Jhumpa Lahiri: Kaima

Suomessa monikulttuurisuudesta on tullut kova ja vaikeasti sulateltava sana perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen kansallismielisen Facebook-päivityksen ja Eurooppaa keikuttavien pakolaisvirtojen myötä. Tätä taustaa vasten Jhumpa Lahirin romaani Kaima tuo mielenkiintoisen ja raikkaan sävyn näyttäessään siirtolaisten oman näkökulman kulttuurista toiseen muuttamisesta ja uudesta elämästä uudessa maailmassa.

Kaima on kauniin kaihoisa ja surumielinen romaani oman identiteetin löytämisestä, kulttuurien yhteentörmäyksestä ja perhesuhteista. Päähenkilö Gogol Ganguli syntyy 1960-luvulla Bostonissa ja varttuu Amerikassa, jonka sääntöihin ja outoihin tapoihin pojan vanhemmat Ashima ja Ashoke suhtautuvat kahtiajakoisesti. Ongelmia tulee heti Gogolin synnyttyä, kun sairaala vaatii vanhempia antamaan pojalleen virallisen nimen yllättävän nopeasti. Poika saa nimekseen Gogol isänsä traumaattisten kokemusten myötä, joihin liittyy yllättäen venäläisen Nikolai Gogolin tuotanto.

Erikoisella etunimellä varustettu Gogol kipuilee vanhempiensa kotimaahan tehtyjen pakkolomien, erikoisen etunimensä ja ahdasmielisen bengalilaisyhteisön odotusten ristitulessa. Kaima seuraa tiiviisti päähenkilönsä ja muiden Gangulin perheen jäsenten vaiheita aina uuden vuosituhannen puolelle, jolloin Gogol on kolmikymppinen toisen polven siirtolainen.

Lahiri on rakentanut teoksestaan miellyttävän helposti lähestyttävän ja nopeasti etenevän kokonaisuuden. Gangulin perheenjäsenten eritasoiset identiteettikriisit on tuotu lukijan eteen karulla mutta varsin uskottavalla tavalla. Esimerkiksi erikoisen nimensä ja muiden ongelmiensa kanssa painivasta Gogolista on tehty samaistuttava hahmo, jolle toivoo pelkkää hyvää – siksi tämän vastoinkäymiset vaikkapa ihmissuhteissa tekevät kipeää myös lukijassa.

Vaan ei Gogolin ja tämän pikkusiskon Sonian vanhempienkaan mielenmaailman kuvaaminen jää hutaisuksi – toisaalta Ashima, Ashoke ja muutenkin todella vähälle huomiolle jäävä Sonia haihtuvat tarinan mittaan aika nopeasti taustalle, kun Kaima siirtyy kuvaamaan ennen kaikkea heidän poikansa elämää. Silti varsinkin kirjan alkupuolella Lahiri ottaa vanhemmista kaiken irti hienolla tavalla: Lahiri havainnoi hahmojensa toimia mielenkiintoisesti ja yksityiskohtaisesti.

Parempaa työpaikkaa Ashoke ei olisi voinut toivoa. Hän on aina halunnut opettaa yliopistossa mieluummin kuin mennä jonkun yhtiön palvelukseen. Hänestä on valtavan jännittävää seistä luennoimassa salilliselle amerikkalaisia opiskelijoita. Hän tuntee todella saavuttaneensa jotain kun hän näkee nimensä painettuna yliopiston luetteloon sanan ”Opettajakunta” alle. Hän ilahtuu joka kerta kun rouva Jones sanoo hänelle: ”Professori Ganguli, vaimonne soittaa.” Neljännessä kerroksessa sijaitsevasta työhuoneestaan hänellä on laajat näkymät yli neliönurmen jota ympäröivät villiviinin peittämät tiilirakennukset, ja kauniina päivinä hän syö eväitä ulkona penkillä kuunnellen kellojen soittoa kampuksen kellotornista. Perjantaisin viimeisen luennon jälkeen hän menee kirjastoon lukemaan pitkiin puisiin keppeihin kiinnitettyjä kansainvälisiä sanomalehtiä. Hän lukee siitä kuinka Yhdysvaltojen lentokoneet pommittavat Vietkongin huoltoväyliä Kambodzassa, kuinka naksaliittikommunisteja murhataan Kalkutan kaduilla, kuinka Intia ja Pakistan joutuvat sotaan. Toisinaan hän menee kirjaston aurinkoiseen, melkein tyhjään ylimpään kerrokseen, jossa on kaikki kaunokirjallisuus. Hän käy läpi hyllyrivejä, missä häntä useimmiten vetävät puoleensa venäläiset kertojat, ja hänelle on erityisesti mieleen nähdä poikansa nimi puna-sini-vihreän kovakantisen kirjarivistön selkämyksissä.
    Ashimasta muutto esikaupunkialueelle tuntuu dramaattisemmalta ja traumaattisemmalta kuin muutto Kalkutasta Cambridgeen oli ollut. Hän soisi että Ashole olisi hyväksynyt Northeasternista tarjotun paikan, missä tapauksessa he olisivat voineet jäädä Bostoniin. Hän ei voi käsittää sitä että tässä kaupungissa ei ole juurikaan jalkakäytäviä, ei katuvaloja, ei julkista liikennettä, vain kilometrikaupalla omakotitaloja ilman ainuttakaan kauppaa. Hänellä ei ole minkäänlaista halua oppia ajamaan uutta Toyota Corollaa, joka heidän on ollut pakko hankkia. Vaikka hän ei ole enää raskaana, hän sekoittaa vieläkin silloin tällöin kulhossa riisimuroja, maapähkinöitä ja sipulia. Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta. [s.76-7]

