäjälle Vorkutan vankileirille. Irga saa yllättäviä liittolaisia nuorisoaktiivi Elena ”Elna” Mihailovasta ja tämän kihlatusta Alekseista, joiden kanssa hän yrittää selvitä gulagin armottomasta arjesta.

Vuonna 2015 Verna Malinen saapuu hakemaan Henrik-isänsä ruumista Marinmaalla sijaitsevasta Lavran kylästä, johon isäukko on saapunut selvittämään omia juuriaan mutta päätynyt ruumishuoneelle jalat ja kädet silvottuna ja kuollut yöperhonen suussaan. Neuvostoaikaan henkisesti jämähtänyt Lavran kylä pullistelee salaisuuksia, joihin marien omat uskomukset ja muinaiset tavat sekoittuvat kuin intiaanilegendat Twin Peaksin pikkukaupungissa konsanaan.

Nykyhetki kuitenkin työntyy väkisin Lavran arkeen, kun Vladimir Putinia henkivä Vova-presidentti nousee Venäjällä helikopterinsa kyytiin ottamaan oman osuutensa Lavran mysteereistä – vaikka sitten väkisin.

Ketun kielenkäyttö Yöperhosessa on vaatimattomasti sanottuna omaa luokkaansa. Eloisa ja rento mutta toisaalta tarkka ja älykäs veistely tekee vähän äkkiväärään tarinaan ja vinoon huumoriin yhdistettynä Yöperhosen lukemisesta jännittävää ja kaikkea muuta kuin itseään toistavaa.

Ymmärsin vihdoin minne olin saapunut. Maanalainen tupa. Luola. Uhkapelin, kiristyksen ja ihmiskaupan oiva potero, toimiva ilmanvaihto ja kaikki. Leirin alkuajoilta säilynyt hylätty kaivos, nykyisin Blatnoin leikkikenttä. Lavoja pöytinä ja tuoleina, korttipöydän ääressä lentäjäntuolista kyhätty jakajanistuin. Kivenmurikan päällä lokikirjoja, kynttilä ja shakkilauta. Laidan päälle asetettu naurusuinen pääkallo. Kaiken keskipisteenä valtaistuin, jossa Tsaari piti majaansa. Melkoinen valtakunta tällä näyttikin olevan. Muistin Olgan sanat: ”Luola, sieltä pysytte poissa. Siellä tuommoisia pikkuritsoja niellään sakuskaksi ja syljetään ruodot suoraan helvettiin.”
    Uhkapelimaailma, jossa lyötiin vetoa mistä vain. Ilmeisesti oli ollut meneillään noppapeli, jonka voittaja sai tuikata puukolla tuoliin sidottua kellerväkasvoista tattaria raajaan. Vaikertavalla miehellä näkyi olevan jo kolme veriniljamaa eri puolilla kehoaan.[s.135]

Yöperhonen tuokin vankileiriasetelmaan mieleen Harri Sirolan Kaksi kaupunkia -romaanin, jossa matkattiin alistetusta Virosta neuvostoliittolaisiin vankimielisairaaloihin. Ketun karheanrealistinen kerronta ei tee esimerkiksi Vorkuta-kuvauksesta ankeaa ja yksitoikkoista, vaan onnistuu näyttämään gulagin rujonkauniin puolen edellä olevan sitaatin tapaisella yksityiskohtien kuvaamisella.

Niin Vorkutassa kuin Lavran kylässäkin Kettu sekoittaa kerrontaansa mukaan marien muinaisia myyttejä ja tarinoita, jotka tuovat tarinaan mukaan ihan oman surrealistisen lisänsä. Marilaisuus tarinoineen ja perinteineen ovat mielenkiintoista vaihtelua Sirolan teoksen ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanin neuvostoaikaisen Viron maisemiin. Kaikki nämä tuovat yhdessä Yöperhoseen särmää ja syvyyttä, joita Sirolan pintapuoliseksi jäänyt Kaksi kaupunkia jäi kipeästi kaipaamaan.