Yksityiskohtien kuvaamista suosivasta tyylistään huolimatta Lahirilla on koko Kaiman ajan päällä melkoisen ripeä etenemistahti. Siksi sitä lukiessa tuntuu, että tarina etenee vääjämättä eteenpäin ilman, että sen hahmot ehtivät reagoida juonenkäänteisiin tai pahemmin itsekään muuttua. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohtaus, jossa Ashoke paljastaa pojalleen Gogol-nimen taustat, joita Gogol on ihmetellyt koko ikänsä, mutta jälkikäteen paljastuksella ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Se ei vaikuta päähenkilöön juuri lainkaan eikä merkittävästi lähennä isän ja pojan suhdetta.

Toisaalta tällainen elämän tärkeimpien tapahtumien lävitse liukuminen alleviivaa sitä ulkopuolisuuden tunnetta, jota hahmot ilmeisesti kokevat jopa omassa elämässään - tätä avataan muualla kirjassa konkreettisesti ja hienosti. Erityisesti kohta, jossa juuri virallisen nimensä Gogolista Nikhiliksi vaihtanut päähahmo kokee vapautuvansa uuden nimensä myötä.

He istuvat vielä vähän aikaa ja keskustelu jatkuu, Gogol on ällikällä lyöty siitä kuinka helposti tämä käy. Hänen mielensä harhailee, hän kuuntelee vain puolittain kun Kim kertoo kursseistaan, kotikaupungistaan Connecticutissa. Hän tuntee yhtä aikaa syyllisyyttä ja mielihyvää, on kuin häntä suojelisi näkymätön kilpi. Koska hän tietää ettei koskaan enää näe Kimiä, hän on sinä iltana rohkea, suutelee tyttöä kevyesti suulle kun tämä puhuu hänelle, painaa jalkansa tytön jalkaa vasten sohvalla, työntää sormensa hetkeksi tytön tukkaan. Tämä on ensimmäinen kerta kun hän suutelee ketään, ensimmäinen kerta kun hän tuntee tytön vartalon ja hengityksen niin lähellä omaansa. ”Uskomatonta että sinä suutelit sitä, Gogol”, hänen ystävänsä sanovat kun he ajavat juhlista kotiin. Hän pudistaa päätään huumaantuneena, yhtä ällistyneenä kuin he, voitonriemu rinnassa paisuen. ”En se ollut minä”, hän on vähällä sanoa. Mutta hän ei kerro heille että Kimiä ei suudellut Gogol. Että Gogolilla ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. [s.142-3]

Kaiman juoni on kuitenkin aika epätasainen. Gogolin oma elämäntarina on nimikriisiä lukuun ottamatta varsin kliseinen kasvutarina yliopistossa opiskelevasta herkästä ja taiteellisesti lahjakkaasta nuorukaisesta huumehouruisine bileineen, jotka jatkuvat loputtomiin New Yorkin älykköpiireissä. Aivan Kaiman lopussa Lahiri ohjaa tarinansa todelliseen kariin, kun fokus siirtyy Gogolista kuvaamaan tämän Moushumi-vaimon avioliiton ulkopuolisen suhteen kiemuroita.

Vaikka Moushumin pään sisälle siirtyminen yrittääkin tuoda Gogol-voittoiseen romaaniin vaihtelua ja naisnäkökulmaa vanhanaikaisessa kulttuurissa elämiseen, tämä sivupolku alkaa tarinassa liian myöhään ja tuntuu lopulta lukukokemuksen tahalliselta pitkittämiseltä.

Kaima tuokin kauneudessaan mutta tietynlaisessa onttoudessaan mieleen Richard Linklaterin mainion Boyhood-elokuvan. Molemmat ovat alusta loppuun kaunista katseltavaa ja luettavaa, mutta pidemmän päälle niiden kliseisyys ja laskelmoivuus alkavat häiritä. Toisaalta Lahiri osaa taitavasti kääntää romaaninsa puutteet vahvuuksikseen tukemaan ennen kaikkea Kaiman surumielistä ja muista ihmisistä irrallaan elämisen tunnelmaa, johon uppoutuminen koukuttaa lukijan aina uudestaan palaamaan Gangulin sukukronikkaan – se ei ole suinkaan vähäpätöinen saavutus.

Kaima on laadukas ja mukaansatempaava lukuelämys, jonka myös Immosen soisi ottavan mukaan eduskunnan torkkupeiton alle. Lahiri tarjoilee teoksensa myötä melkoisen empatian oppitunnin, joka onnistuu sanomaan ja kertomaan paljon siirtolaisten kivikkoisesta taipaleesta uudessa maassa ja näyttämään, että ”maanvalloittajilla” ei ole aina todellakaan helppoa.

 

Petter on aina ollut ihan tyytyväinen omaan etunimeensä,
vaikka häntä onkin luultu muun muassa norjalaiseksi.

 

Alkuteos: The Namesake
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Kersti Juva
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 413
Kansikuva: Tuija Kuusela
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: lahjakirja