Elna kertoi loputtomia tarinoita kodistaan. Isoisästä, Suuren Kynttilän eli Kugu Sortan valkoasuisesta mahtimiehestä, joka söi veripalttua ja raakaa lihaa, joka ensimmäisenä päästi naisetkin uhrilehtoihin ja oli niin himokas, että noudettiin vainajien päivänä takaisin haudasta viitenä vuotena kuolemansa jälkeen, jotta pääsi yhtymään vaimoonsa. Pyhistä puista, joissa asuivat maanyliset, hyvät jumalat. Siskostaan Tajrasta, joka oli mennyt naimisiin kyläkomissaarin pojan, Oden Käärmeenkielen kanssa.
    -Siltä halkaistiin kieli kahtia, kun se koitti estää lapsen ortodoksiksi kastamisen, Elna rupatteli ja katsoi mahaani arvioiden. -Ei ole tainnut äitis opettaa, ei noi nuorta. Vaan älähän hätäile, Elna auttaa. Tuo sinun sikiösi, se pitää kylvettää laheissa löylyissä, sellaisessa saunassa että kiukaassa laulaa sata lintua. Kuuraamme sen pihlajavastalla, ei tule tauti eikä ota paha silmä. Pojalta pestään selkä että siitä tulee vahva, tytöltä pakarat ettei tule vääräsäärtä ja pääsee naimakaupoille. Hopearahoja viskelemme vatiin, tulee rikas ja mahtava. Montša Kuva, saunan henki sitä suojelee. Ei tässä mitään hätää ole. [s.67-8]

Yöperhonen on huomattavasti monimutkaisempi ja suurempi kokonaisuus kuin mitä esimerkiksi sen sivumäärä antaa ymmärtää, ja nykyhetken ja Vorkutan tapahtumien välille syntyy mielenkiintoisia yhteyksiä pitkin romaania. Salaperäinen juoni aukeaa Oksasen samantyylistä romaania mielenkiintoisemmin ja tyydyttävämmin, vaikka pari kertaa lukija voi huomata olevansa aika ulalla tapahtumista. Esimerkiksi runsas sivuhahmojen määrä sekoittaa pasmat useampaan kertaan – vaikka ne ovatkin mielenkiintoisia, pieni rajoittaminen olisi voinut tehdä hyvää ja estää muutenkin monitahoisen ja välillä sekavan tarinan tukkoon menemistä muutamissa kohdin.

Ketun ronski tapa sekoittaa totuutta ja sepitettyä tarinaa keskenään houkuttelee kuitenkin jatkamaan lukemista. Yhtenä esimerkkinä Ketun mielikuvituksellisuudesta toimii Putinia henkivä Vova-presidentti, jonka liittyminen tarinaan mukaan kääntää koko touhun päälaelleen. Kettu myös laukoo melkoista kritiikkiä Putinia kohtaan tarinansa lomassa – suuruudenhullun despootin mielenmaisema on karu, ailahteleva ja  varsin uskottava sellainen, kun miettii lähivuosien tapahtumia.

Koin oivalluksen. Siinä särpi gruusialaista punaviiniä kristallipikarista Venäjän mahtavimman miehen puoliso. Ja mitä tämä muisti kaivanneensa: pyykkikonetta. Sillä sitä nämä ihmiset haluavat. Tupakkaa, länsimaisia farkkuja ja mummot sokeria marjojen säilömiseen. Ymmärsin, että tuosta matalamielisestä naisenkuvatuksesta pitäisi myös päästä eroon. Mieleni olisi ollut suoraan sanoen heitättää tämä alas Uspenskin katedraalin tornista. Tunnustan, että tyydyttävää olisi ollut nähdä tuon mielikuvituksettoman naudan mäjähtävän kiveykselle. Mutta tietenkin tyydyin siedettäväehtoiseen avioeroon.
     Ärähdän ajatuksilleni. Suoran, julkisen väkivallan haittapuoli on, että se aiheuttaa rahvaassa inhoa. Siihen on moni generalissimus kaatunut. Vallasta kieltäytyminen sen sijaan on tempuista ovelin. Toisin sanoen Iivana IV teki saman kuin minkä aion tehdä tänä yönä: lähteä ja jättää Venäjän oman onnensa nojaan. Kuten nuori Iivana IV jätti kansansa verenhimoisten pajarien armoille. Huomisesta lähtien kansalla ei ole ketään johon tukeutua. Se saa aikaan epätietoisuutta. Pelkoa. Kaipausta. Huokaan syvään, näin lapsellinen olen: tahdon kansani ikävöivän minua.
    Sitten vilkaisen vierelläni sakuskaa tikuttavaan sutturaan.
    Jos Tanja on varastanut kynäni, saan sen selville tämän vuorokauden aikana. [s.145-6]

Yöperhonen on yksi vuoden suurimmista yllättäjistä. Sen ennakkoluulottomuus, omintakeisuus ja villi kielenkäyttö ovat yhdessä vastustamaton yhdistelmä, joka vie lukijan vähintäänkin ikimuistoiselle matkalle.

Petter tykkäsi kovasti Antti J. Jokisen ohjaamasta Kätilö-elokuvasta,
muttei ole vielä lukenut Ketun alkuteosta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 322
Kansi: Eemil Karila
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu